Kesäkuu

Huomenna siis todella on jo kesäkuu. Telma lähti äsken kevätkirkkoon ja todistustenjakoon, koulun kevätjuhla oli keskiviikkona. Nyt on siis onnellisesti kaikki kevätjuhlat takana. Aatulla loppui eskari, syksyllä mun isopieni poikani aloittelee koulutietään ja Telmalla alkaa jo 4. luokka. Eeli siirtyy päiväkodissa pienten puolelta isojen puolelle. Ihan. Hullua. Ihan hullua. Tänään meillä on ohjelmassa mun serkkuni ylioppilasjuhlat. Lapset odottaa juhlia innolla, tietty. Ne odottaa kaikkia juhlia innolla. Mä taas olen ollut viittä vaille hermoromahduksen partaalla pähkäillessäni mitä pukea ylle. Ihan perussettiä siis. Kiva päästä näkemään sukulaisia pitkästä aikaa, niitä näkee nykyään aivan liian harvoin! Jostain syystä mä olen tässä kesän kynnyksellä miettinyt aivan hurjan paljon kevättä ja kesää 15 vuotta sitten.

Mä itse kirjoitin ylioppilaaksi keväällä -99. Edelleen mä ihmettelen, miten ikinä olen voinut kirjoituksista selvitä kunnialla. Äiti oli tuolloin jo kovin sairas, joskaan mulla ei vielä kirjoitusten aikana ollut minkäännäköistä hajua siitä, kuinka suuria suruja joutuisin kohtaamaan kevään edetessä. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin vanhassa blogissani, mutta väliäkö tuolla. Parhaiten mulle on jäänyt mieleen ruotsin kirjoitukset. Äiti oli saattohoitokodista kotilomalla juuri mun kirjoitusten aikaan. Mun tehdessä lähtöä koululle kyseisenä aamuna äiti horjahti yhtäkkiä kohti eteisen naulakkoa ja lopulta kaatui sinne. Kasvain alkoi olla jo sitä kokoluokkaa, että alkoi haitata vähän yhtä sun toista toimintoa. Puhekyvyn se oli äidiltä jo vienyt. Joitakin sanoja ja lauseita äiti pystyi muodostamaan, mutta paljon oli meidän tulkkauksen varassa. Mä soitin hätäpäissäni tädilleni, joka ohjeisti mua soittamaan saattohoitokotiin. Sieltä mut ohjattiin soittamaan ambulanssi. Kun ambulanssi saapui meille, mä tiesin olevani pahasti myöhässä. Enkä mä tietysti olisi äidin luota halunnut mihinkään lähteä. Mä en taas tiennyt alkuunkaan missä mun olisi kuulunut olla. Olin 18-vuotias. Ensihoitajat lupasivat pitää äidistä huolta ja sanoivat, ettei hätää ole. Että mä voisin kyllä lähteä koululle. Ja niin mä sitten lähdin. Juoksin koko matkan. Mä muistan sen vieläkin. Ja muistan sen tunteen. Miten kamalalta tuntui lähteä. Kai mä kuitenkin koin, että mulla ei ollut vaihtoehtoa. Kai mä olin niin shokissakin, etten edes tajunnut mitä tapahtui. Koululla olin juuri ennen kirjoitusten alkua. Ystävät olivat kertoneet rehtorille huolestaan, tiesivät äidin olevan kotilomalla. Olivat saaneet luvan jäädä odottamaan mua ja ovi pidettiin mulle auki ihan viimehetkeen asti. Kirjoitin ruotsista C:n. Käsittämätöntä. Kuin ihmeen kaupalla mä tosiaan suoriuduin kirjoituksista, en häävisti, mutta yhä edelleen mulle on tärkeää, että äiti sai nähdä mut ylioppilaslakki päässä. Ja että äiti ehti laittaa lyyran paitansa rinnukselle. Mun lakkiaisia juhlittiin 5.6. Päivä oli järjettömän helteinen. Tädit olivat järjestäneet tarjottavat ja olivat hommaneet meille siivoojankin. Eivät ihan tainneet luottaa siihen, että me Annin kanssa hoidettais koti juhlakuntoon. Enkä mä sitä kyllä ihmettele yhtään. (Nyt mua alkoi naurattaa..) Ensin tuli äidin suku, sitten tuli iskän suku. En mä hirveesti siitä päivästä enää muista, mutta sen mä muistan , että se oli hyvä päivä. Sen päivän ajan kaikki oli hetken hyvin.

Pari päivää mun lakkiaisten jälkeen juhlittiin äidin 40-vuotis syntymäpäivää. Paikalla oli perhettä ja äidin läheisimpiä ystäviä. Monet onnentoivotushalit halattiin vedet silmissä. Kaikki tiesi, että ne olisivat äidin viimeiset syntymäpäivät. Kuukautta myöhemmin äiti nukkui pois. Usein sitä on tullut surtua mua ja Annia. On tullut surtua sitä, että me menetettiin äiti niin nuorina. Mä tosiaan olin 18- ja Anni 15-vuotias. Telma täyttää nyt joulukuussa 10 vuotta, Anni oli äidin kuollessa vain 5 vuotta vanhempi kuin Telma. Vasta ihan muutama vuosi sitten mä olen ymmärtänyt miten nuori äiti todella oli. Vasta aivan viime kuukausina se asia on aivan todella kolahtanut. Anni täytti tässä kuussa 30 vuotta ja tuli jossain kohtaa todenneeksi mulle, että hän on nyt elänyt puolet elämästään ilman äitiä. Äiti oli mua vain 6,5 vuotta vanhempi kuollessaan. 6,5 vuotta... ei se ole kovin paljon. Miten paljon äidillä jäi elämää elämättä. Miten kesken kaikki oikeasti jäi. Nyt kun olen itse äiti, mä tietysti olen ymmärtänyt paremmin myös sen, miten suuri huoli äidillä on ollut meistä. Miten  me pärjättäisiin, kun hän on poissa. Monasti mietin millainen mummi äiti olisi ollut. Mun ja Annin lapset olisivat varmasti olleet sille kaikki kaikessa. Onneksi isä ehti nähdä lapset ja lapset sai tuntea pappan. Paljon me lasten kanssa puhutaan pappasta ja Pipsa-mummista. Muistellaan pappaa ja lapset kyselevät multa äidistä.

Mä olen myös miettinyt paljon onnellisuutta. Lapsena mulla oli ympärillä suuri perhe. Oli oma perhe, tädit, oli Tuula-mummi, Reijo-pappa ja mami. Meillä oli paljon perhetuttuja, joiden kanssa touhuttiin yhtä sun toista. Tehtiin lomareissuja ympäri Suomea, ylipäätään me kyläiltiin paljon. Kaikesta ihanasta huolimatta mun lapsuuttani varjosti isän alkoholiongelma. Mä koen kuitenkin eläneeni onnellisen lapsuuden. Isän juominen oli kovin kausiluontoista ja mulla on läjäpäin kivoja ja kauniita muistoja lapsuudestani. Kuitenkin siihen liittyi myös murhetta, huolta ja myös häpeää. Tietynlaista epävarmuutta. Mun vanhemmat erosivat mun ollessa 16-vuotias. Ne pari vuotta ennen äidin kuolemaa olivat jotenkin vapauttavia. Kotona ei enää tarvinnut olla varpasillaan ja jännittää milloin korkki olisi auennut ja me nähtiin kuitenkin paljon isää. Kun äiti kuoli, me jäätiin jollain tapaa tyhjän päälle. Isä eli itse vaikeaa aikaa, mutta meistä kyllä pidettiin huolta. Lopulta isä sai kuitenkin jälleen otteen elämästä. Isä palasi työelämään ja tuntui, että asiat alkaisi sittenkin lutviutua. Ettei me sittenkään oltu menetetty molempia vanhempia. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun isälle sattui työtapaturma, joka vaurioitti pahasti isän aivoja. Taas lisää murhetta ja huolta. Jälkikäteen mä olen kyllä ajatellut, että se kamala tapahtumaketju kuitenkin taisi olla onni onnettomuudessa. Aikaa se vei ennen kuin isä sopeutui tilanteeseen, mutta fyysinen kuntoutuminen eteni kuitenkin aivan käsittämättömästi. Viimeisimpinä vuosina mä en edes muistanut enää, että isä niin vaikeasti oli loukkaantunut. Onnettomuuden jälkeen isän elämänkatsomus ja arvot heitti jotenkin häränpyllyä. Ei ongelmat aivan kokonaan taaksejäänyttä elämää olleet, mutta muutos entiseen oli aivan valtava. Kyllä me lopulta sitten kuitenkin saatiin isä takaisin. Mä en ikinä unohda isänpäivää, jolloin isä pyysi meitä istumaan sohvalle ja sanoi että hänellä on meille asiaa. Isä odotti, että lapset jatkaisivat leikkejään, hän halusi sanoa asiansa meille rauhassa. En mä enää sanatarkkaan tietysti muista isän sanoja, mutta päällimmäisenä esiin nousi kiitollisuus. Hän kertoi miten oli useasti ollut elämäänsä väsynyt, miten hän onnettomuuden jälkeen oli usein miettinyt, että miksei hän voinut jäädä siihen. Hänestä oli tuntunut, että elämä oli vienyt jo niin paljon ja sitten piti aloittaa ja opetella niin moni asia uudelleen alusta. Hän totesi, että vaikkei kovin uskonnollinen ihminen olekaan, oli hän monet kerrat kädet kyynerpäitä myöden ristissä toivonut, että pääsisi pois. Varmasti hän myös oli tuntenut pettäneensä meidät. Isä oli hetken hiljaa. Hän katsoi lapsia ja alkoi jälleen puhua. Hän kertoi, miten tunteet olivat pikkuhiljaa muuttuneet lastenlasten myötä. Miten ensin syntyi Telma, sitten Aatu, Miro, Eeli, kuinka paljon hän on lapsista nauttinut... Miten hän oli saanut nähdä mun ja Annin selviytyvän ja pärjäävän elämässä. Lopulta hän totesi miten hän viime vuosina oli usein jälleen ristinyt kätensä kyynerpäitä myöden ja kiittänyt. Kiittänyt siitä, että hän sai yhä elää.

Elämä siis alkoi hymyillä. Kunnes mun oma onneni alkoi rakoilla. Lopulta eteen tuli avioero. Totaalinen elämänmuutos. Työelämään paluu monen vuoden tauon jälkeen, muutto maaseudulta takaisin kaupunkiin. No, siitäkin selvittiin. Ja siitä mä olen todella kiitollinen, että mun ja isän välit olivat lopulta niin kovin lämpimät ja läheiset. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitten isä lähti. Aivan yhtäkkiä. Musta tuntui, että matto vedettiin taas jalkojen alta. Kulunut vuosi on kuitenkin vienyt paljon tuskaa pois. Ikävä on edelleen kova, mutta mä olen huomannut pärjääväni. Olen jälleen saanut huomata kuinka paljon mun ympärillä on avuliaita ihmisiä. Rakkaita ihmisiä, perhettä ja ystäviä. Mä tiedän, että moni painii elämässään paljon suurempien surujen kanssa, mutta on niitä vastoinkäymisiä munkin pieneen elämääni mahtunut. Välillä mä olen väsyksissäni huomannut ajattelevani, että olispa elämässä joskus edes hieman pidempi jakso, jolloin KAIKKI asiat olisivat hyvin. Ettei olisi kertakaikkiaan mitään murehdittavaa. Että sais olla täydellisen onnellinen. Kas, yhtenä päivänä mä heräsin ajatukseen, että eihän niin voi ajatella. Ei niin voi elää. Harvoin on kellään sellaista tilannetta, että todella ei olisi mitään murehdittavaa. Välillä murheet on isompia, välillä pienempiä. Edelleen mulla on niin järjettömän paljon syitä olla kiitollinen. Päällimäisenä oma, lasten ja muiden läheisten ja rakkaiden terveys. Ne on ne elämän pienet ihanuudet, arjen ilot, jotka tekee onnelliseksi. Elämä itsessään. Ja aivan toden totta, jos onnea jää odottamaan, ei se varmasti tule koskaan. Onni on tässä ja nyt. Ostin sänkyni yläpuolelle taulunkin muistuttamaan mua tästä asiasta....

"Happiness 

is not a

destination.

It is a

way

of life."

Ps. Eräs mun ystäväni totesi tässä taannoin, että onni on sitä, kun ei ihan joka päivä vituta. Ei siinä voinut olla nauramatta. Niin se kai sitten on.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Hitsi, päivät lipuu aivan totaalisesti sormien välistä. Mun on pitänyt jo ainakin viikon verran kirjoittaa ja mulla oli ainakin tuhat mehevää juttua. Nyt mä en meinaa muistaa ainuttakaan. Viime viikko aikoi olla yhtä kiireinen kuin edeltäjänsäkin. Peruskauraa, kevätjuhlien - ja kaverisynttäreiden- lisäksi. Alkuviikosta oltiin Eelin kanssa katsomassa Aatun peliä. Näin pelistä ehkä sekunnin. Onneks se sattu olemaan se sekunti, jonka aikana Aatu teki ihan valtavan hienon kuljetuksen yksinänsä vastustajajoukon läpi. Sitten paikalle tuli Telma. Pärisemään. Haistatti lopulta pitkät ja lähti painelemaan edeltä kotio. Eeli leikki aasia ja huomatessaan saavansa heltyneitä katseita, tuo innostui entisestään. Lopulta se sai lisänimen "pikku-possukka". Kuulosti kuulemma ihan pieneltä söpöltä sialta. Eelin kevätjuhla meni vallan rattoisasti. (Niin kauan kuin Eeli ihan luvan kanssa saa olla osa showta, kaikki menee vallan rattoisasti...) Juhlat oli järkätty päiväkodin pihalle. Luojan kiitos sää suosi! Porukassa kierrettiin pisteeltä pisteelle, kussakin pisteessä oli hauskaa pientä aktiviitettia. Me mahdettiin olla näky, kun mä ohjastin Aatu-heppaa ja Eeli-heppaa maitotölkeistä kyhätyllä esteradalla. Pojat paineli täysillä riemusta kiljuen ja mä kipitin perässä. Torstai ja perjantai menikin sitten kotosalla, kun Telma tuli kipeäksi.

Lauantaina me lähdettiin heti aamusta pihalle auringon paisteeseen paahteeseen. Huh hellettä, totes mun umpiturvonneet varpaani. Eeli alkoi vongata pihavarastosta pikku-pyörää. Kun se aikansa oli jankannut, mä varsin johdonmukaisesti annoin periksi. "No, okei. Pari kiekkaa nurtsilla." En edes itse uskonut homman lutviutuvan niin helposti... Pyörään asennettiin apupyörät jo hyvä tovi sitten, mutta eihän ne nyt tietenkään pyöriin istuneet. Eelillä paloi kiinni, kun se polki ja polki ja polki ja polki ja takarengas senkun pyöri tyhjän päällä. Apupyörät siis otettiin pois. Eeli lykki maasta vauhtia ja mennä viuhotti ympäri pihaa pyöränsä kera. Mä juoksin perässä ja koitin pitää siitä kiinni. Hahaa, turha toivo! Jossain kohtaa se heitti leviäksi niin, että kyynärpäästä alkoi tihuttaa verta. Itkuhan siinä tuli. Mä aattelin hetkeni tulleen ja totesin, että eiköhän viedä pyörä takas varastoon. Jäätävät pultit. "EIIIII!!! ÄLÄÄÄÄÄÄ! MÄÄ HALUUN POLKEE! ÄLÄÄÄÄÄÄ KOOOSKEEEE!! ANNA MUN OLLAAAA!" Poika ja pyörä jatkoivat yhteistä taivaltaan. Sunnuntaina me marssittiin jälleen heti aamupäivällä pihalle ja taas alkoi sen pyörän vinkuminen. Haettiin pyörä. Ilman vastaväitteitä. Eeli alkoi taas vimmastusti potkia vauhtia, koitti välillä polkastakin pari kertaa. Kun mä koitin antaa sille paidan selkämyksestä tukea, se kiljui, että päästä irti. Välillä se oli puskassa, kerran se kaulaili roskista. Yhtäkkiä kuului huuto: "Äitiiiiii, katoooooooooo!!! Mää osaan ajaa!!" Juu, siellä se polki onnellinen virne naamallaan Aatulta peritty pyöräilykypärä päässään. Edelleen se hetkittäin kävi syleilemässä isänmaata, mutta en mä tohtinut sitä koittaa jeesiäkään. Yhden kerran uskalsin yrittää lähteä kohden, mutta Eeli teki mulle hyvin selväksi, mitä mieltä se mun liikkeistäni on.. "Et tuu tänne! Et tuu yhtään lähemmäs tai mä oksennan sun päälle! Mää nousen itte!!" Ja niin se nousi. Aina uudelleen. Lopulta se onnistu polkemaan jo vähän pidemmänkin matkan.

Tämä viikko alkoi vähän iisimmin. Sekä maanantai että tiistai näytti illan osalta kalenterissa tyhjää. En mä montaa minuuttia ehtinyt istua, mutta eipähän tarvinnut ainakaan kiirellä lentää paikasta A paikan B kautta paikkaan C. Josta muuten tulikin mieleen, että ens viikolla mun pitäis olla yhtäaikaa sekä paikassa B että paikassa C yhtäaikaa. Ja A:stä pitäisi kiireellä rynnätä paikkoihin C ja B. Vielä mä en ihan ole päättänyt, että missä mä lopulta sitten meinaan olla. Joo. Keskiviikkona oli taas päiväkodin kevätjuhla. Tällä kertaa isommat lapset olivat esiintymisvuorossa ja menossa mukana tietty myös Aatun ryhmä. Kotona oli melkonen hulabaloo ennen juhliin lähtöä, kun vähän yhtä sun toista, jälleen kerran, tais jänskättää. Eeli tonki kaapista farkkushortsit ja ilmoitti pistävänsä ne jalkaansa. Mä ilmaisin eriävän mielipiteeni. Kun oltiin jo tekemässä lähtöä, huomasin Eelin notkuvan ovella ne farkkushortsit yhä jalassaan. Päällä sillä oli myös t-paita, jonka rintamuksella oli selvästi havaittavissa päivän ruokalista. Mä käskin sen laittaa päälle NE vaatteet, jotka MÄ olin sille valmiiksi valinnut. Eeli totes ponnekkaasti: "En vittu laita." Meinasin tukehtua purkkaani. Sain mä sen lopulta puhuttua pukemaan siistimpää ylle ja niin me päästiin liikkeelle, kerrankin hyvissä ajoin. Juhlasaliin päästyä Telma istahti tuolilleen ja Eeli halus tulla syliin. Eeli istui aivan paikallaan ja mä jo ehdin ajatella, että näistä taitaakin tulla ihan lepposat juhlta. Big mistake. Big. HUGE. Eeli haluskin oman tuolin. No, paikat oli täyttyneet, eikä vieressä ollut enää yhtään vapaata tuolia. Telma jäi tuolitta. Pyysin sitä istahtamaan mun syliini. Eihän se sopinut. Pyysin Eeliä siirtymään pois Telman paikalta. Se sopi vielä vähemmän. Telma lakos maahan penkkien väliin ja jupisi siellä maailmaa ja Eeliä manaten. Tuli tuo sentään lopulta mun syliini istumaan. Juhlat alkoi. Eeli vilkaisi taakse ja huomasi tarhakaverinsa näpräävän isänsä puhelinta. "Äiti, määki haluun pelata!" "Ei onnistu. Oo hiljaa." "MÄÄ HALUUN!" "Nyt hiljaa..." Ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa, kun antaa sille se puhelin, muuten kukaan ei ois kuullut mitään. Eeli keskittyi näytöllä pomppiviin palloihin ja mä aattelin, että nyt. Vihdoin. Rauha. Vielä isompi virhe! Kohta Eeli taas vilkaisi taakseen ja huomasi tarhakaverinsa istuvan isänsä harteilla. "MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄKI HALUUUUUUUUUUUN!" Voi. Luoja. Mä olin odottanut kuin kuuta nousevaa esitystä, josta Aatu oli jo jonkin aikaa kertonut. Kyseinen esitys oli justiinsa alkanut ja mä kuvasin sitä videolle. Eeli alkoi kiivetä mun niskaani ja mä yritin hätistellä sitä pois. Kamera heilui ja keikkui. Eeli kampes ylemmäs ja lopulta pääsi määränpäähänsä. Hetken se istui aloillaan, kunnes se äkkäs läntätä pienet kätösensä mun silmille. Mulla oli siis Eeli niskassa, Eelin kädet silmillä, tukka suussa ja kamera kädessä. Lopulta sihisin vieressä istuvalle Sannalle, että nappaa se hiivattiin tuolta. Lähdin pitämään Eelille pientä hiljaista puhuttelua ja se lupas käyttäytyä. Justiinsa kun me päästiin saliin, esitys loppui. Ai, että mua korpes! Shown edetessä Eeli pienine ystävineen majoittautui pitämään omaa showtaan penkkirivien väliselle käytävälle ja mä sain edes hitusen keskittyä siihen showhun, jota olin tullut katsomaan. Kohta oli taas jo eskarilaisten vuoro esiintyä. Mulla alkoi leuka väpättää. Ruusujen ja eskaritodistusten jaon aikaan mun näkökenttäni oli jo niin sumea, että mä en nähnyt mitään ja kun ryhmän opettaja piti pienen loppupuheenvuoron, mulla alkoi jo hartiatkin täristä. Jatkoin tihrustamista vielä esitysten loppumisen jälkeenkin. Ens viikolla on vielä Telman koulun kevätjuhla.. sitä odotellessa. Aatun juhlat sujui kuitenkin, kaikesta huolimatta, leppoisammin kuin viime vuonna, että kyllä tässä ihan selkeää edistystä on tapahtunut. Mulla on vahva usko tulevaan. (LOL)

Eilen oltiin taas Eelin kanssa katsomassa Aatun peliä. Eeli sai kaveriksi tytön, jonka kanssa se mennä viiletti ympäri kentän viereistä leikkialuetta. Salaa kuuntelin toisella korvalla, kun ne jutusteli keinuessaan...
Tyttö: "Alvaa mikä mun OIKEE nimi on? Se on Iilis. Mut sit mä oon kyl Peppi. Mun nimi on Peppi Pitkätossu!"
Eeli: "Mun nimi on Eeli Peppi Pitkätossu Hopsulahupsulahupsanssaa."
Tyttö: "Alvaa mikä mun iskän nimi on?"
Eeli: "Mikä?"
Tyttö: "Iskä. Ja sen etunimi on Telo."
Eeli: "MUNKI ISKÄN NIMI ON TELO!"
Tässä kohtaa kentällä alkoi tapahtua toden teolla ja mä jäin toljottamaan peliä. Yhtään en tiedä miten edeltävä keskustelu päättyi. Melko hulvattomasti, uskailtaisin veikata. Kotona Telma antoi mulle allekirjoitettavaksi englannin kokeen. Pientä huulten nykinää vastaukset jälleen saivat aikaan. Erityisesti sanakäännös  lentokone = leroy. Leroy? Samassa mun mieleeni muistui Telman ensimmäinen sanakoe, jossa piti kääntää  myös lauseita. Silloin Minä en tiedä oli yhtäkuin Yes not know. Ah, mua alkoi naurattaa taas ihan hillittömästi. Kaikella rakkaudella ja hellyydellä, lapseni silmien ja korvien ulottumattomissa, tietty.

Mulla on vapaapäivä. Pojilla on tänään kevätkirkko, joten mä vein ne päiväkotiin. Illalla Anni tulee Miro mukanansa kaitsemaan mun pesuettani, kun mä menen ikuistamaan mun kolme jalokiveä kinttuuni. Se on mun laidutuspalkintoni. Huvittavaa tässä on se, että tätä päivää odotellessa mä olen kyllä saanut kerättyä kaikki vaivalla pois loitonnetut kilot takaisin. Kiitos sulle, suklaa! Kiitos sulle, surkea itsekurini!

Norona selkää pisin valuvista hikipisaroista, naarmuisista shortsien peittämättömistä polvista, suvivirrestä ja kostuneista silmistä tietää, että  kesä on tullut.

Ähäkutti.

Palasinpas linjoille. Nopeammin kuin itsekään uskoin. Kevät, juhlan aikaa... Kevät, kiireen aikaa. Kevät, syvän liikuttumisen aikaa. Ah.  Tänään korkattiin siis tämän kevään kevätjuhla-rumba, kun päästiin juhlistamaan Aatun muskarin päättymistä. Ehdittiin piipahtaa pikaisesti kotosalla ennen kuin lähdettiin taas kiitämään. Anni, yhä mun siskoni, pelasti mun päiväni lupautumalla ottamaan Eelin hoiviinsa juhlien ajaksi. Mä sain siis tällä kertaa aivan rauhassa keskittyä itse asiaan. Luksusta. Ensin me meinattiin unohtaa kellopeli kotiin. Onneks vaan meinattiin. Matkalla parkkipaikalta juhlasaliin mä huomasin, että pussukassa köllötteli vain ja ainoastaan kellopeli. Ei mallettia. Ei niitä kahta, eikä edes sitä yhtä. Takas autolle. Malletti lojui auton lattialla, halleluuja. Kun me löydettiin juhlasali, mä huomasin, että me ei oikeastaan löydettykään juhlasalia. Me oltiin aivan väärässä paikassa. Mä jo ehdin soittaa Annille että se kattois mulle salin osoitteen (jota mulla ei TIETENKÄÄN ollut mukana, koska mä luulin olevani matkalla oikeaan osoitteeseen). Kohta jo nähtiinkin tuttuja naamoja ja mä huokaisin helpotuksesta, mulla heittikin vain yhden korttelin verran. Ennen karkeloiden alkua mun piti räpsäistä Aatusta kuva. (Ostin uuden (halvan) kameran. Koska mä luulin, että mun vanha (halpa) kamera on sökönä. Kun vika ei kerran ollutkaan johdossa, kuten mä alkujaan luulin. En saa kuvia siirretty koneelle siitä uudesta kamerastakaan. Kyllä kannatti.) Kamera ehti ilmoittaa, että lataa akku ja sitten TSIP. Great. Show alkoi ja kaikki meni (siitä eteenpäin) nappiin. Muskarin opettaja oli silminnähden ylpeä opetuslapsistaan ja taitaviahan nuo olivatkin. Ja ylisöpöjä. Mä hillittin itteni oikein hienosti. Kunnes. Mehuhetken jälkeen lapset sulkivat soittorasian. Mulle valkeni yhtäkkiä, että monen vuoden muskariura oli nyt viimeistä silausta vaille paketissa. Väpätivää. Jo aukes padot. Mä kattelin Aatua ja mietin, että siinä se nyt seisoo kasvaen hyvää vauhtia isoksi pojaksi. Padot muuttuivat valtameriksi. Luojan kiitos Aatu ei huomannut mitään, se olis raukka varmaan hävennyt silmät päästään. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kaunis kiitos ja kotiinpäin. Lähdettiin liikenteeseen aamulla vähän ennen seitsemää ja kotona oltiin illalla puoli kahdeksalta. Tai no, olihan meillä se pieni välilasku, mutta sitä ei lasketa.

Eilen mulla oli vapaapäivä. Käytiin Aatun kanssa tutustumassa koulussa. Aamulla oli lievää jännitystä (lue:vallattomuutta) havaittavissa... Aatua jännitti kouluun tutustuminen, Eeliä jännitti, kun se oli ekaa kertaa ikinä menossa tarhaan yksin, ilman Aatua ja Telmaa jännitti Aatun puolesta. Koulun ruokasalissa mä kattelin naama valkosena, silmät suurina mua vastapäätä istuvaa isoapientä tulevaa koululaistani, joka odotti henkeään pidätellen oman nimensä lausuttavan. Mä en tiedä jännittikö se enemmän luokkajakoa vai sitä, että kohta se oli tulevan opettajansa kanssa lähdössä kurkistamaan sitä tulevaa luokkaansa. Kun Aatun nimi sanottiin, se nousi ilmeenkään värähtämättä seisomaan, pisti pipon päähänsä, oikasi takinkauluksensa ja selkä suorana, hyvin määrätietoisin askelin marssi ruokalan etualalle. Ja mua itketti taas niin pirusti. Onneks se ei huomannut sitäkään. Opettaja oli kuulemma kiva, luokka oli kuulemma kiva. Tytöt oli kuulemma kivoja. Mä olin eniten yllättynyt siitä, että Aatua ei juuri kummemmin tuntunut haittaavaan, että yksikään tuttu ei ollut tulossa samalle luokalle. Hämmentävää. Mua tais ahdistaa kyseinen asia paljon enemmän. No, Aatu on. Tultiin kotiin keittämään kahvit ja syömään jätskit. Kohta jo istuttiin bussissa matkalla keskustaan hoitamaan asioita. Sieltä kiireellä päiväkotiin, jossa mua odotti joka keväinen keskustelu lastentarhaopettajan kanssa (tällä kertaa Eelin). Eelillä kaikki hyvin. Vauhdikas ja toimelias on. Yhä vaan. Äärimmäisen omatoiminen. Ja nokkela. Nopeatempoinen. Siitä taas kiireellä kotio. Pesukone päälle, pojille ruoat nassujen eteen. Justiinsa, kun oltiin lähdössä viemään Aatua treeneihin, ovikello soi. Oven takana seisoi Aatun kaveri kysyen, josko Aatu lähtis niiden kyydillä. Sehän passas mulle. (Mä niin en ole mikään arjen soccer mom, vaikka peliä seuratessani sen kuuluisan kuopan nurmikenttään poljenkin.) (Tai voisin mä ollakin, jos mulla olis kaks kättä enemmän. Tai vuorokaudessa viis tuntia enemmän.)

Huomenna. Peli. Ei lähistöllä. Lähdetään koko komppania. Siitä tulee lystiä!!!! Eeli mieluusti myös harrastais jalkapalloa, eikä se meinaa oikeen honata, että se ei voi suinpäin rynnätä kentälle ottamaan koppeja. Eikä asiaa helpota myöskään se, että Eeli ihannoi Aatun valmentajaa yli kaiken. Milloin se heittää kuperkeikkoja, milloin takkiaan, milloin mitäkin. "Valmentajaaaaa, kaaaaaaaaatoooo! Petliiiiiiiii, kato!!" Mä jo odottelin autuaana perjantaita muistellen, että se pitäis olla jotakuinkin iisimpi ilta. No kappas, Telmalla on kaverisynttärit. Ei lähistöllä. *huokaus*  Vaikka toisaalta, totesin tänäänKIN, että tällä tahdilla ei edes ehdi väsähtää. Toista se on niinä päivinä kun ei olekaan mitään ihmeempää tekemistä, sitä onkin yhtäkkiä aivan veto pois. Te tiiätte.

Ei mulla muuta tähän hätään. Palataan!

Long time no hear...

Hengissä ollaan, hyvinvoivina edelleen. Niin usein, jälleen kerran, mun on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta en ole tiennyt mistä aloittaa. Elämä mataa omalla painollaan. Arki on hektistä, aina vaan. Satuin vastaanottamaan Facebookissa kiertävän arkikuvahaasteen ja sitä myötä mun halu kirjoittaa kasvoi entisestään. Mun kamerani, tai johtoni, tai läppärini sattui tekemään tenät heti ensimmäisen päivän jälkeen, mutta periksiantamattomana ihmisenalkuna päätin sinnikkäästi jatkaa ilman kuvia. Päivitykset pitenivät päivä päivältä ja lopulta huomasin miten olin kaivannut kirjoittamista. Miten arjen haasteet tuntuivat paljon pienemmiltä, kun ne puki mustaksi valkoisella. Miten mua kaikki kohellukset lopulta alkoivat päivän päätteeksi naurattaa. Viime vuosi oli jotenkin synkkä. Ajatukset kiersi samaa kehää ja musta tuntui, ettei mulla olisi ollut täällä mitään annettavaa. Nyt mussa heräsi halu alkaa kirjoittaa siten kuin alkuun kirjoitin. Mä haluan tallentaa tänne muistoja. Muistoja meidän elävästä elämästä. Muistoja meidän todella elävästä elämästä. Hyvin elävästä elämästä. Niin höpsöä kuin se onkin jakaa tänne samaa satsia kuin jo aiemmin toisaalla julkaistu, tahdon kuitenkin kuvattoman kuvahaasteeni tallentaa tännekin. Tässä meidän arkea, hulluimmillaan ja ihanimmillaan. Silvuplee.

27.4. 1/5
Seiskaksi töihin, kolmelta kotti. Kaupan kautta. Pesukone päälle. Piti alkaa jumppaamaan, soitinkin Annille. Siinä meni oma tovinsa. Sit mä aloin jumppaamaan. Ihailin siistiä petiäni ja hekumoin ajatuksella siitä, että tänään kukaan ei leikkisi sen olevan trampoliini. Jutustelin puhelimessa Telman kanssa. Sitten vaihdoin kuulumiset Annan kanssa. Siinä meni vielä pidempi tovi. Nyt mä aion nakata syrjään tosta trampoliinisängystäni noi viltit ja vällyt ja tyynyt ja heittää itteni oikoseksi. Katon leffaa. Kynttilänvalossa. Tietty. Taidanpa keittää teetä.

28.4. 2/5
Puol kasiksi töihin, puol kolmelta ei kotti, vaan hikipäässä roudaamaan kamat auton takaluukusta vek ja autonrenkaat takaluukkuun. Hiki valuen kauppaan. Äkkii kotti. Pojat tarhasta ja Euromasteriin (kuva 1). (Ja juu, en vaihtanut VIELÄKÄÄN itse renkaitani.) Eelillä suu paukku ja poikia nauratti. Lopuksi se auttoi poikia pussittamaan talvirenkaat talviunille (kuva 2). Telma soitti aamulla töihin ja muistutti, että pikkupitsat pitää muuten sit viedä huomenna koululle, koska disco on TADAA - huomenna. Olin unohtanut tyystin koko pitsa-hässäkän. Euromasterilta Lidliin. Äkkii. Pojat pyysi saada VÄHÄN patonkia. Annoin luvan. Jo KASSALLA ne pisti patongin puoliksi ja alkoivat sitten ylen tyytyväisinä nakertaa niitä patongin puolikkaitaan. Jatkoivat nakertamista autossa (kuvat 3 ja 4). Äkkii kotti. Pitsat uuniin. Pitsat uunista ulos (kuva5). Siihen saakka oli kuvat valmiina. Mutta. Koska mun paskan kameran paska johto on paskana, ette näe tänään mun julkaisussani yhtään ainuttakaan (paskaa) kuvaa. Ja mulla TODELLAKIN on paska peruskapula, koska täällä hajoaa KAIKKI. Eli mä en todellakaan kykene siirtämään mitään suoraan mun luuristani nettiin.

Niin, siinä tämä päivä tiivistettynä. Ilman kuvia. Paa silmäs kii ja näe mielessäs autonrengas. Siinä sulle päivän kuva.

29.4. 3/5
Yhteysvirhe. Niin ilmoittaa mulle edelleen se mun PIIP kamera. Mut mä en anna periksi. Vedän homman loppuun asti. Ilman kuvia. Eilen oli arjen kuvahaaste 2/5. Tänään siis ylläripylläri 3/5.

Perussetti. Töitä ja kauppaa ja pyykkäämistä ja blaa blaa blaa. Mun ilokseni Aatu pääsi reeneihin naapurin pojan kyydillä. Tai siis sen isän. Näin ollen mä sain hoitaa jumppani alta pois ennen iltakymmentä, mikä on kiva. Aatu lähti reppu selässä palloa potkimaan (kuva 1). Telma lähti sievänä mekkonsa kera vappudiscoon (kuva 2) kynsilakat kynsissään sekä vähän kynnen vieressäkin. Kynsilakkaa sukkahousuissaan. Oli laittanut kynsiinsä timanttejakin. Korvalehdissä ne timantit eivät pysyneet. Me alettiin Eelin kanssa jumppaamaan. Mä poljin, Eeli väänteli itteään jos jonkinäkösiin asentoihin lattialla (kuva 3). Vatsoja tehdessä Eeli istui mun mahan päällä. Punnerruksia tehdessä se antoi mulle jaloista vauhtia niin, että mun nokkani lähestyi lattiaa melko huimaa vauhtia. Venytellessä se ilkkui mun peffassaumasta revenneitä hiki-leggingsejäni (EI kuvaa). "Äitiiiii, sul on pyllys reikä." Hihitystä. Päivällisiltapalaksi mä väsäsin itelleni katkarapu - wok-vihannes -feta -sötkötystä. Näytti oikein houkuttelevalta lautasella (kuva 4). Totesin syöväni piirakkaa ilman pohjaa. En ole vielä päättänyt, oliko se hyvää vai pahaa. Huomiseen!

30.4. 4/5
Päivä (melkein) perusmeiningillä. Töissä serpentiinit kaulalla (kuva 1). (Aseptisesti vasta aamuhommien jälkeen, tietty). Kauppa. Tarha. Kotiin. Vapun kunniaksi sain tänne vielä yhden murusen melskaamaan. Heti ens alkuun kotona odotti Telman järjestämä pienimuotoinen vaatehuonevallankumous (kuva 2). Urputusta. Lapset alkoi koristella kämppää serpentiinillä (kuva 3). Miro saapui reissureppuineen (kuva 4) ja kohta oli täys rähinä päällä. Semi hermoromahdus (SENSUROITU). Anni häippäs ja minä ja mukelot skoolattiin. Juotiin simaa skumppalaseista (kuva 5). Pojat ryntäs avaamaan Aatun eilen postista noudettua skeittilauta -pakettia. Pieniä poikia, skeittilauta ja kypärä (kuva 6). Ja pahviroskaa. Paljon. Äitille kuppi kahvia (kuva 7). Syvään hengittelyä ja illan hulinaan ja vilinään valmistautumista. Tänään ei laula pesukone. Ei pörise imuri. Reuhoominen alkoi jo. Bileet alkaa kohta. Mun suureksi hämmästyksekseni pojilla on vielä vaatteet päällä. Ensin pitää hoitaa alta pois yks maailman ensteks tärkein juttu... Nyt minä, mun kolme omaa ja tuo yks melkeen oma lähetään tyyppää sitä lautaa (kuva 8).


1.5. 5/5
Anni toi mulle johdon. Ei toimi homma. Se onkin siis se paska kamera, joka on paskana. Viimeinen silauskin siis ILMAN KUVIA. Eiks mennytkin putkeen tämä haaste... No, aivan sama. Vapunpäivä. Tiditittidii...

Jatkamme ensialkuun hieman eilisestä... Skeittilauta tuli testattua (kuva 1). Enin ajasta meni siihen, että koko tienoo raikui, kun lapset tappeli siitä kenen vuoro on skeitata. Eeli polki pyörällä (kuva 2). Ilman apupyöriä. Eeli siis oli pääasiallisesti ketarat oikosena syleilemässä isänmaata. Jossain kohtaa vauhti hyytyi ja mukulat makoili sopuisasti mun trampoliinisängylläni (kuva 3). Iltapalaksi syötiin nakkeja ja ranuja. Mä heitin puol pulloa ketsuppia rinnuksilleni (kuva 4). Lopulta kaivettiin esiin herkut. Illan kohokohta saattoi olla, kun Miro länttäs suklaatoffeekarkin Eelin tukkaan (kuva 5). Puol ykstoista alkoi tuhista viimeinenkin pikku-kukkuja. Sitten olennaiseen. Tänä aamuna maa sai valkean peitteen (ei kuvaa, koska se nyt on etusivulla jo NIIN NÄHTY tänään). Me syötiin munakasta ja pekonia ja vaikka mitä herkkuja (kuva 6). Pojat meni aamukylpyyn. Loiskisloiskis (kuva 7). Jossain kohtaa paineltiin pihalle, tukka meinas lähteä päästä, tultiin sisälle. Lapset tylsistyivät, lapset juoksivat, lapset tappelivat. Kokoonpanot vaihtelivat, välillä Telma ja Aatu, välillä Aatu ja Eeli, Eeli ja Miro, Miro, Aatu ja Telma, Telma ja Eeli jnejnejne. Hetkittäin meno aina tyyntyi, pötköteltiin sulassa sovussa sohvalla telkkua kattellen ja mukavia jutustellen. Pelattiin me korttiakin. Pesin kolme koneellista pyykkiä (jälleen kuva pesukoneesta, kuva 8). Ruokailu (tortilloja, kuva 9) sujui äärettömän sulavasti, YKSIKÄÄN LASI EI KAATUNUT. Voitteko kuvitella???!!! Ruokailun jälkeen jatkui leikit. Muista en tiedä, mutta Eeli oli itekseen leikkinyt parturia Telman askartelusaksilla. Todistettavasti. Päälaella on nyt sievä millisiili (kuva 10). 

Arki ja elämä ylipäätään täällä on justiinsa niin vauhdikasta kuin miltä se kuulostaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ääntä. Ääntä. Ja ääntä. Mutta se on myös pieniä ihanan suloisia hetkiä, rajoja ja rakkautta, sopua, suukkoja ja haleja. Välillä mä mietin kuinka paljon helpompaa kaikki olis, kun arkea olis jakamassa toinen aikuinen. Ehkä olis, ehkä ei olis. JOS mä olisin saanut ne kuvat ladattua, ne todella olis ollut paskoja. Pääasia ei kai kuitenkaan ole kuvien laatu, vaan se mitä ja etenkin ketkä niissä kuvissa näkyy. Vaikka mä välillä odotan lähes henkeä pidätellen niitä päiviä, jolloin saan pienen hetken hengähtää, on mulla kuitenkin aina sellainen olo, että jokin osa musta puuttuu kun lapset on poissa. Uus kamera on pakko ostaa, mä haluan tallentaa lisää näitä hetkiä. Kallista ei kannata hankkia, koska täällä todella hajoaa KAIKKI. Enkä mä ole kovin varakas. Sen sijaan mä olen äärimmäisen rikas.

HEIPPARALLAA!

I´ll be back.

Mä lupaan.