Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa

Allaolevasta linkistä pääsette katsomaan kuvasarjaa, joka pysäytti mut täysin. Kosketti todella lujaa. Jo pelkästään kuvista huokuvat tunnelmat itsessään saivat mun henkeni salpautumaan. Mä menetin äitini syövälle ollessani vasta 18-vuotias. Ja äitini juuri täytettyä 40 vuotta. Kuvat myös luonnollisesti toivat mun mieleeni niin elävästi tiettyjä hetkiä ja muistoja, joita olen vaalinut sydämessäni kuluneina vuosina. Tällä kertaa mä en löydä enempää sanoja kuvaamaan tunteita, joita nämä surullisen kauniitkin kuvat mussa herätti.

The Battle W Didn't Choose

 Mun muistoni

 Minä ja äiti vuonna -83

 Äiti vuonna -95

Äiti kuukautta ennen poismenoaan kesällä -99

                                                

Vuodet vieri ja jotenkin sitä vaan siskon kanssa luovittiin eteenpäin, välillä meni paremmin, välillä huonommin. Usko tulevaan oli hetkittäin pahasti koetuksella, mutta koitti sekin päivä, kun huominen osoittautui todella paremmaksi. Muutaman mutkan kautta toki, mutta kumminkin. Kun Telma syntyi, tunsin lopulta olevani täydellisen onnellinen! Ja tässähän se perhe sitten on hiljaksin kasvanut. Siskolla kanssa. Myös sillä on kaikki hyvin ja se on se piste i:n päälle. 5. heinäkuuta, päivä, jolloin äiti nukkui pois, on luonnollisesti ollut mun tähänastisen elämäni surullisin, kamalin ja järkyttävin päivä. Kesällä 2010 se maailman murheellisin päivä sai aivan uuden, ihanan ja ihmeellisen merkityksen, kun Eeli laskettiin ekaa kertaa mun syliini. Päivä oli meillä suunnitellun sektion vuoksi jo etukäteen tiedossa ja jotenkin mulla oli hirmu rauhallinen olo. Mä en kokenut ahdistavana tätä surun ja ilon yhdistävää päivämäärää. Ihmeellisintä tässä on se, että tovi ennen leikkaussaliin menoa, mulla meni lapsivesi ja supistukset alkoivat. Eeli olis siis todennäköisesti jokatapauksessa, ihan ilman suunnitelmiakin syntynyt sinä päivänä. Semmoista se on. Elämä. Nyt se on ihanaa, vaikka mun sydämestä aina pieni pala tuleekin puuttumaan. Eniten mua surettaa, ettei lapset koskaan saaneet tutustua Pipsa-mummiin ja ettei äiti kerinnyt nähdä mun lapsia ja siskoni pientä poikaa, mutta ehkä se kurkkii tuolta jostain pilven reunalta meitä, niin mä tahdon uskoa. Ja lapsille kerron usein enkeli-mummista, etenkin Telma usein kyselee mun äidistä. Eniten maailmassa, koko sydämestäni ja enemmän, toivon, että osaisin omille lapsilleni olla edes puoliksi yhtä hyvä äiti, kun mun äiti oli mulle. Onneks mulla on siitä muistoissani aika hyvä esimerkki.