Leivon, leivon leipäsiä, teen, teen tattusia...

Paitsi, että mä en leiponut leipäsiä, enkä oikeestaan edes tiedä mitä ne tattuset on. Meillähän oli tässä ihan justiinsa ne Eelin synttärikemut. (Ne HYVIN vauhdikkaat ja tapahtumarikkaat...) Edellisvuonna, kun juhlittiin Eelin 2-vuotissynttäreitä, mä meinasin tulla valmistelujen tiimoilta hulluksi, vaikka väkersin itse vain täytekakun. Kaiken muun hankin pakastealtaasta. Kakunpohjan teko osoittautui silloin silkaksi katastrofiksi. Pelkästään munien ja sokerin vaahdottamisen lomassa mä juoksin kymmenen kertaa hakemassa olkkarin pöydällä loikkivaa Eeliä takas keittiön puolelle. Kun mä lopulta sain jallitettua Eelin mun "avukseni", se tarttui taikinakulhoon aikeenaan kurkata sinne. Sain napattua kulhon juuri ennen kuin sen sisus oli valumassa Eelin päälle. Ja lattialle. Pelastettuani taikinan Eeli nappas mikron päältä mun kännykän ja alkoi leikkiä sillä. Puhelin tipahti hupsheijakkaa tiskitasolle. Kahden sentin päähän taikinakulhosta. Mulla tais ihan itku tulla sitä taikinaa väsätessä, jos en nyt aivan väärin muista. Olen mä toki järjestänyt synttärijuhlia isomallekin porukalle. Joskus aikanaan meillä oli vieraita, mun tädit ja serkut sekä lasten isän puolen setä ja isovanhemmat mukaanlukien liki kolmekymmentä. Silloin meillä olikin juhlat aina sunnuntaisin ja lasten isä viihdytti synttäreitä edeltävänä lauantaina lapsukaisia mun pistäessä töpinäksi keittiössä. Silloin meillä oli myös lähes 30 neliötä enemmän... Nykyään vierasmäärä on tipahtanut kymmeniseen. Silti mä tykkään laittaa tarjolle yhtä sun toista. Mä olen aina tykännyt leipoa ja pakko myöntää, että mua on vähän syönyt valmistarjoilu. (Älä kysy miksi...) No, viime kesänä mä päätin pitää Eelin juhlat vapaapäivänä. Olin ovela, vein pojat päiväkotiin ja laitoin sillä välin kämpän edustuskuntoon ja väkersin tarjottavat. Eelin kummitäti toi tullessaan suolaista piirakkaa ja mä sitten väsäilin suolaista ja makeaa pientä suuhunpantavaa. Hyvin yksinkertaista. Hyvin pikaisesti valmistuvaa. Osa viime vuoden ideoista päätyi pöytään tänäkin vuonna. Eelin 4vee synttäreillä meillä oli tarjolla mutakakkua, suolaista piirakkaa, makeaa piirakkaa, kalatahnalla päällystettyjä ruisnappeja, pipareita sekä marenkiherkkua. (Ja tietty sipsiäkarkkialimpparia.) Älyttömän helppoa. Meillä oikeesti oli vieraita meidän neljän lisäki ihan kaikki 6 kpl. Ehkä pientä liioittelua tarjoilun määrässä, mutta kun mun niin teki mieli häärätä. Ja tällä kertaa Eeli toimi oikeen oivana apurina. Mä vihaan taikinan nyppimistä ja Eeli taas nautti siitä suunnattomasti. Molemmat voitti. Valtavan passelia. Valtaosan tarjoilusta voi valmistaa jo edeltävinä päivinä, kätevää sekin. Tässä teillekin reseptejä. (Koska ne on niin helppoja, että mäkin osaan!)

Suolainen piirakka

(pellillinen)

Pohja

150g voita

4dl vehnäjauhoja

1/2 tl suolaa

1dl juustoraastetta

1dl kylmää vettä

Täyte

750g jauhelihaa

(sipulia)

1 (melko pieni) paprika

1prk fetajuustoa

Päällinen

4dl juustoraastetta

1prk creme frecheä

2dl kermaa

2 munaa

1/2 tl suolaa

Paista pohjaa 225 asteessa uunin alatasolla 10 minuuttia. (Pistele pohjaan reikiä ennen paistamista.)

Kun täytteet ja päällinen on pohjan päällä, paista vielä 200 asteessa uunin keskitasolla 20 minuuttia.

(Mä olen paistanut jauhelihan joukkoon vähäsen sipulia, olen myös paistanut paprikan samalla kyydillä. Fetat murustan, mutta kokonaiset kuutiotkin menee.)

 (Kauniit noi Fiskarsit, eh? Ja tuo leivinpaperi...)

Kalatahna

1-2prk smetanaa

1-2prk creme frecheä

nippu tilliä

noin 150-200g savulohta (graavi)

n. puolikkaan sitruunan mehu

ripaus suolaa ja pippuria

Kaikki ainekset kulhoon. Sauvasekoitin surisemaan. Voila'! Tarjoile ruisnappien tai saaristoleivän kanssa.

Mutakakku

4 munaa

2dl sokeria

2 1/2 dl vehnäjauhoa 

2tl leivinjauhetta

ripaus vaniljasokeria

200g voita

1 levy tummaa suklaata

Vaahdota munat ja sokeri. Sekoita kuivat aineet. Sulata voi ja suklaa. Sekoita vaahtoon vuorotellen

voi-suklaasulaa sekä kuivat aineet.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 20 minuuttia.

(Tämä me valmistettiin jo tiistaina, vaikka kemut oli vasta torstaina. Mitä aiemmin, sen parempi. Mut ei tietty liioitella saa, jos ei halua aiheuttaa vierailla ruokamyrkytystä...)

Kauraneliöt

125g voita

1/2 dl siirappia

1 1/2 dl sokeria

6dl kaurahiutaleita

2rkl vehnäjauhoja

1tl ruokasoodaa

1tl vaniljasokeria

Sekoita kuivat aineet. Sulata voi, lisää joukkoon siirappi ja sokeri, sekoita kuivien aineiden joukkoon. Levitä uuninpellille. Jätä reunoihin noin sentti väliä, seos leviää paistuessaan. (Jos jää rakoja, ei haittaa, ne "paistuu kiinni".)

Paista 175 asteessa 12-15 minuuttia.

Jos leikkaat paloiksi, leikkaa melko nopeasti paistamisen jälkeen, muuten piparit halkeilee. Jos haluat päästä helpommalla, voit myös käsin pilkkoa levyn haluamasi kokoisiksi paloiksi, kun levy on kunnolla jäähtynyt. (Näin mä, laiskaliini teen.)

Marenkiherkku 

Lado kulhoon vuorotellen vaniljajäätelöä, kermavaahtoa, mansikoita ja marenkia.

Nauti.

Loppuun vielä pröystäilykuva makeasta marenkipiiraasta, jonka ohjetta et (koomisesti) yllä näe. Se on vielä huippuunsa jalostumassa päin....

Tähän kuvaan, tähän reseptittömään piirakkaan päättyy tämä nälkävuottakin pidempi postaus. 

Viikonlopun loppu

Äkkiä se taas meni. Viikonloppu. Tarhareput odottaa eteisessä valmiiksi pakattuina. Kohta ei tartte niitäkään hetkeen pakata, enää vajaa viikko lomaan. Ja sitten onkin enää yksi tarhareppu pakattavana, kun tuo keskari (keskimmäinen...) aloittaa koulutiensä. APUA! Torstaina mulla on vapaapäivä ja perjantaina lapset lähtee iskälään. Lauantaina pitäis vielä rutistaa yksi aamuvuoro ja sitten mulla on pari päivää omaa aikaa ennen kuin aloitetaan loma koko porukalla. Sitä odotellessa!

Hellettä on piisannut, eilen auton mittari näytti + 36, kun lähdettiin uimarannalta takas kaupungin paahteeseen. Tämä päivä toisti jotakuinkin samaa kaavaa, kuin eilinenkin... Heti aamupalan jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin pulikoimaan.

Eilen meitä oli kaksi aikuista reissussa, joten mulla oli sekä extra-käsipari että extra-silmäpari mukana. (Aina huojentava asia.) Meillä sujui kuitenkin eilen kaikki niin mutkattomasti, että tänään mä päätin lähteä yksikseni lasten kanssa (soitellen sotaan). Kolme ja puoli tuntia siinä taas livahti, kun rannalla häärättiin. Heiteltiin palloa ja tehtiin hiekkakakkuja. Ja uitiin. Ja syötiin eväitä, tietty. Ne oli kyllä suurinpiirtein kaikki tuhottu ekan tunnin aikana. Meillä oli ihan superkivaa, joten oltiin taas ylen tyytyväistä porukkaa. Kun me muutettiin lasten kanssa kaupunkiin, oli Eeli vasta 1v4kk. Eikä Telma ja Aatukaan kovin vanhoja olleet, vasta 4- ja 6-vuotiaita. Että on tässä haastetta riittänyt. Niin monta juttua me ollaan jouduttu skippaamaan ihan vain siksi, että mulla on ollut tunne, ettei silmät ja kädet riitä. Nyt Eelikin on jo sen verran kasvanut, ja rauhoittunut, että oikeastaan kaikki tuntuu helpommalta. Jossain kohtaa pelkkä kaupassakäynti oli täyttä tuskaa, kun Eeli ei suostunut istumaan sen enempää rattaissa kuin ostoskärryissäkään. Vielä edelliskeväänä puhuttiin vasu-keskustelussa Eelin vauhdikkuudesta ja vilkkaudesta. Ja nyt ollaan päästy jo näin pitkälle! Jonkun mielestä tämä kaikki varmaan kuulostaa ihan höpöhöpöhöpinältä, mutta mulle kaikki on ihan todellinen ilonaihe. Oikeesti, kaikki on niin paljon helpompaa nyt, kuin ihan vaikka vaan vuosi sitten. Vauhtia toki piisaa edelleenkin, me kun ei olla mitään maailman tasapaksuinta porukkaa. Nohou, temperamenttia riittää vaikka muille jakaa! Nyt me sentään pystytään touhuamaan jo yhtä sun toista ilman katastrofin elkeitä. Tänäänkin me oltiin kaikki hyvää pataa ja vedettiin yhtä köyttä. Ei lapset tainneet edes keskenään kertaakaan rähistä.

Kun oltiin lähdössä kotiinpäin, Telma huomasi parkkipaikalla samanmerkkisen ja -värisen auton, kuin meidän on. Totesin siihen, että aatelkaa, jos oltaisiinkin vahingossa menty siihen autoon. Muistuipa mieleeni vielä eräs kesälomareissu, jolloin mä ihan oikeesti olin tunkemassa väärään autoon. Asuntoautoon. Me oltiin kesälomareissulla ja meillä oli ex-appivanhempien asuntoauto lainassa. Tästä reissusta siis on jo aikaa useampikin vuosi. Oltiin kaupassa ja mä lähdin edeltä kiikuttamaan ruokatarvikkeita jääkaappiin. Nitkuttelin avainta lukossa ja pärisin itekseni, kun lukko ei auennut. Oli se ennenkin reistaillut, mutta en mä muistanut, että se niin hankala olisi ollut. Yhtäkkiä mun selän takaa kuului sihinää: "Mitä helvettiä sä siihen autoon sisälle yrität???" Luoja, mä todella olin tunkemassa tunkeutumassa väärään asuntoautoon. Silloin hävetti, nyt jo naurattaa. Ja niin nauratti lapsiakin, kun mä jutun niille kerroin.

Eilen me haettiin olkkariin uusi sisustuselementti... oikeen hivelee mun silmääni. Mut ei auta, nyt tuli pakkorako. Samanlaiset sai myös Telma ja Aatu huoneisiinsa. Ei täällä kivitalon pahkurassa meinaa henki kulkea.

Eiks oo kaunis???!!!!

Jaahas, tais tulla kehuttua liikaa, heti alkoi iltahulluus. Hyvämielinen, mutta myös kovaääninen. Kohta iltapuuhiin ja huomenna taas töihin lepuuttamaan korvia. Niin, ja hikoilemaan valkeassa univormussa. Ah.



JÄLKIPLÄJÄYS: Pakko vielä mainita eräs hulvaton tapahtuma liittyen lapsen logiikkaan. Jossain kohtaa Eeli kyllästyi uimiseen, heitti uikkarit viltille, kaivoi vaatteet korista ja paineli kohti pukukoppeja. Molemmat sattui olemaan varattuina ja siinä se sitten tönötti peffa paljaana vuoroaan. Kun mä sanoin, että se voi myös pukea vaatteet siinä viltillä, tuo totes mulle tomerasti: "Emmää voi! Mun pitää mennä pukukoppiin, ku muuten kaikki näkee mun pyllyn!!!!" 

Mitä äiti edellä, sitä pojat perässä...

Så där ja simmotti.

 Hirvittävää lahjakkuutta.

Olohuoneessa

Mä en ole kovinkaan kummoinen sisustaja, mutta tykkään laittaa kotia. Se on mun harrastukseni, tai jotain. Mulle tulee hyvä mieli, kun löydän jotain pientä kivaa. Kun me muutettiin, alkoi kotiin pikkuhiljaa ilmestyä enenevissä määrin valkoista. Lastenhuoneissa toki on enemmän väriä. Onhan mulla kalusteissa myös tummaa puuta, että ei meillä kuitenkaan kokovalkoista ole. Ja jos olisikin joskus ollut, sitä tuskin enää olisi... Läikkiä siellä, läikkiä täällä. Valkoinen olis varmaan jo harmaata. Mä olen usein kuullut sanottavan, että sisustus kertoo paljon ihmisestä. Että se usein kuvastaa ihmisen luonnetta. Mä olen joskus kuvannut meidän kotia sanalla plattu. Se taitaa olla Turun kieltä ja tarkoittaa suomeksi jotain valjun suuntaista. Valju taas taitaa tarkoittaa väritöntä, tasapaksun, ehkä jopa tylsän oloista. Mä en itse ole ihmisenä kyllä mitenkään plattu. Kaikkea muuta. Räiskyvä, tunteikas ääripäiden kuningatar. Joskus jopa räjähtelevä. Ehkä se sitten on niin, että kun tämä mun elämäni on melko tapahtumarikasta ja vauhdikasta, haluan mä elää fyysisesti hillityissä olosuhteissa. Tai miten se nyt selittäisi.. ymmärtänette kuitenkin mitä tarkoitan.

Jossain kohtaa mua alkoi tympiä kuitenkin olohuoneen värittömyys. Aloin pikkuhiljaa valkoisen ja beigen rinnalle laittaa harmaata. Harmaata. Voi sitä värien leikkiä! Hah. No, halusin sitten ihan oikeesti vähän väriä. En mitään räiskyvää vieläkään, mutta jotain. Päädyin vaaleanpunaiseen. Ripaus vaaleanpunaista tyynyssä ja shaalissa. Vaaleanpunaisia kynttilöitä valkoisten seassa. Vaaleanpunaisia ruusuja, joihin mulla on todellinen päähänpinttymä. (Etevää. Näillä helteillä ne jaksaa kukkia nuukahtamatta keskimäärin 3 päivää). En tiedä miksi vaaleanpunaista, se ei koskaan ole ollut millään lailla mun mielivärini. No, nyt mä kuitenkin tykkään olkkarin värityksestä. Vaikka se olkkari vieläkin on kai aika plattu. 

(Kyllä, tuo yksi tyyny on vaaleanpunainen...)

Mä olen huomannut hullaantuvani erilaisista kylteistä ja tekstitauluista. Taulujen tekstit on sellaisia, joiden sanoma on mulle jotenkin merkityksellinen, ne muistuttaa mua jostain. Niissä lukee jotain, jonka mä haluaisin muistaa aina, joka päivä.

Löysin mä kaapin perukoiltakin jotain, jonka olemassaoloa on hetkeen edes ollut muistanut/älynnyt. Mähän silloin jo aikanaan kerroin, että laitettiin isän hautajaisissa valokuvia esille. Joukkoon eksyi myös paperinpala, joka löytyi meidän isän luota. Isä oli piirtänyt paperinpalaan kitaran kuvia. Meidän isällä oli lähes aina matkassa kitara mukana, jos se oli pidemmän aikaa pois kotoa. Kitara seurasi isää Lapin reissuille, seurasi mukana, kun isä rakensi meille maaseutulaan terassia ja yöpyi meillä aina aika ajoin. Kun se oli Telman seurana ensimmäisinä kouluaamuina tänne muutettuamme, sillä oli kitara mukana. Se paperinpala on mulle yhtäkuin isä. Kitarat päätyi kehyksiin ja nyt se on mulla esillä. Sen lisäksi, että se on mulle luonnollisesti hurjan tärkeä, se oli juuri se jokin, jota toi hyllynkolo kaipasi.

Rantsulla

Vapaapäivän kunniaksi lähdettiin hetkeksi hellettä pakoon veden äärelle. Meiltä noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä on pieni hiekkamonttu ja päätettiin suunnata sinne. Mulle paikka oli vieras, mutta lapset siellä on naapurinpojan isän keralla muutamaan otteeseen käyneet pulikoimassa. Ranta oli melko kansoitettu, sekä ihmisillä että paarmoilla. Paarmat, paikan ainoa miinus. Muuten paikka oli oikein kiva. Ja kaunis.

Mä olen onnistunut tämän vuoden puolella levittämään takamustani KYMMENELLÄ kilolla. Voi jumaliste. Mä kävin viime viikolla vaa'alla ja pakko myöntää, että jouduin hetken hengittelemään melko syvään. En mä nyt voi väittää olleeni täysin ja totaalisen järkyttynyt, olinhan mä lukeman jo nahoissani (kirjaimellisesti) tuntenut. Mutta olin mä silti jossain kieltämyksessä onnistunut elämään. Kymmentä kiloa ei kai sentään enää voi laittaa helleturvotuksen piikkiin. Hupsista. Mä olen juuri sitä sorttia, että kun mua harvemmin näkee, ei koskaan tiedä olenko mä solakampi vai pullukampi, hoikka vai pullukkaakin pyörempi. Jäätävää jojottelua. Niin terveellistä, niin terveellistä. Joskus mä mietin, että miten mä edes ehdin pyöristyä. Töissä mä kävelen, tai ainakin olen jalkojeni päällä suurimman osan ajasta. Kotonakin riittää touhua. Ja koska lapsilla on karkkipäivä, en mäkään täällä lasten katseiden alla pysty päivät pitkät herkuttelemaan. Mun suurin kompastuskiveni onkin kyllä iltasyöpöttely. Kun päivä on pulkassa ja tupa on hiljainen, on se vaan niin kamalan mukava palkita itsensä. Palkinto harvemmin tässä tapauksessa on porkkana. Pitänee taas ottaa itseään niskasta kiinni ja lakata pitämästä crossaria vaatetelineenä...

Niin. Arvaatko, houkuttiko mua ajatus kekkaloinnista ihmispaljoudessa uikkarit päällä.. No, eipä suuremmin. Mutta mitäpä sitä äiti ei lastensa viihtymisen vuoksi tekisi. Heh. Selvisin reissusta kunnialla, eikä mulla tällä kertaa uikkaritkaan pudonneet. (Viime kesänä vietettiin päivää maauimalassa ja kun otin Eeliä vastaan liukumäessä, mulla todella tipahti uikkarit yläosasta... onneksi mä olin veden alla, joten mun rintavarustukseni ei saanut sen suurempaa julkisuutta.) Eikä mua lopulta selluliitit ja makkarat rannalle päästyä jaksanut sen kummemmin  haitata, keskityin vaan nauttimaan viileydestä.

Kotona odotti valmiiksi pestyt perunat ja tillikastike, perunat vaan päälle ja kala uuniin. Sitten päästiinkin herkuttelemaan. Tällä kertaa oikeesti terveellisemmin. Nyt on aivoja ravittu, muistia parannettu. Huomenna onkin taas vauhtia tiedossa. Töistä pitää kiirehtiä päiväkodin kautta neuvolaan ja illalla Aatulla on taas treenit. Viikonloppua odotellessa.

Ja äiti osti uuden lelun...

...itselleen. Mun kamera hajos TAAS. Joku (ette varmaan ikinä arvaa kuka...) katseli kamerasta kuvia ja kun mä sen seuraavaksi otin käteeni, ilmoitettiin mulle tylysti, että "objektivirhe". Näpräsin ja näpersin, käänsin ja väänsin. Tutkin ja hutkin, jälleen kerran. Nothing. Rikki mikä rikki. Mä päätin, etten enää osta yhtäkään (edes halpaa) kameraa. Ostin kosketusnäytön. Halvimman. Sain samaan hintaan, kuin sen nyt jo edesmenneen kameran. Tähän asti mulla on ollut peruskapula. 60e. (Jos maksoi sitäkään.) Ostin uuden puhelimen juurikin kameran vuoksi. "En mä sillä missään netissä jaksa roikkua." Hahhahhaa. Pakko myöntää, on se vaan aika näppärä. Ja vaikka yksinkertaisin ja edukkain olikin, kelpaa se mulle aivan mainiosti. Joskus mä vielä hommaan itselleni järkkärin. JOSKUS. Sitten, kun täällä ei enää hajoa KAIKKI. Mun (kaikki) blogini ovat perustuneet pääasiallisesti teksteihin, kuvia niissä ei erityisen kovasti ole koskaan nähty. Joskus kuitenkin on kiva laittaa kuvia, joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joskus niitä on kiva laittaa ihan muuten vaan. Kuvien laatu ei päätä huimaa, mutta nyt on näin. Joskus sitten on se järkkäri. Nyt mun kuitenkin on tullut räpsittyä enemmän kuvia kun se mahdollisuus on ikäänkuin koko ajan käsillä. Ehkäpä niitä täälläkin tullaan nyt näkemään useammin. (Kunnes mun lelustani katoaa uutuudenviehätys.)

Asiaan. Meidän torstain kulun te jo suurinpiirtein tiedättekin. Ensin siivottiin ja leivottiin. Sitten juhlittiin. Ja sitten lähdettiin lääkäriasemalle. Eeli muisti olla touhuissaan aavistuksen varovaisempi tasan sen illan. Jo perjantaina sillä oli täysi vauhti päällä. Mulla on sellanen kutina, että se on luupäisin lapsukainen jonka maa päällänsä kantaa. Tämän totean kaikella rakkaudella, tietysti. Mutta että. Sydämen tykytyksiä tullee riitämään jatkossakin... Perjantaina me tultiin kiireellä töistä ja päiväkodista kaupan kautta kotio pesemään pyykkiä ja laittelemaan kotia kuosiin. Iltasella haettiin Anni ja Miro meille yökylään. Lapset oli poikkeuksellisesti nyt tämänkin viikonlopun kotona, kun isällä oli jotain menoa. Mulle oli tietty työvuorot tehty jo valmiiksi ja sekä lauantaina että tänään mulla oli aamuvuoro. Anni tuli siis lapsenvahdiksi ja Miro pääsi taas vaihteeksi maistelemaan elämää "suurperheessä". Perjantai-ilta meni arvatenkin melko myöhään. Vielä kympin jälkeen kuului hihittelyä poikien huoneesta, jossa Aatu ja Miro nukkui. Eelinkin teki mieli kukkua. Puol ykstoista tais simahtaa vimppakin kukkuja. Lasten nukahdettua me Annin kanssa juoruttiin vielä hetki, kun kerrankin saatiin kaksin juoruta. Lauantaina mulla oli herätys 05.50. Jipii. Seiskaksi töihin, kolmelta kotio. Annilla ja lapsilla oli ollut kuulemma oikeen kivaa. Aika jännää, että se hauskuus loppui siihen, kun mä saavuin. Kellään ei ollut enää mikään hyvin. Mun onnekseni tämä vaihe saatiin käytyä läpi melko nopeesti. Iltapalaksi mä nakkasin uuniin pikku-pitsoja. Kun pitsat oli tulleet uunista ulos, Eeli tuli heti apajille. Kohta perässä tuli Telma. Sanoin, että älä vielä ota, syödään kohta kaikki yhdessä. Telma: "Mutku Eeliki otti!" Minä: "No hei haloo, sä oot kohta kymmenen, Eeli on kolme." Pian mun selkäni takaa kului äkäisiä askeleita ja sitäkin äkäisempi pieni ääni: "Mää en oo kolme, mää oon NELJÄ!!" Anteeks... kauhistus! Lauantaina porukka tipahti jo puol kympin jäljistä ja meillä jäi vähän mukavammin aikaa juoruta Annin kanssa. Tai oikeestaan me katteltiin netissä kämppiä. Mulle ja lapsille, siis. Mä niin haluaisin väljemmille vesille. Tai johonkin, missä olis edes hissi. (Me siis asutaan edelleen hissittömän talon kolmannessa kerroksessa...) Kyllä mä toki meidän kodista tykkään, mutta silti mä välillä kaipaan toisaalle. Joo. Aamulla mä taas heräsin kukonlaulun aikaan ja painelin töihin. Kolmen jäljistä kotiin. Kuskattiin Anni ja Miro omaan kotiinsa ja paineltiin kiireellä neljäksi Aatun treeneihin. Puolentoista tunnin treenien jälkeen pidettiin vielä aikuisten kesken pieni palaveri, jossa puhuttiin tulevan syksyn myynneistä. Siis siitä mitä seuraavaksi kaupitellaan. Musta on siis äidin ja hoitajan lisäksi tullut myös osa kaupallisen alan henkilöstöä. Hekoheko. Poikien treenatessa, ennen palaveria, me kipaistiin Telman ja Aatun kanssa pikaseen kaupassa. Treenien jälkeen oli kiva tulla taas siistiin kotiin. Anni ja lapset olivat siivonneet lasten jäljet, Anni oli pessyt koneellisen pyykkiä ja puhtaat tiskit oli kaapissa, likaiset tiskikoneessa. Yleellistä, ettenkö sanois. Melko tehokas päivä, tai oikeestaan viikonloppu, takana jälleen. Huomenna mulla on vapaapäivä. Ihme ja kumma, meillä ei ole mitään pakollista menoa. Sopii mulle!

Mun Messi <3

4vee

Pieni poika suppusuu

Eelihän se siinä, kukas muu

Kynttilöitä puhaltaa

posket somat pullollaan

On kakussa jo neljä kynttilää

mua ohjeisti pikku-mussukka tää:

"Sit teijän pitää mulle laulaa

ja sit mul pitää kans taputtaa!"

Oikeesti Eelillä oli synttärit jo 5.7. mutta eilen me juhlittiin sankaria vähän suuremmalla porukalla. Pisin viikkoa herra Taikinamestari auttoi äitiä leipomusten kanssa... liekö yhdessäkään piirakassa koskaan ollut yhtä hyvin (lue: kauan ja hartaasti) veivattua muropohjaa. Viimeinen vieras saapui viideltä ja sitten me käytiin herkkujen kimppuun. Eeli esitti vieraille yhden jos toisenkin laulun ja tunnelma oli katossa. Mitä nyt Aatu kiukutteli, kun ei päässyt ulos. Perussetti. Kun oltiin juotu kahvit, alkoi tapahtua. Vaikka olkkarissa oli porukkaa lähes kuin pipoa, kukaan ei ehtinyt huomata mitä lopulta ihan oikeesti tapahtui. Niin tai näin, lopputuloksena oli iso itku ja verta valuva vekki Eelin ohimolla. Verta haava ei pitkään valuttanut, mutta oli sen verran auki ja liki silmäkulmaa, että mä päätin pelata varman päälle. Vieraat jäi pitämään seuraa toisilleen, kun me lähdettiin paikattavaksi. Onneksi Aatun kummisetä lupas lähteä kuskaamaan meitä. Tikkejä ei tarvittu, selvittiin liimalla. Huhhahheijakkaa. Mehiläisessä jouduttiin jonkun tovin odottelemaan kirurgia ja sen aikaa Eeli viihdytti hoitajaa ja mua toimenpidehuoneessa.. "Mä yritin hypätä sohvapöydältä sänkyyn. Mut ei se ihan onnistunu." Niinpä niin. Muistipa Eeli mainita myös sen, että jos meillä haisee pahalle, niin mami (mun isoäitini) voi kuolla. Mä sitten tarkensin, että mun isoäidilläni on paha astma ja käskin Telmaa lakkaamaan kynnet hyvissä ajoin, että ehditään tuulettaa kämppä. Ettei mami saa astmakohtausta. Saatoin ehkä mainita jotain sairaalasta. Eeli teki mitä ilmeisimmin asiasta omat päätelmänsä. Eeli myös esitti hoitajalle Johanna Kurkelan Sun särkyä anna mä en. Ja Tuiki tuiki tähtönen. Kertoili mitä oli vierailta saanut, kertoi kuumimmat juorut tarhakavereista. Totespa vielä käyneensä kerran aikaisemminkin päivystyksessä. "Mut sillon ei käyny näin pahasti, mä sain vaan sähköiskun." Kun me puoltoista tuntia myöhemmin palattiin takas kotio, oli pelipaikalla vielä mun isoäitini, sekä Aatun kummitäti, joka jäi katsomaan Telman ja Aatun perään. Anni oli laittanut tiskit koneeseen ja tarjoilut takas kylmään. Olin melkosen kiitollinen, kuten kuvitella saattaa. No, ehdittiin me sentään kahvit juoda. Tarjoilu näytti tekevän kauppansa ja kaikilla oli sen ekan tunnin kivaa. Oli ne vieraat vissiin ihan kivasti keskenäänkin pärjänneet. 

Semmosta jälleen. Kuten kertaalleen jo toisaallakin todettu, meillä juhlakin on yhtä arkea... Onneks loppu hyvin, kaikki hyvin ja sankari oli jo lekurilla oma ittensä.

Aika

Mistä lie eilen taas mieleeni pulpahtanut ajatus ajankäytöstä. Ja kiireestä. Mä olen aina ollut häsääjä, tehnyt tuhatta asiaa yhdellä kertaa, mennä viuhtonut kuin viimeistä päivää. Ei ole kymmenen eikä satakaan kertaa, jolloin mä olen kesken hääräämiseni unohtanut aivan tyystin mitä olen juuri sillä hetkellä ollut tekemässä. Tai mitä mun oli tarkoitus seuraavaksi tehdä. Tuttua varmaan monelle. Kiire tekee musta aivan sietämättömän säksättäjän. Kertakaikkiaan kamalan ihmisenalun. Joskus ihan oikeesti on kiire singota sinne, tänne ja tonne, mutta kuinka paljon sitä kiirettä ja kiireen tunnetta tulee lopulta itse tehtyä. Kai ne asiat hötkyilemättäkin suttaantuu. Työpäivän jälkeen mä yleensä pistän kotona hösseliksi. On mulla siinä toki hyvä tarkoitus takana; Mitä pikemmin hommat on hanskassa, sitä enemmän  aikaa jää ihan vain olemiseen. Välillä on päiviä kun musta tuntuu, että tekeminen ei lopu ollenkaan. Eikä ikinä. Töissä on saattanut olla hoppu, töistä päiväkodille on hoppu, päiväkodilta kotiin tai harrastuksiin saattaa olla hoppu ja kotona saattaa odottaa vielä yksi sun toinen pikku-askare. Sellasina päivinä mä olen täällä kotosalla kuin peffaan ammuttu karhu. Lopulta ne hommat kuitenkin aina tulee tehtyä ja useimmiten sitä aikaa jää muullekin. Se on vaan se tunne.  Sitäpaitsi, yön jälkeen jokatapauksessa vastassa on uusi päivä jolloin jatkaa, ei kai kaikkea yhteen päivään tai iltaan tarvitsekaan ympätä.  Mua ärsyttää suunnattomasti se peffaan ammuttu karhu itsessäni ja mä olen ihan tietoisesti koittanut pyrkiä pois siitä, että itse synnyttäisin itselleni kiireen tunnetta. Joskus se unohtuu ja mä olen hetkellisesti hirviömäinen, mutta melko hienosti mä olen onnistunut missiossani. Paljon mä olen joutunut tekemään työtä asian eteen, mutta nyt se on pikkuhiljaa alkanut kantaa hedelmää. Mä olen oppinut keksittymään yhteen asiaan kerrallaan. Ja vaikka välillä oliskin useampi homma samaan aikaan hoidoksissa, toimin kuitenkin hosumatta. Teen rauhassa. Uskokaa pois, mulla todella on ollut työtä tässä. Siis TODELLA.

Mähän teen työtä muistisairaiden vanhusten parissa. Siellä rauhallisuus todella on valttia. Häsläämällä ei todella voita ajassa yhtikäs mitään, päinvastoin. Samahan se kyllä täällä kotona on. Kun mä pysyn tyynenä, otan iisisti, on myös lapset huomattavasi iisimpiä. (Haa, mikä oivallus...) Eilinen tästä oivana esimerkkinä. Käytiin poikien kanssa kotimatkalla kaupan kautta ja kotona oltiin vasta puoli viiden hujakoilla. Pesukone piti laittaa päälle, tiskikone täyttää ja tyhjätä, iskä-kassit pakata jaadijaadijaa. Mä OISIN voinut alkaa taas hösätä. Kaiken lisäksi mun teki mieli leipoa. Telma ja Aatu viettivät taas lähes koko illan pihalla ja me häärättiin Eelin kanssa täällä kaksin. Edellispäiväisestä lego-leikistä innostuneena Eeli aloitti samaisen leikin itekseen heti kotiintultua ja mä sain hetken touhuta rauhassa omiani. Välillä mä kävin kurkkimassa ja kehumassa Eelin rakennelmia. Eeli tuli mun kanssa leipomaan ja onnesta soikeena veivas murotaikinaa kätösillään. Mä en käsitä, miksi mun pitää niin usein olla niin hirvittävän kärsimätön. Teen niin usein kaiken itse, että saan ÄKKIÄ tehtyä. Kun vois ihan rauhassa tehdä yhdessäkin. Tässä mulla vielä on opeteltavaa. Laitettiin Eelin kanssa pyykit yhdessä kuivumaan, pakattiin kassitkin yhdessä. Välillä me istahdettiin sohvalle lukemaan kirjaa tai katsomaan telkkaria. EI KAIKKEA TARTTE SAADA AIKAISEKSI HETI. Välillä voi tehdä muutakin. Ja kaiken voi tehdä rauhassa, ilman karhuilua.

Mä kävin edellis-syksynä koulutuksessa, jonka aiheena oli nimenomaan muistisairaan ikäihmisen kohtaaminen. Yksi osio koulutuksesta käsitteli läsnäoloa ja sen merkitystä. Tässä osiossa puhuttiin myös paljon kiireestä työelämässä. Kyllähän hoitajien työmäärä paljon puhuttaa nykyään. Miten vähän aikaa jää itse läsnäololle ja miten tärkeää läheisyys kuitenkin on. Miten tärkeää on antaa aikaa. Koulutuspäivänä tehtiin harjoitus, jossa parin kanssa vuorotellen piti olla toiselle läsnä yhden minuutin ajan. Ei tarvinnut puhua, toki sekin oli sallittua. Tarkoitus kuitenkin oli pysähtyä minuutiksi toisen vierelle, lähelle. Se minuutti tuntui yllättävän pitkältä ajalta. Positiivisessa mielessä, meinaan. Pienikin aika voi riittää viestittämään toiselle, että toinen on tärkeä. Pieni hetkikin voi luoda turvallisuuden tunnetta. Aina toki parempi mitä enemmän aikaa on, mutta pienessäkin hetkessä voi saada paljon aikaan.

Kunpa tämän kaiken muistais aina, joka hetki.

Ps. Mä olen tässä kuluneen vuoden aikana kuunnellut silloin tällöin cd:tä, jonka meidän isä mulle aikanaan joululahjaksi antoi. Antoi mulle ja Annille molemmille samanlaiset. Cd:llä on kitaramusiikkia, todella rauhoittavaa. Ei sanoja, joihin keskittyä, vain kaunis kitara ja sitäkin kauniimmat melodiat. Kanteen isä on kirjoittanut

"Kun maaginen kitara soi,

ei mitään

TEHDÄ voi.

Jos hetken maltat,

PYSÄHDY.

KUUNTELE.

Niitä näitä 

AJATTELE.

Ja vain

ELÄ."

Mä olen tästä niin monesti puhunut ja kirjoittanut, niin herkästi se vaan unohtuu. Kunpa tämän kaiken todella muistais aina. Ihan joka hetki.


Pps. Ymmärtänette hyvämielisen kateuteni rauhallisia, jopa hitaita, ihmisiä kohtaan. Valtakunta siitä, että tämä taito olis sisäänrakennettu. 

Pilkka osuu omaan nilkkaan

Eelillä nousi sunnuntaina kuume, joka vielä tiistai-iltana huiteli yli 38 asteen. Alkuviikko siis meni kotosalla. Luojan kiitos säät suosi, joten Telman ja Aatun aika kului pääosin pihalla kavereiden kanssa. Maanantaina Eeli oli melko veto pois, pötköteltiin sängyllä ja luettiin kirjoja. Tiistaina kaveri alkoi kuumeesta huolimatta palautua hiljaksiin ennalleen ja keskiviikko olikin jo täyttä tuskaa... vauhtia riitti. Kauniisti sanottuna. Tänään palailtiin taas siihen ihanaan normiarkeen, pojat pääsi päiväkotiin temmeltämään ja mä pääsin töihin aikuisten ilmoille. Kotona ollessa mä sain pyykättyä ja hoidettua alta pois muutaman homman, joiden hoitamista mä olin jo hyvän tovin lykännyt. Tänään olikin sitten mukava tulla kotiin... jääkaapissa odotti makkarasoppa lämmitystä vaille valmiina ja pyykkikorikin oli hämmentävän tyhjä. Loistavaa! Välillä tää arki todella  on ihan täyttä puurtaamista iltaan saakka ja aikaa jää yhdessäololle ihan liian vähän. Mä olen koittanut jättää pois sellasen turhaan kohkaamisen, mutta kun ei se pyykki (eikä tiskit) peseydy itekseen eikä ruokakaan valmistu itekseen. Eikä tää kämppäkään itekseen asuttavassa kunnossa pysy. (Blaa blaa, te tiiätte.) Tietyt asiat on hoidettava ja pakko myöntää, aina ei vaan jaksa. Vaikka varmaan tarttiskin. Kyllä mä välillä touhuan turhanpäiväistäkin, vaikka ajan vois viettää vaikka lego-koteja rakentemalla, kuten tänään. Aina vaan ei oikeesti jaksa leikkiä legoilla, tiiätte senkin. No niin. Aatu jäi suoraan pihalle, kävi vaan pikaisesti syömässä soppansa ja paineli taas ulos. Myös Telma paineli pihalle kotiintultuaan. Me istahdettiin Eelin kanssa olkkarin lattialle ja tehtiin legoista huusholli. Oli kylppärit ja saunat ja keittiö ja makuuhuone. Ja olkkari. Oli isoa ukkelia, oli pientä ukkelia, oli keskikokoista ukkelia. Mä olin oikein kiitettävästi leikissä mukana. Päivän riehakkaimmat naurut kirvoitti, kun Titta-tiikeri (toinen isoista ukkeleista) yritti päästä vessaan. Nalle Puh (se toinen iso ukkeli) esti Titta-tiikeriä ja niinpä Titta-tiikeri sanoi kohta kakkaavansa housuihin. (Korostan: TÄMÄ KAIKKI SIIS LIITTYI SIIHEN LEIKKIIN.)  Se oli siis niin kertakaikkisen hulvatonta, että oksat pois. Mua alkoi naurattaa Eelin kikatus. Kakka-jutut siis toimii aina. Ja pelastaa tilanteen kuin tilanteen. Kyllä. Telma ja Aatu kumpainenkin tuli jossain välissä hetkeksi notkumaan sisätiloihin ja jotenkin me ajauduttiin keskusteluun, jonka alkulähdettä mä en kertakaikkiaan muista. Jokatapauksessa, meillä on täällä välillä melko vilkasta. Kauniisti sanottuna sekin. Viime viikko meni melkosella kolinalla.. kahden viikon ikävä näkyi melkosena mieltenosoittamisena. Mä olin loppuviikosta jo aivan puhki. Kertakaikkisen kypsä. Eeli oli toki kuin ihmisen mieli, mutta nuo kaksi isompaa... Ei. Hyvää. Päivää. No, tällä viikolla me ollaan Telman ja Aatun kanssa tultu juttuun, mutta Eeli taas on ollut aivan kaaho. Musta tuntuu, että täällä viiraa aina jollain. Jollei lapsilla, niin sitten mulla on joku hormonimyrsky, mikä-lie-pitkäkestoinen-PMS. However, tänään me oltiin yhtä ihmisen mieltä koko sakki. Siitä se meidän jutustelu varmaan alkoikin, kun mä sanoin miten kivaa meillä on tänään ollut. Taisin kiittääkin. Puhuttiin siitä, miten kurjaa on kun lapset tappelee keskenään ja nostaa kapelia turhasta. Puhuttiin jälleen kerran siitä, miten paljon paremmalla tuulella mä olen, kun täällä ei ole koko ajan kauhea kaaos päällä ja miten mulla jää paljon enemmän aikaa touhuta lasten kanssa, kun jokainen laittaa oman kortensa kekoon. Hieman turhan teatraalisesti (tyylilleni uskollisesti...) totesin keskustelun päätteeksi jotain sellaista, että eiköhän me kaikki haluta, että meillä on koti, jossa kaikkien on hyvä olla. Vastaus tähän oli yksimielisesti "KYLLÄ". Halleluuja. Sovittiin, että lasten keskinäinen kinastelu saa nyt jäädä reilusti vähemmälle. Sovittiin, että kun äiti "käskee", lapset tekee kuten äiti "käskee". (Reilu meininki.) Sovittiin, että suihkuun mennään suoraan pihalta tullessa, koska äitiä ärsyttää hiekka paljaiden jalkojen alla. (Hah. Hah. Haa.) Sovittiin myös, että äiti on vähemmän äkäinen. (Ihan reilua kai sekin.) Sovittiin vähän yhtä sun toista. Kas kummaa. Kaikki tämä toteutui. En mä sitä tiedä (lienkö uskoakaan...) muistaako näitä kukaan enää parin päivän päästä, mutta tänään meillä oli ihan tosi mukava ilta. Iltapala sujui harvinaisen rauhallisesti. Iltapesut sujui harvinaisen rauhallisesti. Kaikki sujui harvinaisen rauhallisesti. Niin rauhallisesti, että mä annoin armon käydä oikeudesta ja venytin nukkumaanmenoa vartin verran. (Se vartti on joskus harvinaisen pitkä, hyvässä ja pahassa.) Telma halus lukea iltasadun. Sopi mulle. Telma luki, pojat kuunteli ja mä tartuin hetkeen. Silmät kiinni nautin tästä iltahulluttomuudesta. Kirja kertoi pikku-kisulin joulusta ja sadun päätyttä Eeli alkoi selittään miten se oli iskän kanssa yhtenä jouluna laittanut niitä palloja "joulupuuhun". Miten nauhasta piti ottaa varovasti kiinni, vähäsen raottaa sitä ja sitten työntää siihen puuhun. Tämän kaiken se havainnollisti mulle pikkuruisin kätösinsä. Mua alkoi liikuttaa. Nyt ne kaikki tuhisee sängyissään. Mulla on hyvä mieli.

Pakko toki todeta, että eihän MIKÄÄN päivä suju ilman jonkinmoisia katastrofeja, tai niiden alkuja. Ei tokikaan. Aamulla Eeli aiheutti mulle likipitäen sydärin pinkasemalla juoksuun parkkipaikalla, päiväkodilla joku kaiffari tuuppas sen kiikkulaudalta selkä edellä alas justiinsa, kun mä pääsin iltapäivällä pelipaikalle ja päiväkodilta lähteissä Eelillä jäi sormi portin salvan väliin. Ennen kuin me alettiin väkertää sitä meidän lego-kotia, Eeli käväisi Telman kynsilakkavarastolla ja heitti pienet kesäpunat varpaisiinsa. Ja vähän sinne sun tänne toisaallekin. Mulle on aivan sama, jos se kyntensä haluaa lakata, kunhan antaa Telman avustaa ja istuu sen jälken vartin aloillaan (VIIKON VITSI!!!!). Mutta niin, mulla on olkkarissa vaalea matto. (Ja kuinka järkevää se sitten ylipäätään on, en kommentoi...) No, matto säästyi ja sen punaisen lisäksi myös se ripaus sitä turkoosia väriä lähti myös sieltä varpaidenvälistä, kun se niin antaumuksella hankas niitä suihkussa. Huvittava näky. Aaaaa, meinas ihan unohtua.. Eräänä kauniina päivänä ihan tässä näin Eeli oli suhertanut oikean säärensä syrjään jotain tuherrusta Telman mustalla tussilla. Meinasin jo aloittaa palopuheen, kunnes mulla leikkas, että ne kolme melko epämääräistä palluraa tais olla jalokiviä. Mitä äiti edellä, sitä poika perässä. Ja niin oli Eelilläkin päivän-pari kolme jalokiveä kintussaan. 

Ps. Niin mikä pilkka? No, ihan vaan sellasta, että hyvähän mun on tässä Eelin tekemisillä hykerrellä. Ette arvaakaan mitä mä itse illalla tein! Suihkun jälkeen rasvasin itseäni oikein antaumuksella. Rasvasin koko kropan, läästin ja levitin. Vasta säärien kohdalla mua alkoi ihmetyttää, että miksi se rasva imeytyy niin jumalattoman huonosti. No kappas, sehän olikin suihkusaippuaa. (Erehdyttävästi rasvaputelia muistuttavassa putelissa.) Tiditittidii! Mä vissiin luin kyljestä vaan, että Dove ja aloin sitten tahkoa. Eimuutakusuihkuuntakas. Kyl nyt on hiet hyvin virutettu. Helkkarinpässinpää.com. Eniten mua tais pänniä, että se suihkusaippua tuoksui tuhat kertaa paremmalle, kuin se rasva. 

Mulla on niin hyvä mieli.

Siitä rasvaepisodista huolimatta...