22.1.2012

Mulla lyö nyt aivan tyhjää. Siis AIVAN tyhjää. Mistäs sitä aloittais.. Vaikka siitä, että me ollaan selvitty tästä viikosta. Ablodeerataan sille än-yy-tee NYT!

DAY 1. (Maanantai) 

Herätyskello soi 06.00. Yritin saada lärvini edustuskelpoiseksi, täysin siinä onnistumatta. (Kuka voi näyttää ihmiseltä kuudelta aamulla??) Aloin herätellä poikia vartin yli valmistautuneena maailman isoimpaan katastrofiin. Mut nou hätä. Aatu pomppas sängystä tuuletellen ja "JEEEEE"tä kiljuen (edelleen kuuden aikaan aamulla... kiva.). Vaatteet, ulkovaatteita myöden, sillä oli yllä viitisen minuuttua myöhemmin. Eeli oli niin pöllähtänyt, että se ei tajunnut pistää hanttiin. Olin yllättynyt. Todella. Mittari näytti -15 ja mulla meni reilu vartti saada auton ikkunat siihen hanttiin, että niistä näki läpi. Kiire. Päiväkodilla Aatu ei oikeestaan edes huomannut sanoa heippa. Ja Eeli. Mä itkin jo siinä vaiheessa, kun riisuin Eeliä. Mun piti sanoa yhtä sun toista Eelin ryhmän lastenhoitajalle, mutta kun laskin Eelin sen syliin ja Eelikin alkoi itkeä, mä en saanut suustani ulos muuta kuin, että mää lähen ny autoon pillittämään. Työpäivä sujui ok. Enimmäkseen taisin seistä kädet työtakin taskussa. (Onneks multa kukaan tuskin mitään muuta edes odotti...) Telman aamu itekseen kotosalla oli sujunut siedettävästi. Parit jänskäitkupuhelut se oli soittanut mamille ja mummille, mutta muuten oli tyttö ollut vallan reipas ja muistanut kaikki, kuten oltiin sovittu. Eelin päivä oli sujunut oikein kivasti. Välillä oli kuulemma vähäsen itkuttanut, mutta muuten oli kaikki mennyt ookoosti. Aatu oli ollut oma ihana itsensä. Reipas ja hyvin, hyvin, hyvin, hyvin, HYVIN puhelias. Telmalla oli ollut ippessä (iltapäiväkerho) maailman ensteks hauskinta. Ilta meni tosi nopeaan ja taidettiin kaikki olla vähän enemmän ku vähän vähemmän kuutamolla. 

DAY 2. (Tiistai)

Tajusin laittaa aamulla kellon soittamaan inan aiemmin. Pojat oli taas vallan reippaita ja mittarikin näytti nollaa... Päästin liikkeelle ajoissa. Huh. Aatu ei taaskaan kerinnyt heipata mutsia ja Eeli jäi taas itkemään. Just kun oltiin aloitettu työt, mulle tuli puhelu työpuhelimeen. Telma itki hysteerisesti. Pian puhelimeen tuli JOKU MUU. Sain selvää että se JOKU on JOKU MEIDÄN NAAPURI. Ensin luulin, että se on meillä, lopulta mulle selvis, että Telma on siellä. Vedin melkoset hyperventilaatiot ja lähestulkoon pudotin puhelimen kädestä. Jotenkin sain kysyttyä, että saanko lähteä kotiin. Sain luvan. Ajoin KAHDEKSAN RUUHKASSA KESKUSTAN LÄPI TOISELLE PUOLELLE KAUPUNKIA. LUMIMYRSKYSSÄ. Mä olin niin paniikissa, että en edes osaa kuvailla miten paniikissa mä olin. No, te varmaan osaatte kuvitella. Olin käskenyt naapuria viemään Telman kotiin ja HÄIPYÄ sieltä. Matka kesti oikeesti ikuisuuden. (Ja mua puistattaa vieläkin...) Kun tulin kotio, löysin Telman itkemästä mun peiton alta. Mä rauhoituin kun huomasin, että kaikki on hyvin ja Telmakin rauhoittui. Homman nimi siis oli se, että Telma oli (taas) pelleillyt jotain puhelimella ja se oli mennyt kiinni. Oltiin toki harjoiteltu avaamista, mutta mitä ilmeisimmin ei tarpeeks. Kutsukaa toki tyhmäksi, mutta mulla ei ollut käynyt mielessäkään, että näin vois käydä. Ja se VIERAS IHMINEN osoittautui alakerran mukavaksi rouvaksi (jolla on vaikeuksia puheen tuottamisessa ja mä luulin, että kyseessä on humalainen...), joka oli pelastanut Telman rappukäytävästä itkemästä. Onneks likka oli tajunnut kaivaa repustaan mun työnumeroni. OIKEESTI. Luoja, että mä olin kauhuissani!!!!!! Ja mikä itsesyytös... En mä ollut tajunnut edes laittaa mitään numeroita mihinkään lapulle. Että mä olen kiitollinen, että tää sattui sinä aamuna, kun Telmalla oli repussa se mun työnumero. Ja, että se oli se kiltti naapurintäti... Mä kävin heti kiittämässä ja pyysin töykeyttäni anteeksi. Hän ymmärsi hyvin, että olin vaan säikähtänyt ja sanoi itsekin säikähtäneensä, kun Telma oli itkenyt rapussa. Mulla oli niin paha mieli ja mua hävetti!! Illalla vietiin vielä suklaalevy kiitokseksi. Mä vein Telman kouluun ja menin takas töihin. Kasasin itteni autossa ja työpäivä sujui ihan mukiinmenevästi. Vasta, kun lähdin kotiin, se iski taas. Mulla alkoi täristä kädet ja jalat niin, että piti taas hetki keräillä itteä ennen, kun lähdin liikkeelle. Eelillä ja Aatulla oli taas sujunut päivä mukavasti. Illalla käytiin ostamassa varakännykkä prepaid-liittymän kera kaappiin... siellä se nyt kököttää. Ja nyt on kaikki mahdolliset numerot lapulla teipattuna keittiön kaapin oveen. Ja pappa pestattiin meille aamuksi Telma seuraksi. Näin mennään nyt muutama viikko. Huh.

DAY 3. (Keskiviikko)

Aamu meni taas mukavasti ja herätin Telman ennen meidän lähtöä, kuten oltiin sovittu. Pappa oli tulossa jonkun ajan päästä. (Illalla oltiin harjoiteltu kännykän avaamista ja sulkemista...) Pojat päiväkotiin ja mä töihin. Taas jännitti, kun oli työpäivälle suunnitteilla yhtä sun toista. Nyt mäkin pääsin jo tarttumaan toimeen ja huomasin helpotuksekseni, etten mä olekaan ihan käsi. Ainoa mikä mua ärsyttää SUUNNATTOMASTI on se, että mä joudun KOKO AJAN kysymään jotain, useimmiten mielestäni jotain TODELLA typerää. No mutta. Minkäs teet. Ja eiks se niin oo, ettei kysyvä tiellä eksy? Heh. Työpäivä sujui mukavasti ja mulla oli vihdoin sellanen olo, että ehkä tästä vielä jotain tulee. Hain Telman ippestä ja pojat päiväkodista. Eeli oli ollut kuulemma oikein aurinkoinen, syönyt hyvin ja hetken höpöteltyään nukahtanut päiväunille. Aatu oli vihdoin päässyt askartelemaan ja oli ollut kuulemma onnesta soikeena. Kovin kehuivat, miten reipas ja taitava Aatu on. Mun murut! Illalla kerittiin jopa vähän köllötellä ja rupatella ennen iltahässäkkää. ETTÄ NÄÄ PÄIVÄT JA ILLAT MENEE NOPEESTI! Ahdistavaa. Tuntuu, etten ehdi nähdä lapsia ollenkaan. Toisaalta, niin ne väittää, että tähän tottuu. Onkohan näin?

DAY 4. (Torstai)

Aamulla oltiin taas hyvissä ajoin päiväkodilla. (Hyvähyvä.) Eeli jäi ITKEMÄTTÄ kattelemaan, kun mä lähdin. JEI! Ja Aatu... no, Aatu ei taaskaan tainnut edes huomata, että mä lähdin. Pappa oli taas menossa meille kasin paikkeilla. Kun mä olin päässyt töihin, puhelin alkoi vilkkua. Telma se siellä soitteli.. "Äiti, ku mää haluisin laittaa noit mitä sääki aina aamusin laitat naamaan. Et voidaanks me ostaa mul omat? Ja voinks mää lainata nyt noit sun, kun ei mul oo viel omia?" ?????? Sitten mulla välähti... Telma siis tarkoitti mun MEIKKEJÄ!! Mä meinasin kuolla nauruun. Ja toisaalta jotain muutakin. Että sellasta sitten soitit mulle töihin. Voi jestas. Mä en tietenkään antanut lupaa. Kohta mun puhelin soi taas. Pakko mun oli vastata. Telma se siellä taas... "Äiti, et kato, jos toi sun meikkipussin vetoketju SATTUIS irtoomaan, niin SAISKO sen korjattua?" Minä: "No, sais. Mut nyt kuule äitin pitää jatkaa töitä." Telma: "No hyvä, kato ku se hajos..." Aha. Mietin vaan, että millaset sotamaalit sillä mahtaa olla naamassa pappan saapuessa meille. Mä aloin päivän mittaan löytää ammatillista minääni ja tunsin suurta iloa ja ylpeyttä kun suoriuduin melkosen monestakin jutusta. Tyhmiä kyselin edelleen. Ja se vähän sieppas, edelleen. Mut menköön! Päiväkodilla sain taas mukavaa palautetta ja siitä mulla tietty on ollut hurjan hyvä mieli. Kyllä mä tiesin, että Aatu pärjää, mutta kyllähän mä Eelin sopeutumista niin kamalasti jännitin. Oli niin kiva kuulla, että kaikki on (nyt jo) mennyt niin kivasti. Telma on saanut ippestä uusia kavereita ja mua helpottaa, kun tiedän, että iltapäivisin sillä on (kiva) paikka, johon mennä. Telma ei missään nimessä ois ollut vielä valmis olemaan koko iltapäivää itekseen. (Joskaan mä en sitä vaihtoehtoa edes missään kohtaa harkinnut.) Kyl tää tästä. Kai. Illalla mä soitin meidän isälle, että saa luvan saapua puol kasiksi. Että mä haluan seuraavana aamuna keskittyä rauhassa töihini.

DAY 5. (Perjantai) 

Perjantai oli jo kaikinpuolin kiva kaikkien osalta. Eeli ei ollut itkenyt enää yhtään. Aatun jutut on kuulemma todella, todella hulvattomia. (Aatu on siis heittäytynyt syvälliseksi jo päiväkodissakin...). Telman aamut itekseen on sujuneet rauhallisesti, kun se tietää, että joku on kohta tulossa. Kyllä mua vielä ihan sikana töihin ajellessa jännitti, mutta MUN mielestä mä oon suoriutunut siedettävästi. (Mulla on paha tapa odottaa iteltä vähän liikoja. Aina tarttis osata ja tietää kaikki heti. Ehkä seitsemän vuoden aukko saa jossain tuntuakin. Ja näkyä. Vai kui?) Perjantai oli sikäli haikea, kun tiesin, että lapset lähtee taas isälleen. Kassit oli jo valmiiksi pakattuina ja kiireellä hain lapset työpäivän jälkeen. Meillä meni vähän aikataulut ristiin ja lopulta odotettiin lasten isää pihalla puolisen tuntia. Musta se oli toisaalta ihan kiva, että kerittiin tossa pihalla vähän temmeltää ja halia ja höpötellä ennen, kun ne lähti. Kun lapset lähti, mä lähin kauppaan. Ja tulin kotiin. Ja skoolasin itelleni. 

Yhteenveto

On tää ollut melkosta! Kyllä mä olin varautunut siihen, että tulee tiukka viikko, mutta en mä aavistanut, että siitä näin tiukka tulee. Toisaalta, kyllä mä olen nauranutkin ihan älyttömästi. Työporukka vaikuttaa tosi mukavalle ja nyt mä taas muistan miksi mä pidän työstäni. Vastuu toki on melkoinen ja välillä musta tuntuu, että mulle kelpais kyllä vallan mainiosti joku enemmän aivot narikkaan -duuni, mutta kai maar mä olen ihan kehityskelpoinen yksilö. Ja psst.... kyllä mä aika polleena kattelin itteäni ikkunoista, kun viiletin käytävillä hoitsun asu ylläni. ;D No, nyt mä ainakin olen iloinen, että olin kotona näin kauan. Se oli ihan absolutely mun juttu.