Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa

Allaolevasta linkistä pääsette katsomaan kuvasarjaa, joka pysäytti mut täysin. Kosketti todella lujaa. Jo pelkästään kuvista huokuvat tunnelmat itsessään saivat mun henkeni salpautumaan. Mä menetin äitini syövälle ollessani vasta 18-vuotias. Ja äitini juuri täytettyä 40 vuotta. Kuvat myös luonnollisesti toivat mun mieleeni niin elävästi tiettyjä hetkiä ja muistoja, joita olen vaalinut sydämessäni kuluneina vuosina. Tällä kertaa mä en löydä enempää sanoja kuvaamaan tunteita, joita nämä surullisen kauniitkin kuvat mussa herätti.

The Battle W Didn't Choose

 Mun muistoni

 Minä ja äiti vuonna -83

 Äiti vuonna -95

Äiti kuukautta ennen poismenoaan kesällä -99

                                                

Vuodet vieri ja jotenkin sitä vaan siskon kanssa luovittiin eteenpäin, välillä meni paremmin, välillä huonommin. Usko tulevaan oli hetkittäin pahasti koetuksella, mutta koitti sekin päivä, kun huominen osoittautui todella paremmaksi. Muutaman mutkan kautta toki, mutta kumminkin. Kun Telma syntyi, tunsin lopulta olevani täydellisen onnellinen! Ja tässähän se perhe sitten on hiljaksin kasvanut. Siskolla kanssa. Myös sillä on kaikki hyvin ja se on se piste i:n päälle. 5. heinäkuuta, päivä, jolloin äiti nukkui pois, on luonnollisesti ollut mun tähänastisen elämäni surullisin, kamalin ja järkyttävin päivä. Kesällä 2010 se maailman murheellisin päivä sai aivan uuden, ihanan ja ihmeellisen merkityksen, kun Eeli laskettiin ekaa kertaa mun syliini. Päivä oli meillä suunnitellun sektion vuoksi jo etukäteen tiedossa ja jotenkin mulla oli hirmu rauhallinen olo. Mä en kokenut ahdistavana tätä surun ja ilon yhdistävää päivämäärää. Ihmeellisintä tässä on se, että tovi ennen leikkaussaliin menoa, mulla meni lapsivesi ja supistukset alkoivat. Eeli olis siis todennäköisesti jokatapauksessa, ihan ilman suunnitelmiakin syntynyt sinä päivänä. Semmoista se on. Elämä. Nyt se on ihanaa, vaikka mun sydämestä aina pieni pala tuleekin puuttumaan. Eniten mua surettaa, ettei lapset koskaan saaneet tutustua Pipsa-mummiin ja ettei äiti kerinnyt nähdä mun lapsia ja siskoni pientä poikaa, mutta ehkä se kurkkii tuolta jostain pilven reunalta meitä, niin mä tahdon uskoa. Ja lapsille kerron usein enkeli-mummista, etenkin Telma usein kyselee mun äidistä. Eniten maailmassa, koko sydämestäni ja enemmän, toivon, että osaisin omille lapsilleni olla edes puoliksi yhtä hyvä äiti, kun mun äiti oli mulle. Onneks mulla on siitä muistoissani aika hyvä esimerkki.

Me toivotetaan teille....

...Ihanaa pääsiäistä!

Rutiinit

Palattuani työelämään mä olen useammankin kerran pohdiskellut mitä rutiinit merkitsevät. Kotiäitinä ollessa elo oli jotenkin rennompaa, joskin mulla silloinkin oli tietyt tavat ja tottumukset arjen pyörittämisessä. Paljon arkirutiineihin (ja rytmiin) vaikutti tietysti myös lasten kerhot ja myöhemmin Telman koulu. Ja lasten isän vuorotyö. Mä olin jo tuolloin paljon itekseni lasten kanssa. Kun mä aloitin työt, koko pakka meni aivan uusiksi. Pikkuhiljaa ne rutiinit muodostuivat tähän muuttuneeseenkin arkeen ja kyllä mä koen, että se on tätä kaikkea helpottanut. Kun on edes vähän jotain hajua siitä miten mikin homma kannattaa hoitaa ja missä järjestyksessä. Jää aikaa muuhunkin, kun kaikki ei mene ihmettelemiseen. Kovin kaavoihini kangistuneena mä en itseäni pidä, tykkään jossain määrin mennä virran mukana ja jättää tilaa muutoksille. Ei mulla maailmankirjat sekaisin mene, jos joku päivä onkin erilainen kuin yleensä. Sitten mennään sen mukaan. Lasten vuoksi tietysti on järkevää pitää päivärytmi ja rutiinit suht samanmoisina, silloin kaikki tietävät mitä milloinkin tapahtuu, eikä tarvitse turhia väännellä. Säästytään sodilta, niin sanotusti ;)

Takaisin töihin. Ensimmäiset päivät mä todellakin sen seitsemän ja puolen vuoden tauon jälkeen olin aivan kuutamolla. Olinhan mä hoitotöitä ehtinyt tehdä jonkun vuodenkin ennen kotiinjäämistä, mutta niin moni asia oli ehtinyt muuttua mun kotiäitivuosien aikaan. Ja olihan mulle niin moni asia uutta. Työkaverit, talon tavat, aikataulut, asukkaat... you name it. Mä työskentelen muistisairaiden ikäihmisten parissa ja kyllähän se otti oman aikansa, että pääsi sisään heidän maailmaansa. Lopulta mä kuitenkin lakkasin ensinnäkin jännittämästä ja aloin pikkuhiljaa aina enemmän ja enemmän päästä kärryille siitä mitä milloinkin kuuluu tehdä. Missä järjestyksessä. Pikkuhiljaa hommat alkoivat rutinoitua. Alkuun mulla meni kamalan paljon aikaa hukkaan, kun etsin omaa tapaani toimia ja järkevänsorttista työjärjestystä. Turhia askeleita tuli päivässä tuhansia. Milloin etsin mitäkin, milloin piti käydä mitäkin kysymässä. Nyt on jo kaikki tuttua ja musta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään pois kentältä. Mulla on aivan erilainen rauha tehdä töitä. Mulla on tässä vuoden kuluessa ollut muutamakin opiskelija ohjattavana ja heidän kanssaan on tullut paljonkin pohdittua rutiinien merkitystä. Kuinka paljon, jälleen kerran, jää aikaa muuhun, kun työt soljuu kuin itsellään eteenpäin eikä tarvitse kuluttaa niin paljon aikaa miettimiseen. Silloin pystyy huomattavasti paljon paremmin keskittymään olennaiseen. Rutiineissa on kuitenkin se vaara, että nojaa niihin liiaksi. On myös opittava pitämään se pakka kasassa, vaikka yllättäviäkin tilanteita tulisi vastaan. Ja niitähän tulee. Mä myös olen saanut huomata miten äkkiä sitä tottuu tiettyihin asioihin, tottuu ikäänkuin väärällä tavalla. Joskus on pysähdyttävä oikein toden teolla miettimään miksi tekee mitä tekee ja miten tekee. Voisiko asiat kuitenkin tehdä toisella tavalla? Jääkö jotain huomaamatta jos vain etenee vanhaan totuttuun tapaan? Kun edelleen ne tilanteet muuttuu. Ja ihmiset muuttuu. Olosuhteet muuttuu. (Suositukset muuttuu.) (Ja nehän vasta muuttuukin!)

Rutiinit kai enemmän tai vähemmän kuuluvat joka elämän osa-alueeseen ja niitä voisi pohdiskella maailman tappiin. Ja kai ne on myös jossain määrin luonnekysymyksiä. Mikä sopii toiselle, ei mitenkään taas istu toiselle. Toinen takertuu totuttuihin tapoihinsa kuin hukkuva oljenkorteen, pitää kiinni minuuttiaikataulusta ja tekee asiat aina saman kaavan mukaan. Toinen ei tunne huolta huomisesta ja ottaa asiat lunkimmin, ei tahdokaan totuttaa itseään mihinkään. Kaipa jokaisella toki elämässään jotakin on, joka edes hieman sääntöjä sanelee ja pakottaa toimimaan tietyllä tapaa, mutta kuitenkin. Edellämainittu ehkä hieman kärjistäen. Summa summarum tästä voisi kai tulla siihen tulokseen, että rutiineilla on sekä hyvät että huonot puolensa. Pääasiallisesti ne ovat hyödyksi ja jättävät aikaa sille olennaiselle. Kuitenkin mä näkisin asian niinkin, että kun liiaksi pitää kiinni totutusta, voi sitä ihan huomaamattakin jämähtää totaalisesti paikoilleen. Eikö ihminen silloin lakkaa kasvamasta? Eikö muutos kuitenkin tuo mukanaan myös jotain uutta, jotain joka antaa mahdollisuuksia uuden oppimiselle ja oivaltamiselle?

Tänään mä itse rikoin rutiinejani. Mulla on vapaapäivä ja olin niinkin hävytön, että päätin viettää sen omassa ylhäisessa yksinäisyydessäni. Ilman pissakakkapierua. Yleensä mä pidän lapset kotona vapaapäivinä, paitsi Telma tietysti menee kouluun. Nyt me ollaan oltu niin paljon täällä neljän seinän sisällä, että pojatkin kaipas jo kavereita. Edessä on pitkät pyhät ja pojillekin tuli vain kaksipäiväinen viikko. Tästäkin varmasti mielipiteitä riittää vaikka muille jakaa, mutta mä ajattelen nyt omaa jaksamistani. Mä aion tänään hoidella asioita ja täyttää jääkaapin pyhien varalle. Ja niin, mä aion juoda kahvia sohvalla. Ilman pelkoa siitä, että ne kahvit on sohvalla. Ja antaa korvieni, mieleni ja sieluni levätä. Se mun uskollinen vihollinen, huono omatunto, tietysti ja tottakai pilkistelee tuolla ikävänlaisesti, mutta mulla on vakaa aikomus vaientaa se. Minä olen tämän itselleni varastetun hetken ansainnut.

Ps. Edellisiltana Aatu pomppi mun sängyllä (mikä siis ei todellakaan ole sallittua, mutta ketäpä se kiinnostaa...) ja alkoi yhtäkkiä huutaa: "Mullonkuusikättä!Mullonkuusijalkaa!Mullonkolmepäätä!"  Niin, mitä? Lopulta mä tajusin, että ilta-aurinko heijasti Aatun varjon seinälle ja sillä todellakin näytti olevan sekä useampi käsi että jalka että pää.

Viikonloput

Mähän jo kerroinkin, että lapset on aina joka toinen viikonloppu isänsä luona. Silloin mä yleensä olen töissä, lauantaisin ilta- ja sunnuntaisin aamuvuorossa. Näin useimmiten. Nyt edessä on melkoinen rupeama. Lasten isä lähti lomamatkalle kolmeksi viikoksi ja reissun alle jää kaksi iskä-viikonloppua. Mua varten joustetaan nyt jo töissä ihan todella paljon, mullahan on aina joka toinen viikonloppu vapaata kun lapset on kotona. Työskentelen pienessä yksikössä ja mitä enemmän mulla on viikonloppuvapaita, sitä enemmän muut sitten tekee niitä viikonloppuja. Ylimääräisiä viikonloppuvapaita en siis juurikaan viitsi toivoa. Ensi viikonloppu olis taas isän, joten järjestelyt on melkoiset, kun tuo on poissa kuvioista. Sekä perjantain että maanantain sain luojan kiitos vapaiksi, päiväkoti kun on pääsiäisen kunniaksi kiinni. Tällä kertaa mulla onkin poikkeuksellisesti aamuvuoro sekä lauantaina että sunnuntaina. Telma ja Aatu lähtevät lauantaina meidän ystäväperheen luokse yökylään. Ystävän mies auliisti lupas noutaa lapset, kun mä menen jo seitsemäksi töihin. Mun siskoni perheineen on parhaillaan remontoimassa uutta kotiaan ja he asuvat väliaikaisesti hänen miehensä isän yksiössä. Eeliä sinne ei, täydellisen tuhon pelossa, voi viedä. Koko porukasta nyt puhumattakaan! Mun siskoni lupautui tulemaan poikansa kanssa meille Eelin seuraksi. Anni ja Miro siis tulevat meille jo perjantaina yöksi, että mä pääsen sitten lauantaina seiskaksi töihin. Toisaalta mä ihan odotankin sitä, eipä olla juurikaan siskon kanssa yökyläilty toistemme luona ja nyt kun mulla kerran on lauantainakin aamuvuoro ja pääsen jo kolmelta, me ehditään Eelin ja Miron kera touhuta jotain kivaa. Mä odotan jo nyt iltaa, kun saadaan pojat petiin ja voidaan ihan rauhassa juoruta kahden kesken tyttöjen juttuja. Harvinaista herkkua sekin nykyään. Sunnuntaina mä haen kolmen jäljistä isommat sieltä mun ystävän luota ja palautan sitten siskoni poikineen takaisin kotio. Toinen viikonloppu on vielä vähän auki, mutta silloin taas puolestaan Eeli pääsee yökylään meidän ystävien luokse ja Aatu pääsee (tyttö)ystävänsä luokse yökylästelemään. Ihan hirveetä säätöä!!!!

