22.11.2011

Täällä ollaan, uudessa kodissa. Kolme huonetta ja keittiö. Kerrostalo. (Hissittömän talon kolmas kerros...) Kiitos tuttujen tavaroiden, tämä tuntuu kodilta, jo nyt. Viime viikonloppu oli ihan varmasti yks mun elämäni raskaimpia, ellei ihan jopa raskain. Mä olin sitä pelännyt jo siitä asti, kun ylipäätään tämä ratkaisu tuli eteen. Lapset lähti jo perjantaina isänsä kanssa vaunuilemaan ja mä jäin pakkaamaan. Se hetki, kun takavalot vilkahti ja mä jäin ikkunaan katsomaan, kun ne katos vaunun kanssa mutkan taa... no, itkettää yhä. Sillon musta tuntui, etten oikeesti saa henkeä. Onneksi mun ystäväni tuli auttamaan mua pakkaamisessa, en mä olis siihen yksin pystynyt. Mulla se meni ihan vaan säätämiseksi. Puhumattakaan siitä henkisestä tuesta, kun ei tarvinnut olla yksin. Muutossa mulla oli taas muuttomiesten lisäksi ystävä auttamassa toisessa päässä ja mä sain rauhassa hyvästellä jokaisen huoneen. Mulle oli lopulta ihan (naurettavan) tärkeää, että sain jättää jälkeeni siistin kodin. Pahinta oli, kun lasten tavaroita kannettiin ulos. Paljon niitä vielä toki jäikin lastenhuoneisiin, mutta jotenkin siinä se kaikki konkretisoitui... Se oli niin surullista. Anni, se mun maailman paras sisko jäi mun seurakseni purkamaan laatikoita, jäi ihan seuraavaan iltapäivään asti <3 Täällä me sitten kimpassa itkeä tihrustettiin ja välillä vähän naurettiinkin, kun alkoi mennä olo oikeen tukalaksi. Mulla on maailman parhaat tukijoukot. Meillä sattu vielä pesukone hajoamaan viikko ennen muuttoa ja yks sun toinen ystävä otti meiltä lähteissään kasan pyykkiä pestäväksi. Mulla ei oikeesti sanat riitä kertomaan miten kiitollinen mä olen kaikesta avusta. Eihän se sitä suurinta surua poista, mutta kyllä se nyt vaan helpottaa, kun tietää ettei ole yksin. Samoin meidän isä on ollut ihan tosi isona tukena, kaikin tavoin.

Telma aloitti uudessa koulussa maanantaina ja hyvin oli mennyt ja kivaa oli ollut. Lapset on ottaneet muuton ja koko eron mun mielestä odotettua paremmin. Ottaen siis huomioon sen, että mulla on ollut kädet täynnä hoidettavia asioita ja ylipäätään kun koko tilanne on.. no, pyllystä. Mua pelotti etenkin se, että miten Telma suhtautuu siihen, että joutuu kohtaamaan yhdellä rysäyksellä näin kauheasti muutoksia. Kyllähän täällä sellasta kuohuntaa on selvästi havaittavissa ja varmaan tulee olemaankin vielä hyvän tovin. Vaikeaa on katsoa, kun ne itkee ikäväänsä. Onneksi voin sanoa, ettei iskä mihinkään katoa lasten elämästä, vaikka me ei enää voitu elää yhdessä. 

Ja niin, mähän joudun tietysti nyt sitten myös aloittamaan työn. Onneksi saan olla kotona vuoden loppuun ja mulla on kuulemma jokunen päivä lomaakin jemmassa... saadaan nyt edes hetki asettua ennen, kun taas tulee uusia muutoksia. Pojille jo anoin päiväkotipaikat ja niistä nyt odottelen kuulevani jotain vastauksia. Myös työpaikalta sain niin käsittämättömän suurta tukea ja myötätuntoa, että jollain lailla se töihinpaluukaan ei enää tunnu niin suurelta peikolta, kuin mitä se on tuntunut aiemmin. Ja mä uskon, että myös pojat sopeutuu päiväkotiin. Kyllä mun haaveeni oli olla vielä kotona, mutta nyt mennään näillä. Kuka tietää, ehkä tälläkin sitte oli joku tarkoitus. Ehkä? 

Tänään ekaa kertaa tän koko prosessin aikana vietettiin rauhallista iltaa telkkua kattellen. Iltapalaksi syötiin patonkia ja lättyjä. Lapset sai kattaa pöydän ja olivat tietty ihan hirmu tärkeinä tästä. Isiä on ikävä, etenkin Telmalla. Aatu ei vielä ymmärrä, että mistä tässä kaikessa on kyse. Kovin mä koitan niille selittää, parhaani mukaan.  Eeli on pari päivää tuntunut olevan vähäsen myös hakoteillä, mutta eiköhän aika tee tehtävänsä. Tunteiden vuoristorata jatkuu yhä. Välillä nauretaan, välillä itketään. Mulla on yhä vaan rinnassa usko, että tää tästä vielä suttaantuu. Ei mulla ole vaihtoehtoja, mun on pakko uskoa, että tää kaikki helpottaa joskus. Kuten jo aiempinakin kuukausina, myös nyt tuntuu ne arjen pienet hyvät hetket ihan hurjan hyville. Ja sitten taas tietty pelottaa, että koska taas kolisee. Mä jo luulin päässeeni siitä tunteesta eroon... Kaipa aika auttaa siihenkin. Vaikeinta on ollut, kun on todella niin hurjasti käytännön asioita ja siinä vielä arki pyöritettävänä... en mä voi väittää, etteikö ois hetkittäin iskenyt uskonpuute. Kyllä mä tiedän, että pärjään, mutta kun mulla on taas niin suuri huoli muista. Mä todella tiedän ja uskon, että selviän tästä, mutta kyllä mä olen väsynyt, niin väsynyt. Ja siinäpä se, kun tietää, että lapset tarttis tukea nyt enemmän kuin koskaan ennen. Välillä tunnen itteni ihan hirviöksi, kun väsymys puskee päälle ja tarttis vaan jaksaa. On meillä toki tässä paljon hyviäkin hetkiä ollut. Mä koitan kauheesti kysellä miltä lapsista tuntuu ja nautin itekin tänään, kun oli oikeesti aikaa sylitellä ja halitella. 

Mä en edes oikein osaa selittää, että miltä tää kaikki tuntuu... miten sitä voi tuntea niin monta tunnetta yhtä aikaa? Tänään oli hyvä päivä. Huomista ei murehdita nyt.