Omatunto. Joillain sitä on vähän liiankin kanssa, useimmilla kai ihan inhimillisesti ja joillain sitä ei tunnu olevan ollenkaan. Mä kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan. Mulla on lähestulkoon aina huono omatunto jostakin. Ja mä olen saanut tämän ei-niin-mukavan luonteenpiirteen jo syntymälahjana. Suuren omatunnon (ja melko heikon egon...) kaveriksi mulle on suotu myös murehtimisen lahja.
Pienenä mulla oli kuulemma tapana itkeä tihrustaa itsekseni sängyssä iltaisin. Äiti sitä sitten oli kerran äitynyt tiedustelemaan, jotta mikä mua niin kamalasti itkuttaa, kun kaikki pitäis olla hyvin. Ääni täristen mä olin selittänyt miten mä pelkään, että äiti kuolee tai isä kuolee tai mummi tai pappa tai mami kuolee. Olin siis pelännyt koko suvun puolesta. Äiti mua oli lohduttanut, että on turha murehtia etukäteen ja itkeä sellaisia asioita, joita ei vielä ole tapahtunut. Siihen oli sitten mun iltaitkuni loppuneet, mutta enpä mä tuosta piirteestä koskaan ole kokonaan pois oppinut. Minkäs sille sitten voi, jos murehdututtaa ja joskus jotkut tilanteet pientä pyörittelyä vaativatkin. Ole siinä murehtimatta, kun asiat on ihan sikin sokin. Murehtiminen kuitenkin vie ihan hirmuisesti voimia, kuten kaikki tietää ja valttia olis jos osais jättää edes etukäteen murehtimisen vähemmälle. Jotenkin tämä piirre on eron myötä vielä korostunut. Miten montaa asiaa mä olen pelännyt ja murehtinut ja miten monasti asiat on kuitenki järjestynyt. Niinkuin niillä on tapana. Miten paljon mä olen tuhlannut voimavarojani ihan turhaan miettimällä milloin mitäkin. Miten monet yöunet menettänyt jotain asiaa etukäteen murehtimalla.
Nuoruudestani mä muistan, kun meillä oli kavereiden kanssa tapana notkua eräässä lasten leikkipuistossa. Se oli sitä ikää, kun oltiin koko ajan ihastuneita johonkin. Silloin, kun ihastuksen kohde muuttui jotakuinkin kerran viikossa. No, minähän menin sitten tussilla kirjoittamaan liukumäen kylkeen, jotta Titta <3 Riku. Niitä sydämiä taisi sen ikäisenä piirrellä vähän yks sun toinen milloin mihinkin. Tyhmäähän se tietysti oli. Mutta. Mä olin ainoa, joka sain tekemisistäni aivan hirvittävän huonon omatunnon. Pari viikkoa pyörin yöt sängyssä tuskaillen tekemääni, kunnes lopulta tunnustin meidän äidille, jälleen kerran itku kurkussa, että mitä mä olin tullut tehneeksi. Arestiahan siitä tietysti pukkas. Ja ihan syystä. Tässä kohtaa omatunnon oli tarkoituskin kolkuttaa, väärinhän mä olin tehnyt. Pointti tässä on nyt se, että mulla oli aivan HIRVITTÄVÄN huono omatunto asiasta, josta muut samoin toimineet eivät kärvistelleet sitten tipan hiukkaa. Jo nuorempana mä todella usein soittelin perään, jos musta tapaamisen jälkeen tuntui, että olin sanonut ystävälle jotain tökeröä. Halusin varmistaa, etten ole loukannut ja tarkentaa (lue: vääntää rautalangasta) mitä mä olin tarkoittanut sanomisellani. Teen sitä vieläkin. Varmistan, että mut ihan, ihan, ihan varmasti on ymmärretty oikein. Lasten myötä mun omatuntoni on kasvanut vielä entisestään. Mä tosin veikkaan, että lähestulkoon jokainen äiti-ihminen kärsii jossain määrin tästä ilmiöstä. Kuinka usein sitä lopulta illan tullen sulkee silmänsä ajatellen, että hei, tänään mä oikeesti vedin hyvin? Allekirjoitaneella tämä tuntuu tapahtuvan sen verran harvakseltaan, että kun sellainen ilta koittaa, niin siihen oikein kiinnittää huomiota.
Vaikeinta on kun pitäisi olla niin moneksi. Niin monelle. Töissä sitä koittaa hoitaa työnsä mahdollisimman huolellisesti ja jos ei kaikki mene ihan nappiin, saatan mä miettiä sitä joskus vielä kotonakin. Onneksi tätä tapahtuu melko harvoin. Ja tämä sairastelu... Se hetki, kun nappaat kännykän ja joudut jälleen kerran ilmoittamaan, että joudut olemaan pois. Ja kuitenkaan mulla ei todellakaan luonto anna periksi viedä lapsia puolikuntoisina päiväkotiin. Siitä vasta huono omatunto tuliskin. Kotihommatkin jonkun on hoidettava ja se on sitten ihan oma juttunsa. Mua oikeesti hatuttaa, jos kämppä on hujan hajan, mutta kannattaako lasten leluja kerätä olkkarin lattialta viis kertaa päivässä. Oikeesti? Väsyneenä tekee joskus mieli ihan vaan olla ja silloin tällöin, ehkä liiankin usein, tulee vastattua lapsille "ei". Milloin mihinkin. Ja illalla, kun ne nukkuu, sitä taas miettii, että miks ei. Eniten mä kärsin siitä, että pystyn tarjoamaan niin vähän aikaa kullekin lapselle erikseen. Joka ainoa niistä tarvitsis omaa aikaa äidin kanssa. Eeli on vielä niin pieni, että se saa suurimman osan mun huomiosta, hyvässä ja huonossa. Se tarvitsee mua vielä niin hirveästi. Mutta niin tarvitsis muutkin. Etenkin Telman kohdalla poden useastikin huonoa omatuntoa, kun se isoimpana niin usein jää jalkoihin. Siltä odottaa usein niin hurjasti, vaikka sekin on vielä pieni. Kyllä mä parhaani yritän, mutta ihan vaikka vaan läksyjen katsominen yhdessä on hankalaa, kun Eeli tietysti tahtoo myös osallistua. Kaikki tarvitsis vielä äidin syliä ja mitä suurimmissa määrin mun huomiotani, mutta kun välillä mulla vaan yksinkertaisesti tuntuu loppuvan kädet kesken. Kun on parisuhteessa, tarvitsis sitä huomiota ja aikaa jakaa sille toiselle osapuolellekin. Ja tietysti haluankin jakaa. Tämänkin asian kanssa mä olen välillä ihan hakusessa. Mä pyrin siitäkin syystä jo alkuillasta laittamaan kaiken seuraavaa päivää varten kuntoon, että mulla lasten mentyä nukkumaan olisi antaa aikaa sille toiselle. Välillä mä kuitenkin mietin, että kaikki se aika, jonka käytän touhuamiseen on taas lapsilta pois. Lista on ihan loputon.
Mua vois varmasti kuvailla omistautuneeksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Molemmat on kai laskettavissa hyveiksi, mutta mihin vetää raja? Eikö ihmisellä ole myös oikeus olla (terveellä tavalla) itsekäs? Kun joku loukkaa, on oikeus puolustautua, eikä siitä pitäisi tuntea huonoa omatuntoa. Eikö ole ihan tervettä pitää omia puoliaan? Mä olen taistelija. Sinnittelijä. Vaikeina aikoina avioliitossa moni tuntui nostavan mulle hattua siitä, että jaksoin aina vain jatkaa yrittämistä. Miten tärkeää on olla antamatta periksi? Ja milloin on ylitetty raja, jossa ihmistä voi jo kutsua jossain määrin tyhmäksi. Taikka yrittämistä tyhmyydeksi. Milloin se saa aikaiseksi enemmän pahaa kuin hyvää? Joskus tekisi mieli antaa takaisin samalla mitalla, tai itsekkäästi pitää kiinni omasta edusta. Mulle se kaikki vain on hetkittäin kovin vaikeaa. Ihan yleisestikin elämässä. En mä heittopussi ole, älkää niin luulko. Mutta milloin ihminen omaa äärimmäisen tärkeän taidon nostaa itsensä tiettyjen ihmistyyppien ja asioiden, miksei tapahtumienkin, yläpuolelle? Ja milloin ihmisestä on tullut kynnysmatto?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti