Mua on jännittänyt monellakin tapaa tämä uusi blogi, uuden aloitus. On jännityttänyt hyvästi ja pahasti. Avoimuudessa kun on siinäkin puolensa. Vaikeinta musta nyt on miettiä, että mitä ja miten mä kirjoitan. Kun mukana on uusia lukijoita ja vanhoja lukijoita ja kenties jotain siltä väliltäkin. Miten kirjoittaa niin, että te uudet lukijat pääsette kiinni tähän kaikkeen ilman, että te alusta asti mun tukena olleet ette joudu jatkuvasti lukemaan jo läpikäytyjä juttuja. Sitten mulle tuli mieleen. Mä voisin aina välillä postailla juttuja sieltä vanhasta, vaikka ne onkin vanhan toisintoa. Alkuaikojen tapahtumia ja tuntemuksia. Ehkä tekee itsellekin hyvää huomata miten pitkän matkaa kuitenkin on jo kuljettu. Mistä on lähdetty. Ja mitä siinä välissä käyty läpi. Muistuttaa itse kutakin kuinka toivottomaltakin tuntuvista hetkistä kuitenkin voi nousta. Kaikkea en luonnollisestikaan aio julkaista, eihän se olis edes mahdollista. Enkä mä edes halua. Mutta jotain. Jotain, joka koskettaa mua vieläkin, mutta ei tee enää niin kipeää, ettenkö voisi sitä tässäkin blogissa raottaa. Mä uskon, että te ymmärrätte mun tarkoitusperiäni ilman sen suurempia selityksiäkin. Otsikoin vanhasta lainatut päivämäärällä, jotta kukin tietäisi kuinka pitkä aika tuosta hetkestä milloinkin on.
Aloitetaan ihan alusta. Tämä postaus saa mut edelleen pidättämään henkeä, niin kamalalta se kaikki silloin tuntui. Mä muistan sen vieläkin niin elävästi...
Se hetki...
...kun toteaa, että kaikesta tahdosta ja yrittämisestä
huolimatta on nostettava kädet ylös
... kun huomaa, että on pakko päästää irti
...kun ymmärtää, että kaikki tulee muuttumaan
...kun tämä sanotaan ääneen
...kun tajuaa, että se todella on totta,
että se todella tapahtuu
että se todella tapahtuu
...kun sydämeen sattuu niin, ettei henki kulje
...kun lohduttaa pieniä, kaikkein rakkaimpia ja lupaa, että vaikka moni asia muuttuu,
on myös asioita, jotka pysyy, eikä muutu koskaan
...kun kyynelsilmin vakuuttaa, että ajan kanssa olo helpottaa
...kun hyvästelee yhteiset haaveet ja yhdessä rakennetun elämän
...kun miettii jälleen, miksi piti käydä näin
on myös asioita, jotka pysyy, eikä muutu koskaan
...kun kyynelsilmin vakuuttaa, että ajan kanssa olo helpottaa
...kun hyvästelee yhteiset haaveet ja yhdessä rakennetun elämän
...kun miettii jälleen, miksi piti käydä näin
...kun sulkee viimeisen kerran kodin oven tietäen, ettei se enää ole
oma koti
...kun miettii sitä toista, joka avaa oven hiljaiseen kotiin, jossa mikään ei ole enää ennallaan
...kun alkaa hiljalleen tehdä uudesta kodista kotiaoma koti
...kun miettii sitä toista, joka avaa oven hiljaiseen kotiin, jossa mikään ei ole enää ennallaan
ja rakentaa uutta elämää
...kun takertuu epätoivon vimmalla ajatukseen, että kaikki kääntyy vielä parhainpäin
Melkein kaikki näistä takanapäin.
Edessä vielä viimeiset, ne ehkä kaikkein pelottavimmat. Äsken peittelin
lapset sänkyihinsä tietäen, että se oli viimeinen kerta tässä kodissa.
Viime viikot on olleet ihan järjetöntä tunteiden vuoristorataa... On
itkettänyt hysteerisesti, on tullut vuodatettua hiljaisia kyyneleitä,
välillä on kiukuttanut, kuitenkin enemmän surettanut ja huolestuttanut
ja kaiken surun keskellä välillä on kuitenkin jotkut pikkuasiat vähän
hymyilyttäneet. Sekä kädet että aika että aivot on tuntuneet loppuvan
kesken. Kaikki tapahtuu niin äkkiä. Ja ei kuitenkaan.
Kiitos! Mä olen se uusi lukija, joka ei tiedä mitä ja miten kaikki tapahtui, mutta joku oletus on toki runojen kautta. Sun edelliset kirjoitukset on olleet tosi mielenkiintoisia ja ón tosi kiva päästä "kärryille" nyt kun sua lukee.
VastaaPoistaSun kirjoitukset kyllä kolahtaa, ja kuten kirjoitin mun postauksen kommenttiin sulle, yhdessä sun postauksessa oli asia, joka sai mut ajattelemaan omaa elämää eri tavalla, vaikka olinkin aihetta työstänyt muutenkin. Meidän lähellä on pari aika ikävää eroa, ja sen kautta mä olen oppinut arvostamaan sitä, että en ole joutunut eroamaan, ihan eri tavalla. Mä olen huomannut, että vaikka ero olisi kuinka "oikea ratkaisu" se ei ole koskaan eikä ollenkaan helppo.
Pysyn kanavalla!
Kiva kuulla, että olet sitä mieltä! Jotenkin mulle tuli tarve kertoa niistä menneistä, kerrata ne itsekin vielä. Jo nyt, vanhoja posteja lukiessani mä huomasin miten monenmoisesta on selvitty. Ja miten vereslihalla sitä on ollut. On kai vieläkin jollain tapaa.
VastaaPoistaJuuri tuosta syystä mä perustin uuden, avoimen, blogin. Suljetussakin toki on puolensa, mutta jotenkin mua kuitenkin kiehtoi ajatus siitä, että tavoittaisin tarinallani isomman joukon. Mä uskon, että jossain tuolla nytkin joku käy läpi samoja asioita. Ehkä joku saa voimaa tehdä vaikean ratkaisun, jos tilanne todella sitä vaatii. Tai ehkä joku jaksaakin vielä yrittää, ymmärtäessään mitä kaikkea eron myötä elämään tulee. Tai ehkäpä joku juurikin havahtuu huomaamaan niitä juttuja, jotka itsellä on hyvin. Ehkä mulla sittenkin voi olla jotain annettavaa... Sun kommenttisi sai mut uskomaan niin, vaikken siitä ihan kovin varma ollutkaan. Kiitos siitä sulle!
Mainiota! :)