Tässä muutama viikko sitten mun lapsuudenystäväni meni naimisiin ja mä sain koko viikonlopun vapaaksi, vaikken edes ollut tohtinut pyytää. Lapset lähti poikkeuksellisesti jo torstaina isän luokse ja tulivat takaisin maanantaina. Jonkun korviin aika saattaa kuulostaa ihan hurjan pitkälle ja kyllähän mullakin aina on ikävä ja tyhjä olo, kun lapset on poissa. Totuuden nimissä mun on kuitenkin myönnettävä, että nuo viikonloput on mulle ihan tuikitarpeellisia. Pelkästään jo senkin takia, että saan nukuttua univelkoja pois ja kyllä mä siitä hiljaisuudestakin nautin. Nautin siitä, kun voin tehdä mitä mieleen juolahtaa. Tai ihan vaikka vaan olla. Olla ja ihmetellä.

Alkuun mä en osannut ollenkaan olla, kun lapset oli poissa. Täällä oli aivan liian hiljaista ja mulla oli koko ajan sellainen epämääräisen pohjaton olo. Ajallaan mä olen oppinut nauttimaan. Jos lasten isällä on yö-, aamu- tai aikainen iltavuoro lapset lähtee iskälään jo perjantaina. Muutoin mä vien heidät sinne lauantaina ennen kuin menen illaksi töihin. Useimmiten lasten isä vie lapset maanantaisin kouluun ja päiväkotiin. Ne sunnuntait työpäivän jälkeen on aina niin ihanan laiskoja. Tehdään Tonin kanssa useimmiten yhdessä jotain hyvää ruokaa ja pötkötellään. Ollaan ja ihmetellään yhdessä. Meillä on hurjan vähän kahdenkeskistä aikaa ja kyllä mun tulee lähestulkoon kaikki mahdollinen aika vietettyä sen kanssa silloin kun lapset on isällään. Muutama hassu vapaa viikonloppu mulle on siunaantunut tässä puolentoista vuoden aikana ja silloin on tullut istuttua iltaa ystävien kanssa, jos ei mitään muuta sen ihmeempää ole ollut suunnitteilla. Kerran lapset on olleet extra-viikonlopun isällään ja kerran mun siskolla, kun mulla on ollut tiedossa jotain suurempaa menoa. Muuten mä en ole lapsia halunnut omina viikonloppuinani hoitoon laittaa.

Laitetaan loppukevennykseksi vielä pätkä vanhasta postauksesta, jonka kirjoitin ensimmäisenä yksinäisenä viikonloppunani...

Illalla järkkäilin papereita kuntoon (pahuksen byrokratia!!!) ja silittelin ja ripustelin verhoja ikkunoihin. Kun hommat oli eilisen osalta pulkassa, käväsin kylvyssä viinilasillisen kera. Joo, se kuulostaa varmaan hurjan ihanalta. Olihan se toki sitäkin, mutta kyllä sekin aikamoiseksi showksi osoittautui. Ensin mä meinasin hulauttaa sen viinini sinne ammeeseen, kun yritin saada itteäni lillumaan vaakatasossa. Kun mä pääsin vaakatasoon, mä kenotin siellä ammeessa ihan pöllössä asennossa, kun mulla ei yltänyt jalat sinne ammeen toiseen päähän ja meinasin koko ajan luiskahtaa pinnan alle. Sitten mä koitin josko toinen pääty olis helpommin köllöteltävä. No, se sulavaksi tarkoitettu kääntyminen oli kaikkea muuta kuin sulava. Amme vikisi ja nitisi ja natisi, kun mun jalat otti laitoihin kiinni. Huh. No, löysin mä lopulta ihan siedettävä asennon ja viihdyinkin siellä ammeessa tovin. Selvästi harjoituksen puutetta. Harjoituksen puute näemmä on nähtävissä myös muissa asioissa... kun mä olin tuhonnut sen lasillisen sitä valkkaria, mulle tuli uni. Ihan kauhee uni. Niinpä mä lasautin itteni sohvalle oikoseks ja aloin kattoa leffaa. Näin vissiin just ja just alkutekstit, kun jo siirryin uneksimaan Nukku-Matin maille. Jossain kohtaa aamuyöstä mä siirryin sänkyyn. (Olohuoneessa nukkumisessa on muuten se suunnaton etu, et on varsin lyhyt matka siirtyä soffalta sängylle.) Ja arvatkaa mitä... Aamulla, kun heräsin, mä aattelin, etten tasan vielä nouse. Mä olin aivan saletti, että kello on jotain seitsemän, vaan eipä ollutkaan.. Kännykän kello näytti 10.34 ja mä tajusin vedelleeni hirsiä kellon ympäri! Tais mamma olla hiukka sippi.

On tää kieltämättä outoa, kun aamulla herätessä ei ole ketään missään. Sillon muuttoviikonloppunahan se meijän Anni oli täällä mun henkisenä tukena koko viikonlopun. Onhan meillä ny toki lapset hoidossa olleet sillon tällön, mutta mä en ole kahdeksaan vuoteen herännyt YKSIN.  Outoa. Toisaalta, mä kyllä koitan nyt nauttia tästä rauhasta ja "vapaudesta" ja ihan oikeesti saada jotain järkevää aikaseksi. Ja kyllä mun olis tarkotus myös nauttia olostani. Ei tätä oikeesti muuten jaksa. Kohta alkaa lattialuuttu viuhumaan ja illalla mulle tulee pari ystävää viettämään rauhaisaa koti-iltaa viinin ja salaatin ja tietystikin maailman parantamisen merkeissä. Ai että, mä odotan.

Minä ja muoti

Ensinnäkin. Me ollaan taas saikulla. Sain viikonloppuna kahden aikaan aamuyöstä kunnian pyyhkiä wc:n edustaa aina ovea ja seiniä myöden, kun Telma pahoinvointeineen ei ihan ehtinyt sinne vessaan saakka. Mä olen niin, niin, niin, niin kertakaikkisen kypsä tähän sairasteluun. Kurjinta tietysti on, kun lapsilla on inhottava olla, mutta kyllä mua alkaa jurppia jo tämä neljän seinän sisällä kökkiminenkin. Niin taitaa jurppia lapsiakin. Ja meno on myös sen mukaista... Aaaaaaaaaaaaaaaaah. Luoja, anna voimaa! Mä. Tulen. Hulluksi. Mutta sitä ennen kuitenkin jauhetaan vähän hömppää.

Niin, minä ja muoti. Mun suhteeni muotiin on se, ettei mulla ole siihen mitään suhdetta. Mä en ymmärrä siitä yhtikäs mitään. Trendit on sitten taas toinen juttu. Niistä mä olen edes jossain määrin kartalla. En vahvasti, mutta olen. Mulle on hyvin, hyvin tyypillistä ihastua johonkin juttuun sitten, kun se on jo aivan last season. Ja sitten mä saan metsästää sitä haluamaani juttua kissojen ja koirien kanssa kun kauppojen hyllyiltä on ne jutut jo poistettu. Mulla ei ole mitään tiettyä tyyliä, mä pukeudun siihen mikä milläkin hetkellä tuntuu kivalle ja hyvälle. Tai no, mustat leggingsit on mun luotetuin ystävä, mitä siis tulee pukeutumiseen. Mustat leggarit mulla on jalassa AINA, kesät talvet läpeensä ja yhdistettynä milloin mihinkin. Kesällä mä tykkään pukeutua sporttisemmin ja tennarit rennontaa senkin mikä muuten olis vähemmän rentoa. Nyt tämän talven aikana mä olen ihastunut kaikkeen liehuvaan. Pienesti pitsillä koristetut villatakit ja löyhyhelmaiset tunikat on jostain kumman syystä viehättäneet mua ja niitä on muutama eksynyt kaappiinkin saakka. Mä olen aina ollut mustaanpukeutuja ja nyt olen opetellut pikkuhiljaa pois siitä. Viime kesänä mä koitin haalia kaappiin vähän jotain värikkäämpääkin, mutta nyt on kotoisammilta tuntuneet maanläheisemmät värit. Harmaa, savunsininen, beige, ruskea... Mmmm. Jaa, no niiden rinnalla löytyy myös tummanpunaista, mutta pinkit ja turkoosit odottaa kesää.

Moni teistä jo tietääkin, että mä viime vuoden puolella laihduin melko paljon. Enää mulla ei paino ole laskenut, mutta siitä mä olen hurjan tyytyväinen, ettei se ole lähtenyt uuteen nousuun. Lukuunottamatta sitä paria kiloa, jota se nyt edes takas jojottelee. Yhteensä musta on poistunut siis 22-25 kiloa, vähäsen päivästä riippuen ;) Vieläkin mulla olis varaa kaventua, mutta en mä ota siitä stressiä. Kaikki ajallaan. Sen lisäksi, että olo luonnollisesti on huomattavasti paljon keveämpi ja näin ollen parempi, musta on kivaa, että voin nykyään pukeutua melko laillakin vapaammin kuin ennen. En mä vieläkään voi päälle laittaa mitä vaan, en missään nimessä. Mä tuppaan olemaan myös melko itsekriittinen. Ja kyllähän se eletty elämä on jättänyt pysyvät jälkensä mun kroppaani. Kolme raskautta ja useampaankin kertaan kymmeniä kiloja vaihdellut paino on tehnyt tehtävänsä. Löysää nahkaa riittää vaikka muille jakaa ja onhan se vartalonmallikin eri kuin kymmenen vuotta sitten. Mulla on hyvin paljon päivästä kiinni, miten suhtaudun itseeni. Pääasiallisesti mä kuitenkin olen sitä mieltä, että ne jäljet mussa saavatkin näkyä, niille on syynsä. Olen koittanut opetella kiinnittämään enemmän huomiota niihin kiitollisempiin kohtiin ja olla koko ajan tuijottamatta niitä vähemmän kiitollisia. Mä uskon, että te tiiätte mitä mä meinaan.

Vanhat lukijat tietää jo entuudestaan ja te uudet lukijat/kurkkijatkin olette varmasti saaneet jo vihiä siitä, että tässä blogissa ei juurikaan kamalasti kuvia vilahtele. Siihenkin on syynsä. Mun kamera on aivan paska. Ja vaikka mulla olis miten hyvä kamera, ei se auttais. Mä nimittäin olen aivan paska valokuvaaja. Lasten kasvoja mua ei ainakaan toistaiseksi hotsita julkaista. Eikä mun kotinikaan ole niin ihmeellinen, että siitä viittis jatkuvasti postailla. Kaiken lisäksi mä itse olen maailman epäkuvauksellisin ihminen, edelleen. Nyt mä olen kuitenkin monen postauksen ajan jauhanut pelkkiä jonninjoutavia, joten päätinpä palkita teidät tällä kertaa kuvalla.

TADAA!

Mun uudet tennarit

KESÄÄ ODOTELLESSA!!

Heippatirallaa!

Luksustuokio

Kuten jo postin otsake vihjaisi, mun viikkoni on sisältänyt muutamankin hetken, jotka on sisältäneet ripauksen luksusta. Ensinnäkin, mä kävin tiistaina kampaajalla. Jo maanantaina mä vihjailin sille mun kainaloiselleni, että voisin olla tukanleikkuuta vailla. Ja kysyin voisko tuo viettää tovin poikien kanssa. Ja tuohan lupas. Mä meinasin, jotta se ehtii yön aikana muuttaa mielensä tuhanteen kertaan, mutta samaa se hoki seuraavana aamunakin. Meillä siis sattui molemmilla olemaan tiistai vapaa. Ysiltä mä soitin kampaajalle kysyäkseni vapaita aikoja. Mulle ehdotettiin 13.30. No, meillä oli aikomus suunnata iltapäivästä Ikeaan, joten mä tietysti sitten kysäisin josko ois vaikka aamupäivän aikana joku väli. "Ehditkö 9.15?" Minä: "Joooooooooooooo-o. O ou. Mä tuun!" Kahvit lavuaarista alas, hampaiden hinkutus, vaatteet niskaan, pojille moikat ja kipiti kipiti. Hammastahnat edelleen suunpielessä. Tai toivottavasti ei, mutta siltä musta tuntui. Hyvin mä sinne ehdin kipittää (lue: luistella) , mitä nyt pariin otteeseen olin likeellä syleillä isänmaata. Mutta kumminkin. En mä edes kunnolla ehtinyt miettiä millaiset hiukset mä haluan, mutta se varmaan oli ihan hyvä juttu. Hetken mielijohteesta, todennäköisesti siitä harkinta-ajan puutteesta johtuen, mä ilmoitin että antaa mennä vaan. Ja niin sinne kampaamon lattialle nips naps vaan valahti 20 senttiä mun tukkaa. Eikä harmita kyllä yhtään. Ah, olo (ja olemus) keveni huomattavasti. Arvatkaas paljonko mä nautin istuskellessani siinä tuolissa.. Mulle hyvin epätyypillisesti mä olin ensimmäisen vartin aivan puhumatta ja ihan vaan rentouduin siinä hiljaisuudessa.

Töissäkin oli jotenkin erityisen mukava viikko. Sopivasti haasteita. Ja leppoisa tunnelma. Yhtenä aamupäivänä mä siinä keskellä kiireisintä aamutohinaa havahduin siihen miten hyvin mun asiat on. On työ, josta pidän. On terveet lapset. On perhe ja ystävät. Mä olen elämäni aikana saanut osakseni melkoisen paljon surua ja murhetta. Kokenut menetyksiä. Liian usein joutunut pelkäämään jonkun puolesta, jonkun rakkaan ja läheisen. Jo melko nuoresta. Eikä mun pelkoni ole ollut ollenkaan aiheeton. Jotenkin mä havahduin siihen, että just sillä siunaaman sekunnilla kaikki oli hyvin. Ja on vielä nytkin. Että mun rakkailla on kaikki hyvin. Ja silloin mullakin on kaikki hyvin. Ei se tilanne varmaan muuten niin koominen olis ollut, mutta kun mä olin justiinsa aamupesuilla erään asukkaan kanssa. No, tulinpahan todenneeksi moisenkin. Ja siitä se kaikki alkoi, kun mä totesin ihan oikein todella pitäväni työstäni. Tänään me käväistiin keskustassa ja taas mä sain todeta miten kiva on, kun mukana on kaksi (aikuista) kättä lisää. Mä niin rakastan tällaista pientä tavallista elämää. Ollaan vaan ja tehdään YHDESSÄ. Sitä mä haluan. Kuulostakoonkin jeesustelulta.

Lapset on pistäneet parastaan pisin viikkoa, hyvässä ja pahassa. Tänään ne aloitti tappelemisen kello 07.30 ja mä olin taas jo aivan hiilenä yhteen mennessä, jolloin päästiin liikenteeseen. Stockmannilla Eeli veti aivan jäätävät itkupotkuraivarit, kun ei saanut vaaleansinisiä sandaaleja. Toisaalta, mikä mä olen arvostelemaan, kun itse marssin kaupasta ulos tuliterät Espritin tennarit mukanani. Olis muakin harmittanut, jos mä en olis niitä saanut. Päiväkodissa oli viime viikolla keskustelu siitä, miten lapsen sukupuolta ei voi etukäteen määrätä, vaan sieltä tulee sitten ihan kumpi sattuu tulemaan. Aatu oli tuiskahtanut tohkeissaan: "VOIPA SEN MÄÄRÄTÄ! Sil sorrrrrrrrrrrrrrrmustestillä!" Tarkoittaen tietysti sitä ripauksen taikuutta sisältävää vihkisormustestiä, jolla raskausaikana voidaan arvuutella vauvan sukupuolta. Tänään se pohti torin laidalla painellessaan, että mitä vauvoilla sitten on päällä kun ne syntyy vai että syntyykö kaikki nakuina. Ja seuraavaksi se jo mietti, että toivottavasti kukaan ei ole nähnyt sen pyllyä silloin, kun se syntyi. Eeli taas puolestansa alkoi eilen kärttää saunaan. Hyvän aikaa se jaksoi jankata, että mennäänpäsh, kunnes se totesi, että mennään sitten huomenna. Heti, kun herätään. Mä totesin sille, että mene kuule yksinäs. Tähän se vastas mulle: "Emmää voi! Emmää voi jättää sua ykshin." Pöhkö. Tämän viikon TOP VITOSEEN lukeutuu ehdottomasti myös seuraava tapahtuma; Eeli tallustelee ympäri olohuonetta puolialastomana pipo kädessään. Yhtäkkiä se pysähtyy keskelle olkkaria, painaa pipon (hyvin tiukasti) päähänsä ja toteaa: "Nyt mä lähen naimisiin. Nyt mää menen. NYT alkoi naiminen!"

Joo. Nyt mää menen nukkumaan.

Öitä!

22.1.2012

Mulla lyö nyt aivan tyhjää. Siis AIVAN tyhjää. Mistäs sitä aloittais.. Vaikka siitä, että me ollaan selvitty tästä viikosta. Ablodeerataan sille än-yy-tee NYT!

