Enemmän ja vähemmän neljän seinän sisällä vietetyn viikon jälkeen me uskaltauduttiin eilen porukalla kauppaan. Mä meinasin, että mennään Lidlin kautta Prismaan lorvimaan hyllyjen väliin. Nimenomaan lorvimaan. Tyhmä minä. Eihän me päästy parkkipaikkaa pidemmälle ennen kun mulla jo meinas kiehahtaa. Tai pikemminkin mä huomasin jo eteisessä jalkani naputtavan lattiaa kiihtyvällä voimakkuudella odotellessani, että Eeli saa toppavaatteet ylle. (Mä olen maailman kärsimättömin ihminen ja joka ainoan lapsen kohdalla tämä määitte -vaihe on tuottanut ihan valtaisaa tuskaa. Mä paljon mieluummin tekisin puolesta, nopeesti.) Siinä jalalla lattiaa naputellesani hoin vaan mielessäni, että tämä vielä palkitaan, tämä vielä palkitaan. Telma löysi lelulaatikkonsa kätköistä tässä taannoin (mun vanhan) nuken, jonka mä luulin jo ikuisiksi ajoiksi jääneen sen leikeistä. Seuraavaksi se alkoi penkoa vauvanvaatelaatikkoa ja löysikin vauvalle päällepuettavaa. Telma halus ottaa nuken mukaan eiliselle kauppareissulle. Mä meinasin jo kiekasta, että ei TODELLAKAAN, mutta vaikenin kun tulin siihen tulokseen, et hei, mitä välii... Nukke siis lähti mukaan. Ja pihalla Telma antoi Eelin kantaa nukkea. Jolla oli toppapuku päällä ja toppapipo päässä. Joka näytti oikeelle vauvalle. Joka on lähestulkoon Eelin itsensä kokoinen. Siinä mä sitten sihisin Telmalle, että kannat sen nyt ite. Ajatuksena siis se, että jos joku kurkkii ikkunasta ja luulee, että mä annan 2,5 vuotiaan roudata pientä vauvaa sylissään pihalla. (Joku mamma siinä pihalla sitä nukkea oli jo aiemmin luullut ihmisvauvaksi, että en mä sitä nyt ihan tuulesta temmannut.) Ja sitten me neljä + vauva saavuttiin parkkikselle. Parkkipaikalla mulla meni taas oma tovi ennen kuin sain Eelin istuimeen ja siitä aina istuimen vöihin saakka kiinni. Ah. Lidlin pihalla mä nappasin takaluukusta Eelin satikat. Taas se venkoili niihin kavutessaan. (Kärryissä sitä ei kiinnosta istua senkään vertaa, siksi rattaat. Ja kun mä sanon, että se on vilkas, niin tarkoitan sitä ihan todella. Kolmen kokemuksen syvällä rintaäänellä ja muita perheitä sivustaseuranneena. Sen lapsen omalla tahdolla vois ylittää vuoria...) Kauppaan, namut koriin, kassalle ja ulos. Venkoilua autoon mentäessä. Tässä kohtaa mä skippasin ajatuksen Prismasta ja me kurvattiin S-Marketin pihalle. Pakolliset ostokset. Pari pientä (noteeraamatta jäänyttä) "mää haluun" -vinkaisua ja ulos. Ja Hesburgerin kautta himaan. Sellanen reissu. Ihan perussetti.
Kotona lapset pykäs sohvatyynyistä, tuoleista ja mistälie majan ja perustivat salakerhon. Niin usein leikit päättyy siihen, että vähintäänkin 2/3 pesueesta alkaa kinata (useimmiten kaikki 3kpl tappelevat keskenään), mutta nyt ne leikkivät sulassa sovussa pitkän aikaa kaikki yhdessä. Lopulta Telma ja Aatu päätti lähteä pihalle. Eelikin tietty halus, mutta se on vielä sen verran nuhassa, etten sen kanssa tohtinut mennä pihalle telmimään. Telma lupas vilkuttaa Eelille, jahka pääsis ulos asti. Eeli kiipes ikkunan viereen leluarkun päälle ja jännittyneenä odotti milloin isommat pääsis ulos asti. "Nyt ne menee lappusia alas..." "Koht ne on ulkona..." "Äitiii, kato Telmaa!" Silmät tuikkien se heilutti pientä kätöstään, kun Telma kiipes lumikasan päälle vilkuttamaan sille. Hauskinta tietty oli, kun Telma "luikus" alas sitä lumikasaa. En mä tiedä miksi mä niin taas pysähdyin siihen hetkeen, joku siinä vaan liikutti. Niin jumalattoman kapelin ne välillä riidoissaan täällä aikaiseksi saa, mutta miten tärkeitä ne kuitenkin on toisilleen. Mä taas (tuttuun tapaani) menin (hieman) asioiden edelle ja aloin miettiä tulevaa aikaa, jolloin ne on jo isompia. Yhteen ne varmaan tulee ottamaan vielä lukemattomia kertoja, mutta kunpa nämä muutokset ja tulevatkin ilot ja surut tulis hiomaan ne niin tiiviiksi kolmikoksi, että ne vielä aikuisinakin olisivat toistensa tukena. Ihan kuten mä ja mun siskoni.
Niin, mikä räjähtänyt cola-pullo? No, koska lapset niin kamalan kivasti leikkivät keskenään (ja näin ollen mahdollistivat mun rauhallisen hetken kahvini kanssa) mä päätin palkita ne limpparilla. Kun mä avasin sen pullon, alkoi kuulua melkosta sihinää ja ennen kuin mä ehdin ruuvata korkin takaisin kiinni, sitä colaa oli ehtinyt roiskua ihan joka halvatun paikkaan. Sitä oli mun rinnuksilla, Telman rinnuksilla, kahvinkeittimessä, mun sievissä pikku purnukoissa. Sitä oli hellalla, sitä oli seinillä, sitä oli lattialla. Tais lentää verhoihinkin (valkoisiin). Kun vierestä kuului Telman ääni: "Ai niin, mä unohdin sanoo, et se pullo kaatus äsken...", arvatkaa mitä MUN olis tehnyt mieli sanoa. Jätinpä tällä kertaa sanomatta.
Eilisaamuna mä järkkäilin valokuvakaappia uuteen uskoon ja kuin sattuman oikusta mun käteeni osui valokuva, jossa mä pienenä tytön tyllerönä työnnän rattaissa sitä samaista nukkea, jolla mun jalokiviapinalaumani nyt leikkii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti