Palattuani työelämään mä olen useammankin kerran pohdiskellut mitä rutiinit merkitsevät. Kotiäitinä ollessa elo oli jotenkin rennompaa, joskin mulla silloinkin oli tietyt tavat ja tottumukset arjen pyörittämisessä. Paljon arkirutiineihin (ja rytmiin) vaikutti tietysti myös lasten kerhot ja myöhemmin Telman koulu. Ja lasten isän vuorotyö. Mä olin jo tuolloin paljon itekseni lasten kanssa. Kun mä aloitin työt, koko pakka meni aivan uusiksi. Pikkuhiljaa ne rutiinit muodostuivat tähän muuttuneeseenkin arkeen ja kyllä mä koen, että se on tätä kaikkea helpottanut. Kun on edes vähän jotain hajua siitä miten mikin homma kannattaa hoitaa ja missä järjestyksessä. Jää aikaa muuhunkin, kun kaikki ei mene ihmettelemiseen. Kovin kaavoihini kangistuneena mä en itseäni pidä, tykkään jossain määrin mennä virran mukana ja jättää tilaa muutoksille. Ei mulla maailmankirjat sekaisin mene, jos joku päivä onkin erilainen kuin yleensä. Sitten mennään sen mukaan. Lasten vuoksi tietysti on järkevää pitää päivärytmi ja rutiinit suht samanmoisina, silloin kaikki tietävät mitä milloinkin tapahtuu, eikä tarvitse turhia väännellä. Säästytään sodilta, niin sanotusti ;)
Takaisin töihin. Ensimmäiset päivät mä todellakin sen seitsemän ja puolen vuoden tauon jälkeen olin aivan kuutamolla. Olinhan mä hoitotöitä ehtinyt tehdä jonkun vuodenkin ennen kotiinjäämistä, mutta niin moni asia oli ehtinyt muuttua mun kotiäitivuosien aikaan. Ja olihan mulle niin moni asia uutta. Työkaverit, talon tavat, aikataulut, asukkaat... you name it. Mä työskentelen muistisairaiden ikäihmisten parissa ja kyllähän se otti oman aikansa, että pääsi sisään heidän maailmaansa. Lopulta mä kuitenkin lakkasin ensinnäkin jännittämästä ja aloin pikkuhiljaa aina enemmän ja enemmän päästä kärryille siitä mitä milloinkin kuuluu tehdä. Missä järjestyksessä. Pikkuhiljaa hommat alkoivat rutinoitua. Alkuun mulla meni kamalan paljon aikaa hukkaan, kun etsin omaa tapaani toimia ja järkevänsorttista työjärjestystä. Turhia askeleita tuli päivässä tuhansia. Milloin etsin mitäkin, milloin piti käydä mitäkin kysymässä. Nyt on jo kaikki tuttua ja musta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään pois kentältä. Mulla on aivan erilainen rauha tehdä töitä. Mulla on tässä vuoden kuluessa ollut muutamakin opiskelija ohjattavana ja heidän kanssaan on tullut paljonkin pohdittua rutiinien merkitystä. Kuinka paljon, jälleen kerran, jää aikaa muuhun, kun työt soljuu kuin itsellään eteenpäin eikä tarvitse kuluttaa niin paljon aikaa miettimiseen. Silloin pystyy huomattavasti paljon paremmin keskittymään olennaiseen. Rutiineissa on kuitenkin se vaara, että nojaa niihin liiaksi. On myös opittava pitämään se pakka kasassa, vaikka yllättäviäkin tilanteita tulisi vastaan. Ja niitähän tulee. Mä myös olen saanut huomata miten äkkiä sitä tottuu tiettyihin asioihin, tottuu ikäänkuin väärällä tavalla. Joskus on pysähdyttävä oikein toden teolla miettimään miksi tekee mitä tekee ja miten tekee. Voisiko asiat kuitenkin tehdä toisella tavalla? Jääkö jotain huomaamatta jos vain etenee vanhaan totuttuun tapaan? Kun edelleen ne tilanteet muuttuu. Ja ihmiset muuttuu. Olosuhteet muuttuu. (Suositukset muuttuu.) (Ja nehän vasta muuttuukin!)
Rutiinit kai enemmän tai vähemmän kuuluvat joka elämän osa-alueeseen ja niitä voisi pohdiskella maailman tappiin. Ja kai ne on myös jossain määrin luonnekysymyksiä. Mikä sopii toiselle, ei mitenkään taas istu toiselle. Toinen takertuu totuttuihin tapoihinsa kuin hukkuva oljenkorteen, pitää kiinni minuuttiaikataulusta ja tekee asiat aina saman kaavan mukaan. Toinen ei tunne huolta huomisesta ja ottaa asiat lunkimmin, ei tahdokaan totuttaa itseään mihinkään. Kaipa jokaisella toki elämässään jotakin on, joka edes hieman sääntöjä sanelee ja pakottaa toimimaan tietyllä tapaa, mutta kuitenkin. Edellämainittu ehkä hieman kärjistäen. Summa summarum tästä voisi kai tulla siihen tulokseen, että rutiineilla on sekä hyvät että huonot puolensa. Pääasiallisesti ne ovat hyödyksi ja jättävät aikaa sille olennaiselle. Kuitenkin mä näkisin asian niinkin, että kun liiaksi pitää kiinni totutusta, voi sitä ihan huomaamattakin jämähtää totaalisesti paikoilleen. Eikö ihminen silloin lakkaa kasvamasta? Eikö muutos kuitenkin tuo mukanaan myös jotain uutta, jotain joka antaa mahdollisuuksia uuden oppimiselle ja oivaltamiselle?
Tänään mä itse rikoin rutiinejani. Mulla on vapaapäivä ja olin niinkin hävytön, että päätin viettää sen omassa ylhäisessa yksinäisyydessäni. Ilman pissakakkapierua. Yleensä mä pidän lapset kotona vapaapäivinä, paitsi Telma tietysti menee kouluun. Nyt me ollaan oltu niin paljon täällä neljän seinän sisällä, että pojatkin kaipas jo kavereita. Edessä on pitkät pyhät ja pojillekin tuli vain kaksipäiväinen viikko. Tästäkin varmasti mielipiteitä riittää vaikka muille jakaa, mutta mä ajattelen nyt omaa jaksamistani. Mä aion tänään hoidella asioita ja täyttää jääkaapin pyhien varalle. Ja niin, mä aion juoda kahvia sohvalla. Ilman pelkoa siitä, että ne kahvit on sohvalla. Ja antaa korvieni, mieleni ja sieluni levätä. Se mun uskollinen vihollinen, huono omatunto, tietysti ja tottakai pilkistelee tuolla ikävänlaisesti, mutta mulla on vakaa aikomus vaientaa se. Minä olen tämän itselleni varastetun hetken ansainnut.
Ps. Edellisiltana Aatu pomppi mun sängyllä (mikä siis ei todellakaan ole sallittua, mutta ketäpä se kiinnostaa...) ja alkoi yhtäkkiä huutaa: "Mullonkuusikättä!Mullonkuusijalkaa!Mullonkolmepäätä!" Niin, mitä? Lopulta mä tajusin, että ilta-aurinko heijasti Aatun varjon seinälle ja sillä todellakin näytti olevan sekä useampi käsi että jalka että pää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti