Uusi alku

Montako blogia ihminen voi luoda, ennen kuin on ylitetty raja naurettavuuden puolelle? Hups. No mutta. Kaipa maailmaan blogeja mahtuu siinä missä ääntäkin. Kun mä parisen vuotta sitten aloitin bloggaamisen mä elin elämääni kolmen lapsen kotiäitinä maaseudulla omakotitalossa. Oli kaksi autoa, autotalli ja asuntovaunu. Idyllistä puuttui vain koira. Silloin oli myös avioliitto ja arkea pyöritti kaksi ihmistä. Aloitin bloggaamisen tallentaakseni muistoja arkisista sattumuksista lasten kanssa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että ne kaikki kohellukset olisi luettavissa sitten joskus. (Sitten joskus, kun lintuset on lentäneet pesästä ja mä mietin, että mitä hittoa mun nyt kuuluu tehdä.) Ulospäin meidän arki vaikutti hyvinkin normaalilta, justiinsakin idylliseltä. Mä hoidin kotia ja lapsia, mies kävi töissä. Välillä tehtiin reissuja asuntovaunulla, pariin otteeseen ihan Eurooppaan saakka. Pinnan alla kuitenkin kyti ja kuohui. Ja sitten edessä olikin se pahin. Kaikki hajosi palasiksi. Ei se tapahtunut yhtäkkiä, taistelu oli pitkä ja yritystä riitti vaikka muille jakaa. Se ei vain riittänyt. Oli pakko nostaa kädet ylös ja antaa periksi. Moni tuntuu ajattelevan eroa muoti-ilmiönä. Joku jopa tuntuu pitävän sitä helppona ratkaisuna. No, musta se ei ole kumpaakaan. Ero on aina vaikea asia. Ja se tuo mukanaan niin valtavia muutoksia sekä arkisiin asioihin että tunne-elämään, että musta on ihan silkkaa hulluutta pitää sitä helppona ratkaisuna. Oli syyt sitten mitkä tahansa. Ja oli se sitten yhteinen tahto tai ei. Etenkin silloin kun se ei ole.

Takaisin bloggaamiseen. Mulle siitä tuli vaikeina aikoina tapa hetkellisesti sulkea mielestä pois surut ja murheet. Tapa pistää aivot narikkaan. Ehkä jopa jollain tapaa keino paeta. Kun mä kirjoitin arjen iloista, joita silloinkin kuitenkin riitti, oli helppo takertua niihin ja jatkaa yrittämistä. Kun oli kuitenkin senkin verran hyvää jäljellä. Ja kai mä sillä onnistuin jotenkin tunkemaan ne ikävät asiat jonnekin kauas, kauas, pois mielestäni. Kun elämä heitti sitä kuuluisaa häränpyllyä, oli aika sulkea blogi vain kutsuttujen lukijoiden kurkisteltavaksi. Ja mukaan lähtikin muutama uskollinen. Koskaan en tule unohtamaan heiltä saamaani tukea aloitellesani tätä uutta, aivan toisenlaista, elämää. Mut yllätti täysin kuinka suuri määrä tsemppiä, ymmärtämystä, vilpitöntä halua tukea ja aitoa välittämistä voi olla tällaisen yhteisön sisällä. (No okei, "yhteisö" kuulostaa ihan pölöltä, mutta enpä nyt tähän hätään vähemmän pölöä sanaakaan keksi kuvaamaan tätä...) Silloin sulkeminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Jotenkin arki on vienyt mennessään ja kirjoittaminen on viime aikoina jäänyt todella vähille. Kaikki aiheet on tuntuneet käsitellyiltä. Kaikki murheet jo sataan kertaan jaetuilta ja jauhetuilta. Mä kuitenkin olen aina rakastanut kirjoittamista, ajatusten jakamista, ja mulla on ollut kumpaakin ihan hirmu kova ikävä. En vain ole tiennyt mistä kirjoittamisen aloittaa. En mä tiedä onko mulla nytkään yhtään sen enempää annettavaa, mutta kun yksikseni tätä arkea pyorittäessäni olen hyvin, hyvin kiinni tässä arjessa, mä huomaan kaipaavani jotain omaa. Ja mulla on vahva aavistus siitä, että tää vois yhä kaiken jälkeen olla se mun juttu. Vanhaa blogia en enää avaa. Mä tahdon nyt jotain uutta. Mä tahdon aloittaa puhtaalta pöydältä. Mä haluan uuden alun.

Kuulumisia. Me. Nykyään me asutaan kaupungissa, kerrostalokolmiossa. Ja meillä on yksi auto. Koiraa meillä ei ole edelleenkään. Arki on melko täynnä hulinaa. Vauhtia piisaa, eikä vaaratilanteiltakaan aina vältytä. Välillä seinät raikaa, kun yhdellä sun toisella on huono päivä. Välillä puhalletaan yhteen hiileen ja homma toimii lähes aukottomasti. Välillä itketään, välillä nauretaan. Kaikesta normaalittomuudesta huolimatta meidän arki on kai kaikkinensa niin normaalia lapsiperhearkea kuin vain olla voi. Ja mikä lopultansa sitten onkaan normaalia? Pähkinänkuoressa vois kai todeta, että olosuhteet huomioonottaen ja niitä huomioimatta, me voidaan kaikki hyvin.

Minä. Yhä vaan yhtä temperamenttinen kuin aina ennenkin. Suuresti tunteva ihmisenalku. Kuten jo joskus aiemmin todettu, mun nauruni on edelleen yhtä hersyvä kuin mun kyynelvarastoni vaikuttaa olevan ehtymätön. Joskus mä toivon, että olisin vähän vähemmän suuresti tunteva. Musta tuntuu, että elo olis jollain tapaa helpompaa silloin. Mutta olisko se kumminkaan? Ja niin, enhän mä sitten olis mä. Mulla on (paha) tapa murehtia asioita, etenkin niitä joille en itse  mitään voi. Siitä soisin itseni joskus kasvavan pois. Mä pääsin kotiäitivuosien jälkeen palaamaan vanhaan toimeeni, joskin työpaikka ja työkaverit olivat vaihtuneet. Olen kolmivuorotyössä, mutta mun suureksi onnekseni joustoa on löytänyt aivan valtavasti. Arkisin saan tehdä aamuvuoroja ja kun lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään, silloin mä sitten teen viikonloppuja. Raskasta toki sekin, omaa aikaa mulle jää melko vähän, mutta kuitenkin olen kiitollinen, että asiat on näin hienosti hoituneet. Erosta kulunut aika on ollut todella raskasta, mutta on tuonut tullessaan myös paljon hyvää. Monen vuoden jälkeen voin taas sanoa olevani oma itseni. Ja onhan vaikeudet toki entisestään mua vahvistaneet. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta kun on näinkin pitkälle päästy, en mä ihan helposti meinaa kaatua.

Telma, Neiti Tokaluokkalainen. Yhä yhtä temperamenttinen kuin äitinsäkin.  Telma joutui muuton myötä vaihtamaan koulua. Uusia ystävyyssuhteita on syntynyt ja oikein hyvin on neitokainen sopeutunut ihan kaikkinensa. Toki välillä asiat ja tunteet ja mikä-tahansa hakee paikkaansa, mutta se nyt kuuluu elämään. Telmaa ei paljon enää kotosalla näy, tuolla se mennä viuhtoo ystäviensä kanssa. Niksnaks vaan kuuluu, kun napanuora katkeilee. Mutta sekin kuuluu elämään. Lempparilause: "Hei, mitä välii?" Kaikinpuolin rakastettava (ja hetkittäin raivostuttava) paketti.

Aatu, Herra Tuleva Eskarilainen. Suurten tunteiden mies. Hän, joka vieläkin päivittäin kertoo rakastavansa äitiä (yks päivä se sano rakastavansa mua enemmän, kuin maailmassa on kääpiöitä..) ja tykkää kiehnata kainalossa. Hän, jossa on alkanut myös testosteroni jyllätä. Voltin voi heittää missä tahansa, milloin tahansa. Koko ajan kuuluu murista ja taistelu näkymättömän vastustajan kanssa on very jees. Musta on ihan hullunkurista, että se tosiaan on syksyllä aloittamassa eskarin. Aatu tykkää laulaa ja aikoo isona osallistua Voice of  Finlandiin. Esitettävä biisi on vielä kysymysmerkki. Ehkä Robinin Chillaillaan. Ehkä?

Eeli. Eeli, Eeli, Eeli.... Pieni 2,5vee täydellinen täystuho. Herra OMATOIMINEN. "Mää itte! Mää itte!" Hän, joka pyörittää meitä kaikkia 6-0. Ihan siis vaan siksi, ettei me aina oikein jakseta sen raivokohtauksia. Kun Eeli vetää pultit, no, se kyllä sitten kuuluu. Ja se vetää pultit ehkä noin sata kertaa päivässä. (Vika tietysti on tyhmässä äidissä, joka ei anna tehdä MITÄÄN.) Eeli puhua pälpättää hulvattomia juttujaan jatkuvasti. Koko ajan. Ja mikään ei koskaan ole Eelin vika. Aina se on ollut joko Telma tai Aatu. Tai sitten ne on (muka) houkutelleet Eelin pöhköilyyn. Tai sitten vaan ihan puhtaasti (muka) ärsyttäneet sitä. Ja jos toinen ärsyttää, niin sittenhän kenttä on (muka) vapaa. Jep. Mitä tahansa siltä kysyykin, vastaus on aina: "Emminä tielä." Eelillä on tarhassa kaksi tyttöystävää ja kivointa on tarhapäivinä ollut kun tytöt on vetäneet Eeliä (eikä siis missään nimessä toisinpäin) pulkassa. Jepjep.

Sellasta meillä. Welcome on board, jälleen kerran.