Mulla on jostain kumman syystä aina ollut taito nähdä asioissa myös niiden valoiset puolet. Yleistää ei toki sovi, on mullakin synkät hetkeni. Mutta silloinkin, kun tuntuu, että koko maailma kaatuu niskaan, mä kuitenkin aina jossain kohtaa havahdun siihen miten paljon mulla on kuitenkin on hyviä ja kauniita asioita elämässä. Hyviä ja kauniita ja hauskoja. Asioita ja ihmisiä. Huumorin voimin mä varmaan järjissäni olen tähänkin asti kaikista karikoista selvinnyt. (Ja tietysti analysoinnin voimalla...) Joskus musta huumori on keino suojautua, joskus asiat taas saa näyttäytymään aavistuksen vähemmän surkeassa valossa, kun suhtautuu niihin nauraen. Kaikelle ei tietysti sovi nauraa eikä pysty nauramaan, mutta kummasti päivä kirkastuu, kun yhdessä vaikka ystävän kanssa nauraa asialle, joka aiemmin on saanut sapen kiehumaan. Tai surun pusertamaan rintaa.
Kun arki tuntuu raadannalta ja vastoinkäymiset tuntuu seuraavan toisiaan on hyvä pysähtyä miettimään jotain sellaista, joka antaa voimaa puskea eteenpäin. Joskus niitä kivoja juttuja vaan sattuu tipahtamaan kuin taivaalta konsanaan juuri silloin kun tuntuu, että nyt on mitta täynnä. Ja miten pienistä asioista kyse lopulta onkaan. Kaiken kaaoksen ja katastrofin keskellä joku lapsista onnistuu laukomaan suustaan jotain aivan absurdia ja sille sitten hirnutaan koko porukka vatsat kippuralla, vaikka justiinsa on ollut täys sota päällä. Tai kun sä olet aivan maasi myynyt ja ystävä sattuu lausumaan juuri oikealla hetkellä juuri ne oikeat sanat, jotka sun pitikin kuulla. Töissä joku antaa kiitosta hyvin tehdystä työstä. Tai jotain vastaavaa. Kuten saatoitte erään edeltävän postauksen myötä saada vihiä meidän kauppareissuista, ne ei aina ole ihan helpoimmasta päästä. Jokunen aika sitten me käytiin ruokaostoksilla Prismassa. Eeli istui (kuten AINA) niissä rattaissaan ja Telmalla ja Aatulla oli vetokorit. Kyllä mä sivusilmällä huomasin, että siinä joku mammarainen tuntui sivuavan meitä vähän joka hyllyn välissä, mutten sen enempää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun me oltiin jo haalittu korit täyteen sapuskaa ja justiinsa lähdössä kohti kassoja, se mamma tuli jälleen kerran vastaan. Se pysäytti mut ja hymyssä suin kertoi miten oli melkein koko kauppareissun ajan sattunut kulkemaan samaa reittiä meidän kanssa ja miten hän iloisena oli katsonut meidän menoa. Miten mukavasti meillä näytti yhteistyö sujuvan ja miten suloisia lapset oli. Etenkin Aatu tuntui sulattaneen yksinlaulullaan siellä hyllyjen välissä sen sydämen. Hitsi vie, että mulla oli pitkään hyvä mieli!
Etenkin niinä hetkinä, kun elämä ihan todella on kuluneen vuoden aikana koetellut, mä olen tullut huomanneeksi ihan erityisesti miten suuri voima pienillä jutuilla saattaa olla. Kun mikään ei toimi ja voimavarat on ihan minimissään, jokin pieni ja normaalisti mitätötön juttu saattaa saada olon tuntumaan siltä kuin olis katujyrän alle jäänyt. Mielessään kyselee vaan, että miksi? Miks taas? Miks just nyt? Onk ihan pakko? Miks tän täytyy olla tällaista? Tai vastaavanlaisessa tilanteessa joku asia näyttääkin järjestyvän ja kuin tyhjästä joku onnistuu oikeaan aikaan tarjoamaan apua. Joku juttu vaan saattaa mennä justiinsa putkeen. Sellanen on voinut pelastaa koko päivän. Tai viikonkin.
On se. Ihmeellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti