Entä jos?

...koulun vanhempainilta ei olis sattunut samaan iltaan kuin Aatun peli? (Mitä siis manasin etukäteen suunnattomasti.) Anni ei olisi tullut lapsenvahdiksi, enkä mä olisi siitä ekasta pelistä ennen vanhempainillan alkua nähnyt juuri mitään Eelin touhuja kyttäillessäni. Se oli yksi niistä, joiden katsomisrauhasta olen erityisen iloinen.

...ei olis sattumalta kerran tullut puheeksi, että Aatun kummisetä voisi joku kerta tulla katsomaan Aatun peliä? Mä en olisi ehkä älynnyt pyytää häntä kannustamaan kentän laidalle, kun itse istuin vanhempainillassa. Aatu pisti itsensä täysillä likoon ja sai pelin päätteeksi sen kovin odottamansa vihreän kortin!

...ei olisi lakannut satamasta kaatamalla juuri ennen peliä, niin että kenttä ehti juuri ja juuri kuivua, peli olisi peruttu. Eikä kummisetä olisi nähnyt Aatun pelaavan.

...ei olis alkanut pelin alettua taas sataa ja kentälle tullut vesilätäköitä, olis meno todennäköisesti ollut taas niin vilkasta, ettei Aatu olisi ihan niin täysillä ehtinyt peliin mukaan. Eikä Aatu olisi tehnyt niin mahdottoman monta hienoa kuljetusta ja syöttöä ja melkein-maalia. (Että kun oli se kummisetäkin katsomassa...)

...Aatun kummisetä ei olisi tullut katsomaan peliä? Mä en olisi illalla alkanut miettiä isääni. Sitä miten innoissaan se olis pelejä tullut katsomaan. Miten tärkeetä se olis ollut sille. Ja Aatulle. Sieluni silmin näin isäni siellä kentällä, vaikken oikeesti koskaan ehtinytkään nähdä. Pitkästä aikaa mä näin mielessäni elävästi isän hymyn, kuulin isän naurun. Mun mieleeni tulvi tuhansia muistoja.

...mä en olisi päivittänyt Facebookiin ajatuksistani, ikävästä ja asioiden tärkeydestä itse kullekin? Mun ystäväni ei olisi lähettänyt mulle kaunista viestiä. Vastauksessa sain vahingossa, sen enempää asiaa miettimättä kuvattua millaista ikävä kauneimmillaan on. Sen, mitä olen kauan jo halunnut osata sanoa ja kertoa. Sen, että ikävä on haikeaa kaipuuta. Muistutus itselle siitä, ettei ole unohtanut. Juuri siksi ikävä voi olla jopa lohdullista.

...mulla ei olis tullut kahinaa isän kanssa muutama kuukausi ennen isän kuolemaa? Mä en olisi myöhemmin soittanut perään. Puhelu kesti yli tunnin. Puhelun aikana tuli sanottua monta tärkeää asiaa. Ilman sitä puhelua asiat olis jääneet sanomatta. Juuri sen puhelun vuoksi mulla on sellanen olo, että vaikka kaikki jäikin kesken, mikään ei todella kuitenkaan jäänyt kesken.

... äiti ei olisikaan kuullut mun kuiskausta? Kerran äidin nukkuessa kuiskasin rakastavani. Äiti avaskin silmät ja kysyi: "Mitä?" Mä vastasin, ettei mitään. Lisäten oitis perään: "No, sanoin vaan, että mä rakastan sua." Äiti ei löytänyt enempää sanoja, mutta halas mua lujaa. Muutama viikko myöhemmin mä en enää olisi voinut sitä äidille sanoa.

...jokaikinen mun pikku-äkäpussini ei olisi jotain vähemmän älykästä tehtyään (ja mun marmatettuani) joskus rääkäissyt: "Sää et enää tykkää must!" ? Mun ei ehkä olisi tullut kerrottua, että vaikka ne mitä ikinä maailmassa tekiskin, mä en koskaan lakkaa rakastamasta. En vaan aina tykkää niiden tekemisistä. Meillä rakastetaan joka, tai ainakin melkein joka päivä. Mutta olisiko mun ilman känkkäränkkiä välttämättä tullut kerrottua, että mun rakkauteni todella on loputon. Pohjaton.

...täällä ei olis välillä hirveä rähinä päällä? Osaisinko mä silloin nauttia niin täysin rinnoin niistä hetkistä, kun on tyyntä ja kaikki vaan menee kertakaikkiaan nappiin?

...mä en olisi kerännyt rohkeuttani ja tehnyt elämäni vaikeinta päätöstä? Mä en olisi huomannut, että siitäkin voi selvitä. Mä en ehkä olis ihan todella tajunnut miten paljon rakastavia ja auttavaisia ihmisiä mun elämässä on. Miten monta pilaria mua tukee, kun mä olen romahtamaisillani.

...ei olisi koskaan menettänyt mitään? Jos ei olisi koskaan vastoinkäymisiä? Osaisiko sitä olla niin vilpittömän kiitollinen niistä pienistä ihanista ja kauniista asioista, jotka ympäröi? Kuten vaikka siitä, että se kummisetä tuli sinne kentänlaidalle. Vaikka se yksi sinne ei voi tulla, toinen tuli. Se on tärkeää.



Niin entä jos? Pieniä ja isoja asioita. Useimmiten kai on turha jossitella. Joskus kuitenkin tuntuu tärkeältä jossitella. Joskus vaikeat ja harmilliseltakin tuntuvat asiat saattavat lopulta saada aikaan jotain, joka kantaa ehkä jopa läpi koko elämän. Joskus pienet sanat, tai teot, voi merkitä enemmän kuin aavistatkaan. Joskus jonkun saapuminen paikalle saattaa tehdä pienen pojan päivästä erityisen ison ja tärkeän.



Ps. Entä jos mä en olis pesukonetta päälle laittaessani marssinut Telman huoneeseen aavistuksen äkäisenä noutamaan lattialta niitä tuhansia housuja ja miljoonia paitoja? Mä en olis ehkä huomannut Telman hyllyllä nököttävää parvekkeen avainta, jota olin etsinyt kämpän JOKA nurkasta. (Eeli sen sinne oli kiikuttanut, tietty.)

Syksyntuntu

Koko päivä on ollut harmaa ja sateinen. Mä olen nauttinut. Kyllä mä kesästä ja lämpimästäkin tykkään, mutta jotenkin mun oloni on syksyisin kotoisampi, kaikin tavoin. Musta on ihana olla kotona hämärässä, pöytälamppujen lämpimässä valossa. Saa vetää villasukat jalkaan ja köllötellä viltin alla. Kuunnella sateen ropinaa. Kesällä on jotenkin pakko olla niin aikaansaava. Ja reipas. Syksyllä saa ikäänkuin luvan kanssa laiskotella. Ei tartte olla niin tehokas. Koomista, kun kuitenkin syksyn saavuttua alkaa taas kaikenmoiset arkikarkelot. Vaikka kalenteri on koko kesän ollut huomattavasti tyhjempi, musta tuntuu, että mä olen ollut ihan töttöröö. Mä olen antanut helteen veltostaa itseni. Ja nillitellyt siinä laiskuuksissani, kun en saa mitään aikaiseksi. Olen ottanut rennosti, mutta samalla kärsinyt kaaoksesta. Mä en ehkä taida olla kesäihminen. Tai ainakaan helleihminen. Vaikka tykkäänkin lökötellä, saan mä syksyisin enemmän toimeksi. Paitsi tänään.

Lapset tuli aamulla iskälästä. Taikka isommat sai kyydin kouluun ja Eeli tuli yhdeksän hujakoilla kotio. Pestiin pari koneellista pyykkiä ja purettiin kassit. Imuroitiin vähäsen ja pitkästä aikaa mä jaksoin asetella päiväpeiton sängyn päälle ja koristetyynyt sikonsokinläjästä sohvan nurkkiin. Sievästi ja somasti. Kun hommat oli hanskassa me löysisteltiin Eelin kanssa kynttilänvalossa. (Sillä seurauksella, että mä en uskaltanut poistua olkkarista edes pissalle...) Mä lipittelin kahvia ja Eeli katteli Kaapoa mun läppäriltä. Mulla oli sellanen olo, että teen juuri sitä mitä mun kuuluukin tehdä; olla. Ja nauttia. Mulla ei ollut yhtään sellanen olo, että mun OLIS PITÄNYT TEHDÄ jotain muuta. Nautin täysin rinnoin olostani. Tekemättömyydestä. Laiskottelusta.

Kohta me alotellaan leffailtaa. Aiotaan suihkunpuhtaina vallata sänky ja sohvan kaikki nurkat ja jatkaa olemista. Ihan vaan olemista.

Loma-arkea

Tässä nyt ollaan sitten niin lomalla, niin lomalla. My ass! Ahhahhaa, kauhea härdelli päällä koko ajan. Lomareissun jälkeen meillä oli mukava pehmoinen lasku tähän normimpaan arkeen... Aatulla oli turnaus heti sunnuntaina. Turnauksessa vierähti kuus tuntia! Aatun joukkuekaverin isä lupasi ottaa Aatun hoteisiinsa, mikäli Eeli ei olisi jaksanut hillua mestoilla, niin sanotusti. Hyvin se kuitenkin meni. Eeli touhus omiaan ja välillä malttoi keskittyä peleihinkin. Kun Eeli meinas tylsistyä, höpsötti muut äidit ja isät välillä sen kanssa. Kun Eeli kärtti (tuhannennen kerran) mun syliini ja mä sanoin selkäni jo sattuvan roikottamisesta, nappas yks isä Eelin olkapäilleen. Ja mä sain keskittyä rauhassa peliin. Mä niin tykkään tollasesta! Ja kukapa ei. Pojilla on jo niin hyvin pallo hallussa, että pelit on ihan oikeasti jännää katottavaa. Hienoa katottavaa. Osalle pojista liiga on vähän turhan kovatasoinen ja niinpä muutama, Aatu mukaanlukien, treenaa ja pelaa välillä joukkueessa, jotka eivät liigassa pelaa. Näin pojat pääsevät enemmän näyttämään taitojaan ja kehittymään, omissa peleissä kun meno on välillä turhankin kiivasta. Tämän seurauksena Aatulla oli heti maanantaina jo treenit. Sen toisen joukkueen kanssa. Päivä kului ostoksilla, kun piti ostaa reppuakynääkumiatussiavaatettakenkää. Tiistai meni koulunaloitushässäkässä. Tänään illalla peli. Huomenna omat treenit. Mikäs siinä, eipä Aatu pallon potkimisen lisäksi muuta haluaiskaan tehdä. Tämä tahti on todellakin vain satunnaista, normaalisti on vain kahdet treenit tai yhdet treenit ja peli per viikko. Jatkuvalla syötöllä tää olis mun mielestä kyllä aivan liian vauhdikasta noin(kin) pienelle pojalle. Välillä mua ihmetyttää, kun nykyään kaikki touhu on  niin totista. Kamalan kilpailuhenkistä. Harrastaminen vaatii ihan hurjasti aikaa. (Ja taitoa!) Meillä todella Telma kulkee itse omiin harrastuksiinsa, onneksi ovat lähistöllä. Eelin kanssa en vielä tänä syksynä ajatellut aloittaa mitään. Pakko sillekin on toki kohta jotain keksiä... täytyy senkin saada jollain tapaa purkaa tuota energiamäärää. Toistaseksi saa kyllä nyt telmiminen päiväkodin pihalla riittää. Mutta niin, että miten ihmeessä ne perheet, joissa useampi lapsi harrastaa ja mahdollisesti vielä useampaa lajia, joihin kaikkiin mahdollisesti pitää vielä lapsia kyyditä, järjestää arkensa? Melkonen taitolaji sekin. Mä olen nyt jo välillä ihan helisemässä. Etenkin, kun joukkoon pitäis vielä ujuttaa sekä harrastusten että koulun ja päiväkodin tiimoilta satunnaiset vanhempainillat sun muut. Suurinta haastetta asettaa ne, joihin mä en voi ottaa lapsia mukaan, luonnollisestikin. Ens viikon keskiviikkona Aatulla on kotipeli buffetteineen samaan aikaan, kun koululla on vanhempainilta. Mun pitäis käytännössä katsoen olla taas kahdessa paikassa samaan aikaan. Tai oikeestaan kolmessa, kun Eeliä ei kyllä voi vanhempainiltaan mukaan ottaa. Onneks mulla on Anni, se lupas jälleen kerran jeesiä.

Eilen mun oli tarkoitus viedä Eeli Myllyyn leikkipaikalle. Tai kyllähän mä veinkin. Mutta. Aamulla mun isoäitini soitti joutuneensa sairaalaan. Se putosi reilu viikko sitten pyörätuolista ja loukkas polvensa. Aikansa se taas (mun lääkäriinmeno-käskyistä huolimatta) sinnitteli, kunnes sitten meni sinne lääkäriin. Ja jalassa, tai siis siinä polvessa, todettiin murtuma. Tiistaina mami oli passitettu labrasta päivystykseen ja sieltä vuodeosastolle. Jalalla ei saa varata alkuunkaan. Toinen oli luullut tulevansa labran jälkeen kotiin. Ja yhtäkkiä sille puhutaan kolmesta sairaalaviikosta. Mukana -ei mitään. Ja tietysti juuri se, mitä sairaalaan nyt ei ikinä kannata mukaan ottaa. Me käytiin Eelin kanssa hakemassa mamin avain, ja vietiin sille vähän yhtä sun toista. Mm. kännykän laturi. Ja Bellavita. Ja papiljotit. Ei mamilla hengen hätää ole, mutta meneehän siinä hetkellisesti pasmat sekaisin. Kukapa sairaalaan haluaa. Varsinkin, kun on tottunut touhuamaan ja tulemaan toimeen itsekseen. (Vaikka väkisin, kuten meillä melko monella on tapana...) Kuten aina, kun jotain sattuu, tulee kaikille mieleen se yksi asia. Olispa isä vielä täällä. Meidän isällehän mami oli tottunut soittamaan, jos ja kun apua tartti. Ihan kuten minäkin. Hyvinhän se homma näinkin hoitui ja onneks mulla nyt sattuu olemaan loma, niin pääsen useammin katsomaan mamia ja mun on myös helpompi auttaa, jos se vaikka käytännönasioissa apua tarvitsee. Ja onhan meitä Annin kanssa tässä kaksi mamia auttamassa. Tämä kuitenkin sai mut taas miettimään tuki- ja turvaverkkoja. Kuinka paljon on ihmisiä, jotka ihan kertakaikkiaan ovat yksin. Eihän perheet enää samalla lailla pysy kasassa, kuin joskus muinoin. Aikuistumisen kynnyksellä lähdetään opiskelemaan muihin kaupunkeihin, jäädään sinne perustamaan perhettä. Muutetaan ulkomaille. Vaikka ja mitä. Välillä musta tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii tukiverkko-ajatuksella. Useimmiten mä olen saanut asiat jollain tapaa sumplittua, mutta olen mä välillä itsekin ollut itkun partaalla, kun olis ihan oikeasti tarvinnut monistaa itsensä useammaksi kappaleeksi. Välillä mä olen joutunut jättämään menemättä silloinkin, kun olis oikeesti ollut tärkeää mennä. Eniten mua on surettanut kerrat, jolloin mun on ollut pakko valita sellaisista menoista, joihin olis ollut tärkeä päästä lapsen vuoksi, lapsen kanssa.  Onhan mulla tosiaan Anni ja ystäviä iso liuta. Mutta kun niilläkin on omat elämänsä. On työt ja perheet ja harrastukset. Eikä tämä nyt suinkaan pelkästään mun kaltaisia koske. On perheitä, joissa arkea pyörittää kaksi vanhempaa, mutta molemmat saattaa olla vuorotyössä, toinen tehdä reissu-hommia tai olla muuten vain paljon poissa kotoa. On ehkä vielä vanhemmat elossa, mutta välttämättä ei olla tekemisissä, tai edes missään väleissä. Vanhemmatkin saattavat, ja usein ovatkin, vielä työelämässä. Miten moni vanhus jää oman onnensa nojaan, kun ei ole omaisia pitämässä huolta. Ja puolia. Kai tätä listaa vois jatkaa loputtomiin, nämä asiat nyt koskettavat, tai mietittyvät, mua luonnollisestikin eniten. Tai ainakin mun huomioni kiinnittyy niihin.

Lopunperin, kun asiaa oikein pyörittää, voin mä jälleen kerran todeta meillä olevan pullat kuitenkin hyvin uunissa. Mulla on se siskoni. Ja ystävät. Ympärillä ihmisiä, jotka on valmiita auttamaan minkä vain kykenevät. Kunhan mä vain "muistan" kysyä ja pyytää. Töissä asiat rullaa kertakaikkisen hienosti, mulla on käynyt hurjan hyvä tuuri. (Toivotaan, että se tuuri myös jatkuu.)  Mä tiedän, että mun isoäitini tuntee ajoittain olevansa yksinäinen. Kyllä me vieraisilla käydään ja soitellaan, mutta arki niin helposti vie mennessään. Mä toivon hänen kuitenkin tietävän, että kyllä me täällä ollaan häntä varten. Vaikkei meidän isä enää olekaan, niin me ollaan. Ja toivon hänen ymmärtävän senkin, että meiltä voi, saa ja täytyykin pyytää apua. Kohta me lähdetään piristämään Eelin kanssa mamia ja huoneen muita rouvia. Eilen Eeli jutusteli vähän yhden sun toisen kanssa ja kun yks ei oikein meinannut kuulla, huusi se lopulta asiansa kaikille. Niin. Mistä sen lopulta voi tietää, että kuka sitten normaalin puheen kuulee ja kuka ei. Pare se kai on pelata varman päälle.

Ou nou!

Mulla on enää yksi alle kouluikäinen jalokiviapina. Tänään se alkoi. Koulu. Eka- ja neljäs luokka. Aamu oli hyvin, hyvin, kovin, todella iisi. Olen jälleen kerran hämmentynyt. Mä olin odottanut ihan hirveetä kaaosta. Mut ei, ni ei. Ja hyvä niin. Tukanlaittoa, kamojen tarkastelua. Jänskätystä, tietty. Niin, ja *räps räps*. Tietty. Kumman tyynesti ne jaksoi poseerata, kun mä hössötin siinä ympärillä. Mua ei olis haluttu matkaan mukaan, mutta mä ängin väkisin. Tietty. Ja niin me mentiin, minä...

...yks ekaluokkalainen,  

yks neljäsluokkalainen

ja yks

wannabekoululainen.

Niin ihmeellistä  kuin onkin, että mun pieni keskarini on saavuttanut kouluiän, tapahtui tänään jotain ehkä vielä sitäkin ihmeellisempää, nimittäin

MÄ EN VUODATTANUT KYYNELTÄKÄÄN.

Mun sydämeni kyllä väpätti,  mut ei kerrota kellekään.

Lomamatkapäiväkirjaromaani

Keskiviikko 6.8

Me tultiin tänään Ikaalisiin. Tultiin kilinällä, kolinalla ja helkkarinmoisella huudolla. Heti parkkipaikalla Eelillä jäi käsi auton oven väliin. Selvittiin pienellä mustelmalla, thank God. Aamu (ja aamupäivä) ennen lähtöä oli jär-kyt-tä-vät. MÄ heräsin hyvällä tuulella. (Olin jo illalla päättänyt, että herään HYVÄLLÄ tuulella.) Kaikki muut heräs kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Mä keitin aamukahvit ja aloin kahvia hörppiessäni pakkailla viimeisiä kamoja. Kinastelua. Itkua. Parkua. Vaikka ja mitä. Telma ei saanut tukkaansa laitettua, Eeliä jurppi kaikki mahdollinen. Aatu sentään hillitti ittensä hetkellisesti. Mä lupasin auttaa Telmaa hiustenlaitossa samalla, kun yritin laittaa itseäni kuntoon. Meillä oli vielä ennen lähtöä Aatun terveystarkastus. (Oli varattu jo keväällä.) Mulla valui hiki otsalta silmiin, nenänpää oli kostea kuin suihkun jälkeen, kädet oli niin hikiset, että jäivät Telman hiuksiin kiinni. Telman pyörylä (keskellä päälakea) kiukutteli, Eeli huusi vieressä. Sekin kiukutteli. Mulla alkoi jo olla kiire saada itseni laitettua lähtövalmiiksi. Mä ilmoitin Telmalle, että en nyt just kyllä pysty keskittymään. Että koitetaan kohta uusiksi. Kiireessä tukanlaitto lopulta unohtui. Telmakin unohti sen. Onneksi. Terveystarkastuksessa Aatulla oli kaikki käyrät kohdillaan. Oikein on reipas poika ja valmis koulutielle. Mä kerroin terveydenhoitajalle, että meille kuuluu mun käsittääkseni ihan normaalia. Välillä kaikki toimii kuin rasvattu, välillä äänet kohoaa niin, että koko naapurusto raikaa. Myös mun ääni. Terkkari totes: "Ihmisiä me ollaan kaikki. Muista, että myös sä." Lähdettiin Aatun kanssa tarkastuksesta äärimmäisen tyytyväisenä kumpainenkin. Aatu, koska oli venähtänyt jälleen pituutta. Minä, koska sain jonkinmoisen synninpäästön, jälleen kerran. Ajomatka Turusta Ikaalisiin oli äänekäs. Hyvin. Kinastelua. Itkua. Parkua. Vaikka ja mitä. Kuumuutta. Missattiin yksi, siis YKSI tienhaara ja matka venähti reilusta kahdesta tunnista reiluun kahteen ja puoleen tuntiin. Jihaa. Jossain kohtaa alettiin katsella pilviä ja tunnelma kohosi huomattavasti. Taivaalla leijui kanaeikukrokotiili, lehmäeikuhevonen, Pet Shop sun muuta sellaista. Perillä sitten jäi se käsi auton oven väliin. Käytiin respassa ilmoittautumassa ja paineltiin siitä suoraan syömään. Eeli oli vielä matkaunien jäljiltä pöpperöinen ja se käsikin tais aristaa. Eeli ilmoitti, ettei syö mitään. Suostui lopulta syömään neljä meloninpalaa. Jihaa. Ruokailun jälkeen tehtiin lähtöä kohti meidän hotellia. Eeli kiljui haluavansa Ikaalisiin. (Ikaalisiin? Täällähän me ollaan...) Herra Pikkuherra lakos katukäytävälle. Aaaah. Lopulta me päästiin huoneeseen. Kaivettiin kasseista uikkarit ja pyyhkeet ja lähdettiin rannalle. Se oli ehkä paras veto ikinä! Ranta oli täynnä touhuttavaa. Oli pomppumäkeä, vesiliukuja, vesileikkejä, leikkipuisto. Mäkin innostuin Telman kanssa menemään läpi vedessä lilluvan esteradan. Se vasta mahtoi olla näky. Ennen lähtöä me vedettiin vielä tanssiskaba leikkipuiston aktiviteettihärvelissä. Telma, Aatu, minä ja mun jumalattoman lyhyt rantatunika. Sekin mahtoi olla näky. Kävästiin vielä pikaseen terassilla limpparilla. Huoneeseen päästyä lapset levitti patiolle viltin ja alkoi piirtää. Käytiin vielä pulahtamassa, järveen kun on tosta meidän takapihalta muutama hassu kymmenmetrinen. Täällä me nyt odotellaan unentuloa. Kaikki ihan likiliki pitkästä aikaa. Huone on todella tilava kahden hengen huoneeksi (keittonurkkauksella ja omalla pihapatiolla), mutta kyllähän tossa noita makuupaikkoja lojuu sikin sokin. Jahka toi viimeinenkin soturi tosta sippaa, mäkin painun hetkeksi patiolle illan viileyteen ihastelemaan järvimaisemaa. Ei hullumpaa.

Kappas, meinas unohtua... Rannalla Telma yhtäkkiä nousi vedestä ja huikkas mulle: "Hei äitiiii! Jos sä huomen sit pystyt keskittymään, ni voiksä huomen sit laittaa mun tukan ennenku lähetään sinne Ti-Ti Nalle Taloon?" Enköhän mä jo huomenna pysty keskittymään. Mä olen vihdoin saanut säädettyä itseni lomamoodille.

Eelin jalat väsähti, Telma otti reppariin <3

Torstai 7.8

Torstai on toivoa täynnä. No, tänään se totisesti oli. Eilen tiuhaan kylästelleestä Känkkäränkästä ei ollut tietoakaan! Hämmentävää. Aamulla  kukko (aka Eeli) kiekaisi seiskan hujakoilla. En oliskaan halunnut nukkua pidempään.. Kyllä me siinä vielä sitten köllittiin hetki, mutta puol kasilta oli pakko kampeutua ylös. Hyörittiin ja pyörittiin jonkun aikaa vielä tässä huoneesa, kunnes vihdoin päästiin sinne aamupalalle. Aamupalailu sujui leppoisasti. Aamupalalta tullessa meitä odotti aulassa varsin hykerryttävä yllätys, Ti-Ti Nalle se sieltä tallusteli vastaan. Eeli sekos hetkellisesti, ei tiennyt miten päin olis ollut. Eikä meinannut kuitenkaan edes uskaltautua halimaan nallukkaa. Huikkas vaan, että me tullaan ihan kohta teille. Muutti mielensä, kun muutkin halas. Pakotti äitinkin halaamaan.

Pyörähdettiin lasten leikkihuoneessa testaamassa pallomeri. Ja sitten. Ja sitten! Sitten me mentiin Ti-Ti Nallen taloon. Eeli hyökkäs oitis Ti-Tin kaulaan. Kamalalla hosumisella me juostiin (Eeli edellä, minä perässä) kaikki huoneet läpi. Välillä käytiin halaamassa nalleja. Eeli tanssi Ti-Tin kanssa ja äityi ne molemmat esittelemään napojansakin toisilleen. Eeli meinas kuolla nauruun, tietty. Talo oli ihanasti sisustettu ja touhua todella riitti. Oli puuhahuonetta, keittiötä, Isoisän nikkarointihuoneeta (jossa sai sahata ja naulata vasaralla, en tykännyt), Isoäidin tarinahuonetta, Hilariushiiren koloa, kaikuhuonetta, musiikkihuonetta, Äitinallen taiteilijahuonetta (jossa sai maalata ESSUT PÄÄLLÄ, tykkäsin). Ti-Tin ja Taun huonetta unohtamatta. Tai rappusia unohtamatta. (Niitä oli paljon. Joka paikassa.  Ei kommenttia...) Oli paloautoa, oli vilkkuvia valoja, äänitauluja. Lavalle kun meni tanssimaan, näki itsensä telkkarista. Huisin jännää!

Ensimmäisenä ohjelmassa oli Ti-Ti Nallen tervehdys. Aatua tylsistytti, Telmaa hymyilytti, Eeli jumppas. Puolilta päivin lähdettiin pikaisesti käymään kaupassa. Pikaisesti, koska meidän oli PAKKO ehtiä yhdeksi takaisin Triolin tanssituokioon. Hyvin ehdittiin, tanssit alkoi ja Eeli tanssi muiden mukana, mä istuin vähän etäämmällä kahvimuki nokan edessä. Ja pillitin. Musta se oli niin ylenmäärin liikuttavaa miten mun vilkkauden perikuvani jammasi siellä muiden mukana. Se oli niin kertakaikkisesti maailman suloisin! Kahdelta käytiin Eelin kanssa vielä kuuntelessa satua tarinahuoneessa. Pikapikaa kipitettiin ison hotellin puolelle kylpylään, jossa muu matkaseurue meitä jo odotti. Kivasti meni aika altaillakin. Kaikkein kivointa tais olla juoda coca-colaa porealtaassa. Lasten mielestä siis. Lillumisen jälkeen mä lupasin, että voidaan käydä PIKAISESTI vielä nalletalolla. Viikon vitsi, jälleen kerran. Ensin piti ruokkia lampaita. Sitten piti vielä maalata. Ja juosta portaissa, tietty. Eikä me lopulta päästy talosta ulos ennen viimeistäkin tanssituokiota. Poistuttiin siis kello 18, kun ovet sulkeutui. Pehmonallet kainalossa. (Mun lompakkooni sattuu.) Nalleista puheenollen... Pissahätä yllätti Eelin ja vartti vessareissun jälkeen mä huomasin yhden puuttuvan joukostamme. Eelin pehmoTi-Ti oli tipotiessään. Vessastahan se lopulta löytyi. Istui potalla. Silläkin oli kuulemma ollut pissahätä.  Me oltiin pisin päivää lykätty nälkää jätskillä ja jätskillä. Ja lihapasteijalla. Perin etevää. Lähdettiin iltasella vielä pitsalle ja syömisen jälkeen jämähdettiin hetkeksi rannalla olevaan leikkipuistoon. Otettiin Aatun kanssa parit tanssiskabat. Aatu voitti. 4-0. Ja nauraa räkätti voittonsa päälle. "Uskomatonta lahjakkuutta" , huusi härveli Aatulle siinä sen tanssialustan yllä. Mä kyllä pistän tappioni hyvin vahvasti sen piikkiin, että heti alkuun kun me oltiin siihen alustalle astuttu, kuului masiinasta käheä kuiskaus: "Haluatko leikkiä? Paina nappulaa..." Mulla meni pasmat ihan sekaisin. Tanssiskaban päälle vielä iltauinti. Hotellilla suihku ja simahdus. Mäkin taidan simahtaa kohta. Sitä ennen kuitenkin vielä taas hetki tuota hämärtyvää järvimaisemaa.

Väsymyksissään mutristaa suutaan, sukeltaa koloon, pamauttaa oven kiinni

 ja huutaa oven takaa: "Mää jään tänne!" Arvatkaas huviksenne kuka.

Perjantai 8.8.

Action, satisfaction. Siinä kaks oivaa sanaa kuvaamaan tätä(kin) päivää. (Satisfactionia tavatessa alkoi tässä väsymyksissä soimaan päässä Supercalifragilisticexpialidocus... Näin.) Aamulla käytiin taas aamupalalla, tietty. Hyvää oli, tietty. Söin itseni taas ähkyyn, tietty. Ei viitsitty lähteä rannalle ihan täysin vatsoin, joten koitettiin epätoivoisesti keksiä hetkeksi jotain tekemistä. Mentiin keilaamaan. *KLINK KLONK KILINKOLIN* jne. Aatu veteli täyskaatoja ja Telma kiukutteli, kun sen pallot meni ränniin. Eelin pallo jämähti ränniin ja sotki systeemin. Koko rata sekos. Kiltti täti tuli ja korjas vian ja niin se *klink klonk kilinkolin* jatkui taas. Mäkin vetelin ihan kiitettävästi ränniin. Lapsilla oli hauskaa, tietty.

Kylpylän myyntikojusta ostettiin vielä matkamuistoksi kaikille hyvinkovinjäätävästijatodellakauan kinutut uimalasit. Keilaamisen jälkeen suunnattiin rannalle ja siellä vierähtikin iltapäivään asti. Aatun lasit katos järveen ekan puolen tunnin sisällä. Aatu kiekaisi Telmalle, jotta ota koppi ja heitti lasit. Puoltoista metriä Telman ohi. *Plumpsis* Käytiin Eelin kanssa heittelemässä välillä koriskentällä palloa ja yhtäkkiä mun korvaani kuiskattiin: "Pssst... halooooo..." Se oli taas se kentän vieressä kököttävä käheä-ääninen tanssivempain. Meinasin saada sätkyn, sen verran mä säikähdin. Meidän piti tulla vielä tuohon lähirannalle hetkeksi laiturilta hyppimään, mutta meidän poissaollessa hanhet-tai-mitkä-lie oli paskonut rantahietikon täyteen. Tultiin hetkeksi siis patiolle päivää paistattelemaan. Rannalla yks vichy-pulloista oli saanut tällin pikku-kivestä. Mulla kesti hetken tajuta, että mistä se tulva eväskassin pohjalla on peräisin. Kun mä äkkäsin sen kyljestä suihkuavan vichyn, käskin lapset riviin ruohikolle seisomaan ja siinä ne sitten seistä tönötti sitruunan tuoksuisessa vichy-sateessa. Sikahauskaa. Hah, hah. Mä purin rantakassin ja pakkasin kylpyläkassin. Istuin viitisen minuuttia. Odottaminenhan on täysin yliarvostettua, vaikka on häärätty koko päivä yhtä sun toista. Kaikki paussithan on oiva mahdollisuus alkaa nahistella. Oi, kyllä. Eipä jaksettu sitä kauaa kuunnella. Tai kattella. Lähdettiin syömään. Syötiin. Kylpylään. Pulipuli. Liki parisen tuntia. Eeli paineli altaasta toiseen, minä perässä. Kun mä pääsin altaaseen, Eeli nousi jo toiselta laidalta ylös. Uimalasit vinossa, käsi- ja selkäkellukkeet töröllään. Se oli niin huvittavan näkönen, että mun auktoriteettini oli pahasti koetuksella. Mua alkoi aina naurattaa, kun koitin ojentaa sitä, milloin mistäkin. Kivaa meillä kylläkin oli. Pulikoimisen jälkeen käytiin vielä jätskilla kylpylän terassilla. Äsken mä aloin jo pistää kamoja kasaan, huomenna sitten vimpat ja kotiapäin. Kun me käveltiin hotellille päin, Telma ja Aatu lauloi suloisin äänin Lohtua. Mua liikutti, aika jännä...

"Yksi pieni elämä

Suuri valo sisällä

Katson hiljaa nukkuvaa

Katson lohdunkantajaa

Pidän aina lähellä

Kuljen matkan vierellä

Sillä saattajani on

vasta syntynyt"

 Lauantai 9.6.

Kotona. Äkkiä ne päivät hurahti. Aamulla käytiin taas aamupalalla. Viimeisen kerran kunniaksi vedin överiähkyt. Ei meinannut henki kulkea. Aamupalan jälkeen lähdettiin omalle hotellille pakkaamaan kamat ja rantakori ja paineltiin vielä paistattelemaan päivää isolle rantsulle. Oltiin oltu rannalla vissiin vartti, kun järvestä kuului kiekaisu: "Äitiiiii, mun uimalasit putos!!" Se oli Telma. Järvenpohjaan lakos siis toisetkin lasit. Eelin lasit on vielä tallessa. Hämmentävää sekin. Johtunee toki siitä, että se ei suostunnut ottamaan niitä ollenkaan pois päästä. Paineli siellä leikkipaikkallakin uimalasit naamalla. Oiva tunnistusmerkki se vihreä nauha. Pari tuntia siinä hurahti, kunnes oli aika heittää hyvästit. Ja istahtaa kuumaan autoon. Kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Ei se pidempi reitti sen pidempikestoisempi lopunperin ollutkaan. Takastulomatkalla tais kilometrejä tulla vähemmän, mutta posotettiin puolet ajasta kuuttakymppiä. Sillälailla. Ääntä riitti takastulomatkallakin, mutta se ei ollut mitään verrattavissa menomatkaan. Kotona oltiin vasta iltapuolella. Enin kasseista on purettu, ensimmäinen koneellinen pyykkiä pesty. Lapset touhuu omiaan, mä (kuten huomaatte...) puran niitä loppukamoja. Hiekkaa taitaa olla nurkat täynnä ainakin seuraavat pari viikkoa. Kivaa oli, pidempäänkin oltais jaksettu olla. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin tämäkin reissu. Kiitämme ja kuittaamme.

Auts.

Mä olen ollut sekä eilen että tänään ihan kamala akka. Se peffaan ammuttu karhu taas. Mä vannoin ja vakuutin, että otan rennosti enkä stressaa turhia. Katinpaskat, suoraan sanottuna. Tämän on pakko olla jotain lomastressiä. (Koska normaalistihan mä olen aina seesteinen... Jep.)  Eilinen päivä meni häsätessä ja illalla mä olin aivan veto pois. Kun me vihdoin lähdettiin illalla treenien jälkeen tallustamaan parkkipaikalta kohti kotia, mä huomasin Aatun tallustevan edellä tyhjin käsin. Kysyin Aatulta, että missä sun treenireppu on, halooooo...  Autossahan se, tietty. Takaisin autolle. Aatu nappas repun autosta ja mä sain oitis nenilleni: "Äiti, missäköhän sun kauppakassi on? Halooooo..." Autossahan se. Tietty. Auts.

Tänään me lähdettiin taas heti aamusta rannalle. Ajattelin, että koitetaan ottaa kaikki irti tästä meidän lyhkäsestä YHTEISESTÄ lomasta. (Sitäpaitsi, mä vahingossa narrasin... lapsilla alkaa koulu ens viikolla, ei tällä viikolla.) No, rannalla ei alkuun toiminut oikeen mikään. Kaikkia ärsytti. Ilmassa taitaa olla vähäsen jännitystä ja pakko myöntää, että tää hellekin alkaa tehdä tehtävänsä. Mä en taida olla ainoa, jolla on veto pois. Oli meillä lopulta ihan kivaa, mitä lie alkuintosekoilua taas ollut. Rannalta kotiuduttua me paineltiin Eelin kanssa vielä pikapikaa Myllyyn ostoksille, mulla kun näytti repsottavan leggingseistä oikein sopivasti JUURI NYT sisäsauma. Eikä mulla ollutkaan kaapissa sellasia, joita kehtaa julkisesti käyttää. Oikein oivaa huomata sekin JUURI NYT. Myllyssä Eeli käyttäytyi kertakaikkisen hienosti. Uskoi mun puheeni pikaisesta visiitistä, eikä kärttänyt kertaakaan leikkipaikalle. Jokasen helikopteriautokarusellin se tietysti tyyppäs, mutta seuras uskollisesti perässä, kun mä sanoin että pitää kiitää. Mä pesin eilen koneellisen vaatteita, ajatuksenani aloittaa tänään pakkaamaan. Pyykkejä viikatessa totesin ne täysin tuoksuttomiksi. JOKU oli eilen käynyt avaamassa pesuaine-luukkua kesken pesun ihan vaan pikkiriikkisen. Just sen verran, että kone oli pessyt pyykit pelkällä vedellä. Pesin ne siis tänään uudelleen. Jihaa.

Sinnikäästi mä kuitenkin aloin pakata. Hiki valuen. Eeli halusi auttaa. Tietty. Lopulta me tehtiin niin, että mä ojensin kaapista vaatteita ja se viikkas ne lattialle pinoihin. Niitä pinoja kertyi useampi. Aika monta. Ne oli aika korkeita. Luulis mun handlaavan pakkaamisen, kun olen sitä koko aikuisikäni harrastanut. Ennen eroahan me oltiin alvariinsa reissussa. Mä pakkaan parin päivän reissua varten saman verran tavaraa, kuin parin viikon reissua varten. Taito kai sekin. Kun vaatteet oli kasseissa, Eeli ilmoitti alkanvansa hommiin. Se alkoi penkoa lelulaatikosta työkalujaan ja kohta jo ärjyi ja ärisi: "KUKA HELKKARI ON PIILOTTANU KAIKKI MUN TYÖKALUT??" "MIS NE ON????" "KUKA ON LAITTANU NE VÄÄRÄÄN PAIKKAAN???" "EI TÄS OO MITÄÄN JÄRKEE!!" En mä niitä toki ollut minnekään korjannut, mutta mitä äiti edellä, sitä lapsi näemmä perässä... Auts. Loppuviimeksi mä kuulin sen pärisevän (aivan varmana siitä, että mä olin syypää): "Olisinpa tienny tänkin, ni en kyl olis sua siäl Myllys totellu..." Ilmoitti se mulle senkin, että on nyt tosi pahalla tuulella. Siis TOSI pahalla tuulella. Siis OIKEESTI. Eikä se kuulemma aio enää koskaan leikkiä mun kanssa. Mua alkoi naurattaa. Myönsin tappioni, nostin käteni pystyyn ja pyysin suukkoa. Niin me tehtiin sopu ja mä päätin OIKEESTI lakata stressaamisen. Päätin OIKEESTI olla olematta enää TOSI pahalla tuulella. Heti helpotti.

Ikivihreitä lasten suusta vol. 2

Mä innostuin taas aikani kuluksi lukemaan vanhaa, sitä ensimmäistä, blogiani. Viimeksi jo mainitsinkin siitä, miten paljon kaikki on muuttunut. Miten jännä on huomata kuinka paljon mun ajatukseni on tässä ajassa muuttuneet. Miten ja kuinka paljon mä olen muuttunut. Ja miten mä kuitenkin olen yhä edelleen monessa suhteessa samanlainen, kaiken tapahtuneen jälkeenkin. Miten monesta asiasta mä vieläkin ajattelen samalla tavoin. Mitä mä ylipäätään olen silloin ajatellut. Eihän kolme vuotta ajallisesti pitkä ole, mutta kaikki se mitä mulle, mitä meille, on siinä ajassa tapahtunut.. Kai se kaikki jollain tapaa ihmistä muuttaa. Ja miten paljon lapset on muuttuneet ja kasvaneet kolmessa vuodessa, se mut lyö joka kerta ällikälle. Välillä mua surettaa, välillä mulle tulee lohdullinen olo. Useimmiten mä nauran meidän toilailuja. Kaikkein eniten mä nauran niitä lasten sutkautuksia. Niitä, joista tekin jo juhannuksen kunniaksi saitte maistiaisen. Taas tuli vastaan sellasia helmiä, elämää suurempaa ajatuksenjuoksua, että olkoon kuinka hölmöä tahansa julkaista niitä toistamiseen, teen sen silti.


5/2012

Hammaskeiju teki enkat ja myöhästyi kaksi viikkoa. Se pudonnut hammaskin ehtis jo hävitä. Aiheeseen liittyvää kirjeenvaihtoa... "Anteeksi viivytys. Olen ollut kovin kiireinen. Olet oikein reipas ja kiva tyttö. Terveisin, Hammaskeiju" "Löysit-kö haampan? Ja kiitos." "En löytänyt, mutta se ei haittaa. Minä sain kyllä viestin, että odotat minua. Hauskaa kesää sinulle pieni ihana Telma!" "Tule katsoman minua kesälää. T. Telma"

4/2012

Se hetki... kun olet sovituskopissa (kera kahden lapsen ja ostoskärryjen) ja juuri sujauttamassa itseäsi vähän vähemmän sulavasti ulos melko istuvasta tunikasta ja lapsi nro 1 päättää tulla kertomaan jotain ilmeisesti ihan helvetin tärkeää ja yrittää tempaista verhon auki, lapsi nro 2 päättää hypätä tuolilta alas ja kieriä jaloissasi ja lapsi nro 3 päättää nousta seisomaan ostoskärryissä. (Ohjelmassa seurasi julkaisukelvotonta materiaalia.) *huokaus*

3/2012

Mulla on tatska niskassa, ollut jo tuhat vuotta. Tänään mulla oli pitkästä aikaa tukka kiinni, jotenka se tatska on taas ollut ikäänkuin näkyvissä. Kun mä olin peitellyt Aatun ja olin jo lähdössä poispäin, se kysy: "Äiti, mikä kuva sul on tual TAKAKAULAS?" 

Ne (Telma ja Aatu) siis oli ihan niin liian täynnä virtaa. Eikä niitä todellakaan taas kiinnostanut mun mielipiteeni aiheesen liittyen rahtuakaan. Me istuttiin Eelin kanssa sohvalla ja katottiin sitä touhua. Mä huokasin Eelille, että voitko komentaa noita? Eeli katto mua silmät suurina, suu auki ja ähkäsi kysyvästi: "Öh?" Minä siihen: "Niin, että sano noille, et ne lopettaa." Eeli: "Ööööööh?" Minä: "Sano niille, et ei saa mellastaa." Eeli jatkoi viitvajaa nakuna (sillä siis oli pelkkä vaippa yllä), masu pullollansa, jalkojen heiluttelua sohvan reunalla ja kun ne kaks pököä (kaikella rakkaudella, toki) jälleen kerran juoksi kiljuen meijän ohi, Eeli heristi etusormea, katto Telmaa ja Aatua alta kulmain ja HUUSI: "Ei! Eiiiiiiiiiiii! EI!EI!"  (Eeli 1,5v.)


2/2012

"Äiti, nyt mää tiälän kui pääsee eloon hammaspeikoist! Kato, ku hammaspeikot on niin piänii, et nyt ku mää syän myslii, ni ne hammaspeikot lähtee hampaitten välist myslin mukana vattaan ja sit mää meen kakkal ja ne hammaspeikot joutuu vessanpynttyyn!" (Aatu 4,5v.)

Aatusta on muuten tullut ÄIJÄ. Jokunen aika sitten ne leikki Telman kanssa kampaajaa. Siihen se vielä "alistu", mutta raja tuli vastaan, kun Telma koitti tunkea sille päähän hiuspantaa. Ihan pokkana se kuulu selittävän Telmalle olevansa allerginen hiuspannoille.

2/2011

Aatu: "Kualeeks tissitki ku ihminen kualee?" Minä: "Tä?" Aatu: "Nii, et irtooks tissit ku ihminen kualee?" Olin sanaton ja katseeni ilmeisesti kertoi sen. Aatu selvensi: "Höh. No niin, et irtooks tissit ku ihminen kualee, ku ei tisseis oo luuta?"

Kun mä olin päässyt töihin, puhelin alkoi vilkkua. Telma se siellä soitteli.. "Äiti, ku mää haluisin laittaa noit mitä sääki aina aamusin laitat naamaan. Et voidaanks me ostaa mul omat? Ja voinks mää lainata nyt noit sun, kun ei mul oo viel omia?" ?????? Sitten mulla välähti... Telma siis tarkoitti mun MEIKKEJÄ!! Mä meinasin kuolla nauruun. Ja toisaalta jotain muutakin... että sellasta sitten soitit mulle töihin. Voi jestas. Mä en tietenkään antanut lupaa. Kohta mun puhelin soi taas. Pakko mun oli vastata. Telma se siellä taas... "Äiti, et kato, jos toi sun meikkipussin vetoketju SATTUIS irtoomaan, niin SAISKO sen korjattua?" Minä: "No, sais. Mut nyt kuule äitin pitää jatkaa töitä." Telma: "No hyvä, kato ku se hajos..." 

Semmosia tällä kertaa. Huvittavaa. Makaroonilaatikko on justiinsa valmis. Kohta sapuskaa naamaan ja viideksi lähdetäänkin taas jo Aatun treeneihin. Lapset tuli kotiin leppoisasti jo kello 6.30 aamulla, kun iskällä oli aamuvuoro. Kampaaja, avaimenhaku ja isoäidillä kyläily, DONE. Toinen koneellinen pyykkiä hurisee koneessa. Letkee eka lomapäivä. No, sitä hotelliaamiaista odotellessa...

Iisisti.com

Tänä viikonloppuna mä olen toden totta ottanut iisisti. Olen lavastanut ja räpsinyt kuvia. (Tuntenut itseni hetkittäin hyvin pöljäksi räpsiessäni niitä lavastettuja kuvia.) Olen juhlistanut alkanutta lomaa, hullutellut siskon kanssa, laulanut sekä kotona, että kuppilassa. (Tällä kertaa en poistunut mukavuusalueeltani...) Mä oon nauttinut hiljaisuudesta ja sotkuttomasta kodista. Parantanut maailmaa puhelimitse rakkaan ystävän kanssa hyvin pitkästä aikaa. Saanut tekstiviestejä Aatulta. ("Hyvä viko lopua." "Ot rakas." Lähe täksäse nviestin.") Nukkunut pitkään ja hyvin. Käynyt rantsulla, keskittynyt siellä vain ja ainoastaan auringonpalvontaan ja naistenlehteen. Ja uimiseen, tietty. Pistänyt päälle mekon. (Historiallista.) Kokannut hyvää ruokaa. Syönyt hyvää ruokaa. (Saanut ähkyn hyvästä ruoasta.) Mä olen kertakaikkiaan nauttinut olostani.

Huomenna mun jalokiviapinalaumani palaa heti aamusta kotio. Aamupäivällä kaikki kolme pääsee kampaajalle/parturiin siistittäviksi ja siitä me lähdetään heti moikkaamaan mun isoäitiä. Huomenna on myös yks tosi tärkeä asia muistettavana... pitää käydä hakemassa Aatulle OMA avain. Maailman ensteks jännintä sekin.

It's here!

Lomalla.

Viimeinkin!

1

Yksi aamu enää. Yksi ainoa aamu, kun kello herättää mut 05.50. Seuraavien viikkojen aikana mä aion nukkua ainakin seitsemään. (Ah. Hah. Haa.) Ihan justiinsa siihen saakka, kun muut päättää herätä ja mun annetaan nukkua. (Enkä mä aio suoda pienintäkään ajatusta sille miten nopeasti kuukauden loma oikeesti hurahtaa.) Viime loma mulla oli joulun tienoilla, joten tätä hyvin liki häämöttävää on odotettu AIVAN JULMETUSTI. Pieni lomareissukin me aiotaan tehdä ja sitä kaikki taitaa odottaa ihan ensteks eniten. Kolme vuorokautta ilman kotihössötystä, ruuanlaittoa ja siivoomista. Sen sijaan luvassa on lillumista kylpylän poreissa, Ti-Ti Nallea ja sen taloa... HOTELLIN AAMUPALAA...

Ens viikolla Telmalla ja Aatulla alkaakin sitten koulu. Sitäkin odotetaan, mutta fiilikset on melko kaksijakoiset. Mua jännittää varmaan eniten. Tänään mä tajusin päiväkodin parkkipaikalla hakevani Aatua viimeistä kertaa päiväkodista. Alkoi itkettää vimmatusti. Itketti niin, etten tädeillekään saanut sanottua muuta, kuin että mua alkoi nyt itkettää kamalasti. Niitä nauratti. Ja itketti. Eeli oli viettänyt päivän isojen puolella ja oli tietty intoa täynnä. Esitteli mulle joka kolon isojen päädystä, sen ryhmän tiloista sen ISOJEN ryhmän tiloista, johon HÄN loman jälkeen menee. Mua alkoi itkettää sekin. Kotona mä purin poikien päiväkotireput ja Aatun reppua purkaessa mulla alkoi taas silmät kostua.

On mua tällä viikolla kyllä naurattanutkin. Niin raskaita kuin nämä hellepäivät töissä onkin olleet, on meillä kuitenkin ollut hyvä tunnelma. Ollaan pidetty lippu korkeella. Mun viikkoni on sujunut melko hysteerisissä merkeissä, mitä lien milloinkin hihittänyt. Väsymystä ilmassa? Loman tarpeesta kertoo myös mun edellisyöni...  Unessani mä olin töissä. Normaalista poiketen iäkäs herrasmies asuikin meillä. Niin ikään normaalista poiketen tällä kumarassa kelkalla kulkevalla herrasmiehellä oli erikoinen kyky... Hän puki päällensä Telman nuken villatakin ja kas, hänestä tulikin Batman! Mun suurin murheeni oli, että hän pyrki alati parvekkeelle ja sieltä lentoon. Pelastamaan ihmisiä. Mä pelkäsin että se eksyy. Mentiin unessa kauppaan. Herra oli taas Batman. Yhtäkkiä Batman nappasi hyllystä 8-packin olutta ja juoksi ulos kaupasta. Mä huusin sitä takaisin. Uhkailujen kera... "Jos sä et heti tuu takas sisälle, niin mä en ota sua enää ikinä kauppaan". Batman palasi sisälle ja alkoi kiukutella. Vinkui ja mankui sitä olutta. Uni loppui siihen, kun mä tokaisin, että ookoo, mut yks sit vaan, eikä yhtään enempää. Kaiken muun selittää tää arkihulina, mutta tota olutta mä en vielä ole onnistunut analysoimaan. Ehkä mä ymmärtäisin, jos Batman olis kinunut karkkia. Tai jätksiä. Tai edes mansikoita! 

Nyt unta palloon, että mä jaksan huomenna rutistaa sen YHDEN AINOAN aamuvuoron.

Öitä.

Hei, yksi aamu enää!