Arki

Kuten mä jo aiemmassa postauksessa totesin, meidän arki on jotakuinkin ihan samanmoista härdelliä kuin muissakin lapsiperheissä. Arkiaamuisin mä vien pojat päiväkotiin ja lähden siitä töihin. Telma jää aamuisin itsekseen kotiin odottamaan kouluunlähtöä ja mun isoäitini soittaa hänelle kahteen kertaan. Ensin varmistaakseen, että Telma on herännyt herätyskelloon ja vielä siinä kohtaa, kun on aika lähteä kouluun. (Ja tässä välissä Telma on ehtinyt soittaa mulle töihin vähintään kerran. Ihan vaikka vaan kertoakseen, että kenet hän meinaa kutsua syntymäpäivilleen...) Aamut on (huolimatta höpsöistä puheluista mulle töihin) sujuneet kivasti. Telma pärjää jo hienosti itsekseen aamuisin ja pojat lähtee mielellään päiväkotiin. Mä pidän työstäni todella paljon ja yleensä päivät kuluu nopeasti. Töiden jälkeen mä olen ottanut tavaksi käydä kaupassa pikaisesti ennen kuin haen pojat. Ensinnäkin, kauppareissu sujuu huomattavasti nopeammin kun sen tekee yksin ja toiseksi, mä saan pienen hengähdystauon työpäivän jälkeen ennen kuin arkihulina kotona alkaa. Kotona me ollaan yleensä neljän jäljistä. Ulkovaatteet kuivumaan. Sikinsokin eteisen lattialla lojuvat kengät järjestykseen. Sitten alkaa laulaa pesukone. Lähestulkoon joka päivä. Kauppakassia purkaessani mä alan samalla valmistautua ruoanlaittoon, tarvikkeet esille ja pannut valmihiksi. Ruoanlaiton lomassa mä tyhjennän tiskikoneen, petaan sänkyni. Laitan ylipäätään kämpän siihen kuosiin, että siellä viittii olla. Me kyllä aina laitetaan jo iltasella huusholli siistiksi, mutta kotiin tullessa vaikuttaa kuitenkin siltä, kuin kotitontut olis vallanneet keittiön ja olkkarin sillä välin, kun me ollaan oltu pois... Te tiiätte. Viiden hujakoilla syöpötellään ja sitten aletaan kattella Pikku Kakkosta. Tai siis lapset alkaa. Mä yleensä touhuun omiani. Jossain välissä tyhjennän pesukoneen. Ja täytän tiskikonetta. Laitan seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Välillä on päiviä, kun oikeesti istun ekan kerran vasta puoli ysin hujakoilla. Tämäkin varmasti tuttua monelle. Mä olen viime aikoina koittanut vähän rauhoittua tekemisteni kanssa ja välillä ihan vaan toljottaa lasten kanssa sitä Pikku Kakkosta. (Joka useimmiten päättyy siihen, että meteli on ihan jäätävä, kun pojat alkaa tapella siitä kumpi pääsee mun syliin.) Kuuden jäljistä, ehkä lähempänä puol seiskaa, alkaakin taas jo iltatouhut. Menee siinäkin tovi kun suihkuttaa kaks ja sivusilmällä vahtii, että kolmas viruttaa kunnolla tukkansa. Yökkärit päälle ja seiskan paikkeilla syödään iltapala. Viime aikoina mä olen tosin alkanut tehdä niin, että kotiin tultua syödään välipala ja ruokaisampi iltapala vasta puol seiska. Siksi, että tuo klo 17 päivällinen ei ole milloinkaan ollut mikään jättimenestys. No, joka tapauksessa, oli järjestys mikä tahansa, puol kasilta vallataan sohva. Jos ei mulla mitään OIKEESTI elintärkeetä touhuttavaa ole, niin viimeistään tässä kohtaa mä istahdan alas ja otan lapset kainaloon. Hetki kattellaan telkkaria ja kasilta petiin. Kukin vuorollaan repparissa sänkyyn, hetki rupattelua, suukot, halit ja hyväyöt. Sitten alkaa mun oma aika. Alkuun mä tein lähestulkoon kaikki koti-/rästihommat lasten mentyä nukkumaan, mutta se kävi raskaaksi. Tietysti iltaisinkin vielä tulee häärittyä jotain, jotain sellaista johon ei pysty keskittymään Eelin toikkaroidessa ympärillä, mutta kyllä mä pyrin siihen, että saan kasin jäljistä nostaa kontit pöydälle. Herätys on aamuisin kuitenkin jo 05.50. Viikonloppuisin lapset herää viimeistään seiskalta ja vähän sen jälkeen onkin jo täys tohina päällä. Jossain kohtaa ne heräs silloinkin jo kuudelta, mutta onneks heräämiset nykyään useimmiten venyy (edes) siihen seiskaan. Viikonloppuisin me yleensä syödään yhdessä aamupala pidemmän kaavan mukaan ja sitten päivällä touhutaan mitä ikinä mieleen juolahtaakin.

Välillä mä olen totuuden nimissä ihan puhki. Eeli on yhäkin vaan melkoinen kohkaaja ja mulla pitää vieläkin olla silmät selässä. Rauhallista hetkeä täällä ei juurikaan ennen sitä kasia ole. Mulle henk.koht. univelka on pahin vihollinen. Pinnaa kiristää ja kaikki tuntuu toivottamalta. (Suuresti tuntevan ihmisen draamantaju tietysti värittää mukavasti näitä tilanteita...) Useimmiten mä kuitenkin pääsen nukkumaan hyvillä mielin ja voin todeta yhden päivän olevan taas onnistuneesti pulkassa. Mä tiedän, että tää tästä jonkin ajan kuluttua helpottaa, kun tuo pikku-vintiökin tosta vähän vielä kasvaa. Kuitenkin mä edelleen pyrin keskittymään tähän hetkeen ja kaiken (välillä sulan hulluuden) keskellä muistamaan sen, että tämä aika kun lapset on pieniä, kestää vain hetken. Ja mä todella haluan nauttia tästä. Haluan muistaa tämän myöhemmin hyvänä ja antoisana aikana. En aikana, jolloin mä olin vaan koko ajan väsynyt. Ja jos ei muuta, niin ei meillä ainakaan tylsää päivää ole.

Viime aikoina lapset on sairastelleet ihan älyttömästi. Jo viime syksy oli melko haastava ja tämä alkanut vuosi on osoittautunut vielä mahdottomammaksi. Lapset missaa kaiken kivan, kun koko ajan vaan sairastellaan neljän seinän sisällä. Ja mä tietysti murehdin, kun joudun olemaan ihan hirveästi pois töistä. Ja kyllä, tiedän sen, ettei sille mitään voi. Mut silti. No, lapset on kuitenkin tärkeysjärjestyksessä ekana ja eiköhän tämäkin tästä kevättä kohden helpota. Mulla on onneksi mun isäni apuna. Tällä viikollakin se oli kahteen otteeseen hetken lasten kanssa, että mä pääsin käymään edes kaupassa.

Vaikka mä välillä joudunkin toteamaan olevani melko töttöröö, olen mä jollain tapaa tähän jo tottunutkin. Monesti sivustakatsojat ihmettelee, että miten sitä voi pärjätä, mutta kun sitä vaan pärjää. Tämä on mun elämä. Tämä on meidän elämä. Ja se on nyt tällainen. Väillä on raskasta, mutta tämä elämä on kuitenkin hyvää. Mulla on myös kainalo, johon useimmiten iltaisin käpertyä. Se on antanut mulle hurjasti voimaa, mutta ihan helppo tämä paketti ei ole ollut. Ymmärtänette yskän. Yksi päivä mulle on jäänyt erityisesti mieleen ihan erityisen ihanana. (Kerron vielä sen ja sit mä lopetan.) Aatulla on keskiviikkoisin muskari. Joulun tienoilla, taisi olla itsenäisyyspäivän alla, lähdettiin muskarireissulle koko konkkaronkka. Toni odotti Telman ja Eelin kanssa autolla, kun mä vein Aatun. Sitten me juostiin kauppaan, ostettiin sata kassillista ruokaa pyhien varalle ja riennettiin taas autolle. Toni hoiti kassit ja Eelin autoon, mä juoksin hakemaan Aatun. Toni kantoi kauppakassit tänne HISSITTÖMÄN TALON KOLMANTEEN KERROKSEEN (joka on yleensä mun homma ja useimmiten toisessa kainalossa vielä sätkivä Eeli), marssi keittiöön ja purkas kassit (homma, jota mä ihan toden totta inhoan). Sillä välin kun mä taas laitoin kuravaatteet pyykkiin ja loput, vielä päivän jäljiltä kosteat pihavaatteet kuivumaan, Toni laittoi lapsille iltapalaa. Ja yhtäkkiä me kaikki istuttiinkin sohvalla katsomassa telkkua ja rauhoittumassa yötä vasten. Illalla mulla oli niin äärettömän ihana olo. Kaikki oli sujunut niin mutkattomasti. Ilta oli niin miellyttävän rauhallinen, vaikka päivä oli ollut pitkä ja kiireinen. Mä ajattelin, että kunpa aina olis tällaista. Ja sitten tuli ajatus siitä miten paljon helpompaa kaikki voisi olla, kun arkea olisi koko ajan jakamassa toinen. Ja sitten tuli tietysti itku.