Minä ja muoti

Ensinnäkin. Me ollaan taas saikulla. Sain viikonloppuna kahden aikaan aamuyöstä kunnian pyyhkiä wc:n edustaa aina ovea ja seiniä myöden, kun Telma pahoinvointeineen ei ihan ehtinyt sinne vessaan saakka. Mä olen niin, niin, niin, niin kertakaikkisen kypsä tähän sairasteluun. Kurjinta tietysti on, kun lapsilla on inhottava olla, mutta kyllä mua alkaa jurppia jo tämä neljän seinän sisällä kökkiminenkin. Niin taitaa jurppia lapsiakin. Ja meno on myös sen mukaista... Aaaaaaaaaaaaaaaaah. Luoja, anna voimaa! Mä. Tulen. Hulluksi. Mutta sitä ennen kuitenkin jauhetaan vähän hömppää.

Niin, minä ja muoti. Mun suhteeni muotiin on se, ettei mulla ole siihen mitään suhdetta. Mä en ymmärrä siitä yhtikäs mitään. Trendit on sitten taas toinen juttu. Niistä mä olen edes jossain määrin kartalla. En vahvasti, mutta olen. Mulle on hyvin, hyvin tyypillistä ihastua johonkin juttuun sitten, kun se on jo aivan last season. Ja sitten mä saan metsästää sitä haluamaani juttua kissojen ja koirien kanssa kun kauppojen hyllyiltä on ne jutut jo poistettu. Mulla ei ole mitään tiettyä tyyliä, mä pukeudun siihen mikä milläkin hetkellä tuntuu kivalle ja hyvälle. Tai no, mustat leggingsit on mun luotetuin ystävä, mitä siis tulee pukeutumiseen. Mustat leggarit mulla on jalassa AINA, kesät talvet läpeensä ja yhdistettynä milloin mihinkin. Kesällä mä tykkään pukeutua sporttisemmin ja tennarit rennontaa senkin mikä muuten olis vähemmän rentoa. Nyt tämän talven aikana mä olen ihastunut kaikkeen liehuvaan. Pienesti pitsillä koristetut villatakit ja löyhyhelmaiset tunikat on jostain kumman syystä viehättäneet mua ja niitä on muutama eksynyt kaappiinkin saakka. Mä olen aina ollut mustaanpukeutuja ja nyt olen opetellut pikkuhiljaa pois siitä. Viime kesänä mä koitin haalia kaappiin vähän jotain värikkäämpääkin, mutta nyt on kotoisammilta tuntuneet maanläheisemmät värit. Harmaa, savunsininen, beige, ruskea... Mmmm. Jaa, no niiden rinnalla löytyy myös tummanpunaista, mutta pinkit ja turkoosit odottaa kesää.

Moni teistä jo tietääkin, että mä viime vuoden puolella laihduin melko paljon. Enää mulla ei paino ole laskenut, mutta siitä mä olen hurjan tyytyväinen, ettei se ole lähtenyt uuteen nousuun. Lukuunottamatta sitä paria kiloa, jota se nyt edes takas jojottelee. Yhteensä musta on poistunut siis 22-25 kiloa, vähäsen päivästä riippuen ;) Vieläkin mulla olis varaa kaventua, mutta en mä ota siitä stressiä. Kaikki ajallaan. Sen lisäksi, että olo luonnollisesti on huomattavasti paljon keveämpi ja näin ollen parempi, musta on kivaa, että voin nykyään pukeutua melko laillakin vapaammin kuin ennen. En mä vieläkään voi päälle laittaa mitä vaan, en missään nimessä. Mä tuppaan olemaan myös melko itsekriittinen. Ja kyllähän se eletty elämä on jättänyt pysyvät jälkensä mun kroppaani. Kolme raskautta ja useampaankin kertaan kymmeniä kiloja vaihdellut paino on tehnyt tehtävänsä. Löysää nahkaa riittää vaikka muille jakaa ja onhan se vartalonmallikin eri kuin kymmenen vuotta sitten. Mulla on hyvin paljon päivästä kiinni, miten suhtaudun itseeni. Pääasiallisesti mä kuitenkin olen sitä mieltä, että ne jäljet mussa saavatkin näkyä, niille on syynsä. Olen koittanut opetella kiinnittämään enemmän huomiota niihin kiitollisempiin kohtiin ja olla koko ajan tuijottamatta niitä vähemmän kiitollisia. Mä uskon, että te tiiätte mitä mä meinaan.

Vanhat lukijat tietää jo entuudestaan ja te uudet lukijat/kurkkijatkin olette varmasti saaneet jo vihiä siitä, että tässä blogissa ei juurikaan kamalasti kuvia vilahtele. Siihenkin on syynsä. Mun kamera on aivan paska. Ja vaikka mulla olis miten hyvä kamera, ei se auttais. Mä nimittäin olen aivan paska valokuvaaja. Lasten kasvoja mua ei ainakaan toistaiseksi hotsita julkaista. Eikä mun kotinikaan ole niin ihmeellinen, että siitä viittis jatkuvasti postailla. Kaiken lisäksi mä itse olen maailman epäkuvauksellisin ihminen, edelleen. Nyt mä olen kuitenkin monen postauksen ajan jauhanut pelkkiä jonninjoutavia, joten päätinpä palkita teidät tällä kertaa kuvalla.

TADAA!

Mun uudet tennarit

KESÄÄ ODOTELLESSA!!

Heippatirallaa!