DAY 1. (Maanantai) 

Herätyskello soi 06.00. Yritin saada lärvini edustuskelpoiseksi, täysin siinä onnistumatta. (Kuka voi näyttää ihmiseltä kuudelta aamulla??) Aloin herätellä poikia vartin yli valmistautuneena maailman isoimpaan katastrofiin. Mut nou hätä. Aatu pomppas sängystä tuuletellen ja "JEEEEE"tä kiljuen (edelleen kuuden aikaan aamulla... kiva.). Vaatteet, ulkovaatteita myöden, sillä oli yllä viitisen minuuttua myöhemmin. Eeli oli niin pöllähtänyt, että se ei tajunnut pistää hanttiin. Olin yllättynyt. Todella. Mittari näytti -15 ja mulla meni reilu vartti saada auton ikkunat siihen hanttiin, että niistä näki läpi. Kiire. Päiväkodilla Aatu ei oikeestaan edes huomannut sanoa heippa. Ja Eeli. Mä itkin jo siinä vaiheessa, kun riisuin Eeliä. Mun piti sanoa yhtä sun toista Eelin ryhmän lastenhoitajalle, mutta kun laskin Eelin sen syliin ja Eelikin alkoi itkeä, mä en saanut suustani ulos muuta kuin, että mää lähen ny autoon pillittämään. Työpäivä sujui ok. Enimmäkseen taisin seistä kädet työtakin taskussa. (Onneks multa kukaan tuskin mitään muuta edes odotti...) Telman aamu itekseen kotosalla oli sujunut siedettävästi. Parit jänskäitkupuhelut se oli soittanut mamille ja mummille, mutta muuten oli tyttö ollut vallan reipas ja muistanut kaikki, kuten oltiin sovittu. Eelin päivä oli sujunut oikein kivasti. Välillä oli kuulemma vähäsen itkuttanut, mutta muuten oli kaikki mennyt ookoosti. Aatu oli ollut oma ihana itsensä. Reipas ja hyvin, hyvin, hyvin, hyvin, HYVIN puhelias. Telmalla oli ollut ippessä (iltapäiväkerho) maailman ensteks hauskinta. Ilta meni tosi nopeaan ja taidettiin kaikki olla vähän enemmän ku vähän vähemmän kuutamolla. 

DAY 2. (Tiistai)

Tajusin laittaa aamulla kellon soittamaan inan aiemmin. Pojat oli taas vallan reippaita ja mittarikin näytti nollaa... Päästin liikkeelle ajoissa. Huh. Aatu ei taaskaan kerinnyt heipata mutsia ja Eeli jäi taas itkemään. Just kun oltiin aloitettu työt, mulle tuli puhelu työpuhelimeen. Telma itki hysteerisesti. Pian puhelimeen tuli JOKU MUU. Sain selvää että se JOKU on JOKU MEIDÄN NAAPURI. Ensin luulin, että se on meillä, lopulta mulle selvis, että Telma on siellä. Vedin melkoset hyperventilaatiot ja lähestulkoon pudotin puhelimen kädestä. Jotenkin sain kysyttyä, että saanko lähteä kotiin. Sain luvan. Ajoin KAHDEKSAN RUUHKASSA KESKUSTAN LÄPI TOISELLE PUOLELLE KAUPUNKIA. LUMIMYRSKYSSÄ. Mä olin niin paniikissa, että en edes osaa kuvailla miten paniikissa mä olin. No, te varmaan osaatte kuvitella. Olin käskenyt naapuria viemään Telman kotiin ja HÄIPYÄ sieltä. Matka kesti oikeesti ikuisuuden. (Ja mua puistattaa vieläkin...) Kun tulin kotio, löysin Telman itkemästä mun peiton alta. Mä rauhoituin kun huomasin, että kaikki on hyvin ja Telmakin rauhoittui. Homman nimi siis oli se, että Telma oli (taas) pelleillyt jotain puhelimella ja se oli mennyt kiinni. Oltiin toki harjoiteltu avaamista, mutta mitä ilmeisimmin ei tarpeeks. Kutsukaa toki tyhmäksi, mutta mulla ei ollut käynyt mielessäkään, että näin vois käydä. Ja se VIERAS IHMINEN osoittautui alakerran mukavaksi rouvaksi (jolla on vaikeuksia puheen tuottamisessa ja mä luulin, että kyseessä on humalainen...), joka oli pelastanut Telman rappukäytävästä itkemästä. Onneks likka oli tajunnut kaivaa repustaan mun työnumeroni. OIKEESTI. Luoja, että mä olin kauhuissani!!!!!! Ja mikä itsesyytös... En mä ollut tajunnut edes laittaa mitään numeroita mihinkään lapulle. Että mä olen kiitollinen, että tää sattui sinä aamuna, kun Telmalla oli repussa se mun työnumero. Ja, että se oli se kiltti naapurintäti... Mä kävin heti kiittämässä ja pyysin töykeyttäni anteeksi. Hän ymmärsi hyvin, että olin vaan säikähtänyt ja sanoi itsekin säikähtäneensä, kun Telma oli itkenyt rapussa. Mulla oli niin paha mieli ja mua hävetti!! Illalla vietiin vielä suklaalevy kiitokseksi. Mä vein Telman kouluun ja menin takas töihin. Kasasin itteni autossa ja työpäivä sujui ihan mukiinmenevästi. Vasta, kun lähdin kotiin, se iski taas. Mulla alkoi täristä kädet ja jalat niin, että piti taas hetki keräillä itteä ennen, kun lähdin liikkeelle. Eelillä ja Aatulla oli taas sujunut päivä mukavasti. Illalla käytiin ostamassa varakännykkä prepaid-liittymän kera kaappiin... siellä se nyt kököttää. Ja nyt on kaikki mahdolliset numerot lapulla teipattuna keittiön kaapin oveen. Ja pappa pestattiin meille aamuksi Telma seuraksi. Näin mennään nyt muutama viikko. Huh.

DAY 3. (Keskiviikko)

Aamu meni taas mukavasti ja herätin Telman ennen meidän lähtöä, kuten oltiin sovittu. Pappa oli tulossa jonkun ajan päästä. (Illalla oltiin harjoiteltu kännykän avaamista ja sulkemista...) Pojat päiväkotiin ja mä töihin. Taas jännitti, kun oli työpäivälle suunnitteilla yhtä sun toista. Nyt mäkin pääsin jo tarttumaan toimeen ja huomasin helpotuksekseni, etten mä olekaan ihan käsi. Ainoa mikä mua ärsyttää SUUNNATTOMASTI on se, että mä joudun KOKO AJAN kysymään jotain, useimmiten mielestäni jotain TODELLA typerää. No mutta. Minkäs teet. Ja eiks se niin oo, ettei kysyvä tiellä eksy? Heh. Työpäivä sujui mukavasti ja mulla oli vihdoin sellanen olo, että ehkä tästä vielä jotain tulee. Hain Telman ippestä ja pojat päiväkodista. Eeli oli ollut kuulemma oikein aurinkoinen, syönyt hyvin ja hetken höpöteltyään nukahtanut päiväunille. Aatu oli vihdoin päässyt askartelemaan ja oli ollut kuulemma onnesta soikeena. Kovin kehuivat, miten reipas ja taitava Aatu on. Mun murut! Illalla kerittiin jopa vähän köllötellä ja rupatella ennen iltahässäkkää. ETTÄ NÄÄ PÄIVÄT JA ILLAT MENEE NOPEESTI! Ahdistavaa. Tuntuu, etten ehdi nähdä lapsia ollenkaan. Toisaalta, niin ne väittää, että tähän tottuu. Onkohan näin?

DAY 4. (Torstai)

Aamulla oltiin taas hyvissä ajoin päiväkodilla. (Hyvähyvä.) Eeli jäi ITKEMÄTTÄ kattelemaan, kun mä lähdin. JEI! Ja Aatu... no, Aatu ei taaskaan tainnut edes huomata, että mä lähdin. Pappa oli taas menossa meille kasin paikkeilla. Kun mä olin päässyt töihin, puhelin alkoi vilkkua. Telma se siellä soitteli.. "Äiti, ku mää haluisin laittaa noit mitä sääki aina aamusin laitat naamaan. Et voidaanks me ostaa mul omat? Ja voinks mää lainata nyt noit sun, kun ei mul oo viel omia?" ?????? Sitten mulla välähti... Telma siis tarkoitti mun MEIKKEJÄ!! Mä meinasin kuolla nauruun. Ja toisaalta jotain muutakin. Että sellasta sitten soitit mulle töihin. Voi jestas. Mä en tietenkään antanut lupaa. Kohta mun puhelin soi taas. Pakko mun oli vastata. Telma se siellä taas... "Äiti, et kato, jos toi sun meikkipussin vetoketju SATTUIS irtoomaan, niin SAISKO sen korjattua?" Minä: "No, sais. Mut nyt kuule äitin pitää jatkaa töitä." Telma: "No hyvä, kato ku se hajos..." Aha. Mietin vaan, että millaset sotamaalit sillä mahtaa olla naamassa pappan saapuessa meille. Mä aloin päivän mittaan löytää ammatillista minääni ja tunsin suurta iloa ja ylpeyttä kun suoriuduin melkosen monestakin jutusta. Tyhmiä kyselin edelleen. Ja se vähän sieppas, edelleen. Mut menköön! Päiväkodilla sain taas mukavaa palautetta ja siitä mulla tietty on ollut hurjan hyvä mieli. Kyllä mä tiesin, että Aatu pärjää, mutta kyllähän mä Eelin sopeutumista niin kamalasti jännitin. Oli niin kiva kuulla, että kaikki on (nyt jo) mennyt niin kivasti. Telma on saanut ippestä uusia kavereita ja mua helpottaa, kun tiedän, että iltapäivisin sillä on (kiva) paikka, johon mennä. Telma ei missään nimessä ois ollut vielä valmis olemaan koko iltapäivää itekseen. (Joskaan mä en sitä vaihtoehtoa edes missään kohtaa harkinnut.) Kyl tää tästä. Kai. Illalla mä soitin meidän isälle, että saa luvan saapua puol kasiksi. Että mä haluan seuraavana aamuna keskittyä rauhassa töihini.

DAY 5. (Perjantai) 

Perjantai oli jo kaikinpuolin kiva kaikkien osalta. Eeli ei ollut itkenyt enää yhtään. Aatun jutut on kuulemma todella, todella hulvattomia. (Aatu on siis heittäytynyt syvälliseksi jo päiväkodissakin...). Telman aamut itekseen on sujuneet rauhallisesti, kun se tietää, että joku on kohta tulossa. Kyllä mua vielä ihan sikana töihin ajellessa jännitti, mutta MUN mielestä mä oon suoriutunut siedettävästi. (Mulla on paha tapa odottaa iteltä vähän liikoja. Aina tarttis osata ja tietää kaikki heti. Ehkä seitsemän vuoden aukko saa jossain tuntuakin. Ja näkyä. Vai kui?) Perjantai oli sikäli haikea, kun tiesin, että lapset lähtee taas isälleen. Kassit oli jo valmiiksi pakattuina ja kiireellä hain lapset työpäivän jälkeen. Meillä meni vähän aikataulut ristiin ja lopulta odotettiin lasten isää pihalla puolisen tuntia. Musta se oli toisaalta ihan kiva, että kerittiin tossa pihalla vähän temmeltää ja halia ja höpötellä ennen, kun ne lähti. Kun lapset lähti, mä lähin kauppaan. Ja tulin kotiin. Ja skoolasin itelleni. 

Yhteenveto

On tää ollut melkosta! Kyllä mä olin varautunut siihen, että tulee tiukka viikko, mutta en mä aavistanut, että siitä näin tiukka tulee. Toisaalta, kyllä mä olen nauranutkin ihan älyttömästi. Työporukka vaikuttaa tosi mukavalle ja nyt mä taas muistan miksi mä pidän työstäni. Vastuu toki on melkoinen ja välillä musta tuntuu, että mulle kelpais kyllä vallan mainiosti joku enemmän aivot narikkaan -duuni, mutta kai maar mä olen ihan kehityskelpoinen yksilö. Ja psst.... kyllä mä aika polleena kattelin itteäni ikkunoista, kun viiletin käytävillä hoitsun asu ylläni. ;D No, nyt mä ainakin olen iloinen, että olin kotona näin kauan. Se oli ihan absolutely mun juttu.

Pieniä asioita

Mulla on jostain kumman syystä aina ollut taito nähdä asioissa myös niiden valoiset puolet. Yleistää ei toki sovi, on mullakin synkät hetkeni. Mutta silloinkin, kun tuntuu, että koko maailma kaatuu niskaan, mä kuitenkin aina jossain kohtaa havahdun siihen miten paljon mulla on kuitenkin on hyviä ja kauniita asioita elämässä. Hyviä ja kauniita ja hauskoja. Asioita ja ihmisiä. Huumorin voimin mä varmaan järjissäni olen tähänkin asti kaikista karikoista selvinnyt. (Ja tietysti analysoinnin voimalla...) Joskus musta huumori on keino suojautua, joskus asiat taas saa näyttäytymään aavistuksen vähemmän surkeassa valossa, kun suhtautuu niihin nauraen. Kaikelle ei tietysti sovi nauraa eikä pysty nauramaan, mutta kummasti päivä kirkastuu, kun yhdessä vaikka ystävän kanssa nauraa asialle, joka aiemmin on saanut sapen kiehumaan. Tai surun pusertamaan rintaa.

Kun arki tuntuu raadannalta ja vastoinkäymiset tuntuu seuraavan toisiaan on hyvä pysähtyä miettimään jotain sellaista, joka antaa voimaa puskea eteenpäin. Joskus niitä kivoja juttuja vaan sattuu tipahtamaan kuin taivaalta konsanaan juuri silloin kun tuntuu, että nyt on mitta täynnä. Ja miten pienistä asioista kyse lopulta onkaan. Kaiken kaaoksen ja katastrofin keskellä joku lapsista onnistuu laukomaan suustaan jotain aivan absurdia ja sille sitten hirnutaan koko porukka vatsat kippuralla, vaikka justiinsa on ollut täys sota päällä. Tai kun sä olet aivan maasi myynyt ja ystävä sattuu lausumaan juuri oikealla hetkellä juuri ne oikeat sanat, jotka sun pitikin kuulla. Töissä joku antaa kiitosta hyvin tehdystä työstä. Tai jotain vastaavaa. Kuten saatoitte erään edeltävän postauksen myötä saada vihiä meidän kauppareissuista, ne ei aina ole ihan helpoimmasta päästä. Jokunen aika sitten me käytiin ruokaostoksilla Prismassa. Eeli istui (kuten AINA) niissä rattaissaan ja Telmalla ja Aatulla oli vetokorit. Kyllä mä sivusilmällä huomasin, että siinä joku mammarainen tuntui sivuavan meitä vähän joka hyllyn välissä, mutten sen enempää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun me oltiin jo haalittu korit täyteen sapuskaa ja justiinsa lähdössä kohti kassoja, se mamma tuli jälleen kerran vastaan. Se pysäytti mut ja hymyssä suin kertoi miten oli melkein koko kauppareissun ajan sattunut kulkemaan samaa reittiä meidän kanssa ja miten hän iloisena oli katsonut meidän menoa. Miten mukavasti meillä näytti yhteistyö sujuvan ja miten suloisia lapset oli. Etenkin Aatu tuntui sulattaneen yksinlaulullaan siellä hyllyjen välissä sen sydämen. Hitsi vie, että mulla oli pitkään hyvä mieli!

Etenkin niinä hetkinä, kun elämä ihan todella on kuluneen vuoden aikana koetellut, mä olen tullut huomanneeksi ihan erityisesti miten suuri voima pienillä jutuilla saattaa olla. Kun mikään ei toimi ja voimavarat on ihan minimissään, jokin pieni ja normaalisti mitätötön juttu saattaa saada olon tuntumaan siltä kuin olis katujyrän alle jäänyt. Mielessään kyselee vaan, että miksi? Miks taas? Miks just nyt? Onk ihan pakko? Miks tän täytyy olla tällaista? Tai vastaavanlaisessa tilanteessa joku asia näyttääkin järjestyvän ja kuin tyhjästä joku onnistuu oikeaan aikaan tarjoamaan apua. Joku juttu vaan saattaa mennä justiinsa putkeen. Sellanen on voinut pelastaa koko päivän. Tai viikonkin.

On se. Ihmeellistä.

Ota koppi!

Hämmentävää. Koko viikko pulkassa. lman saikkuilua. Halleluuja! Huomenna vapaapäivä. Halleluuja sillekin! Eilen meillä oli taas muskaripäivä. Pojat päiväkotiin, minä töihin. Töiden jälkeen Telma iltapäiväkerhosta, pojat päiväkodista, tankille, keskustaan. Autosta ulos, Eeli rattaisiin, Sokkarilta hakemaan evästä, evästauko. Eeli veke rattaista, Aatu muskariin, Eeli takas rattaisiin, takas Sokkarille ja Tiimariin. Eeli rattaista, Aatun nouto, Eeli rattaisiin, autolle. Kotiin. Iltapala, iltapesut. Köllintää. Suukot. Halit. Hyvät yöt.

Telma onneks kulkee jo itse harrastuksiin. Aatulla on tasan yksi harrastus. Eelillä ei vielä yhtään. Ymmärtänette jälleen yskän. Eiköhän tämä tahti tästä vielä ajallaan kiihdy, mutta nyt mä koitan pitää kaikki harrastus-jutut minimissään, kun tää arki muutenkin on melko hektistä. Eilinen tosin meni aivan äärettömän mukavasti. Siis ihan kertakaikkiaan. Kaikki siirtymiset sujui suuremmitta mutinoitta ja raivareitta. Ja kotona illalla kaikki toimivat niin äärimmäisen ripeästi, että ehdittiin vielä rauhassa kattella telkkuakin ennen nukkumaanmenoa. Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!  Se oli taas niitä päiviä, joilla jaksaa pari seuraavaakin päivää.

Syy miksi tätä pikaisempaakin pikaista postausta lähdin rustaamaan, liittyy tohon "Sokkarilta hakemaan evästä" -kohtaan. Niin, lihapasteijoiden lisäksi koriin eksyi lapsille myös pillimehut. Eeli tietty halus kantaa omaansa itse. Tietty. Ja kun me päästiin kassalle, se ei tietenkään olis halunnut luopua siitä mehupurkistaan.  Ei tietenkään. Lopulta mä annoin sen pitää pillin ja käskin (tyhmänä) Eeliä heittämään liukuhihnalle sen mehun. Koska Eeli istui niissä rattaissaan, se oli melko matalalla ja ilmoitti kovaan ääneen mulle, että noshta äiti mut. (Sen ässä on liikuttavan suhiseva.) Raivarit välttääkseni minä sitten tartuin rattaisiin ja nostin niitä sen verran, että Eeli ylettyis kassalle. Samaan aikaan, kun rattaat kohos ilmaan, Eeli (edelleen 2,5vee) nosti mehupurkin ja huusi kassaneidille: "HEI TÄTI, OTA KOPPI!" Mä ehdin napata mehun Eelin kädestä justiinsa ennen kuin sen nakkas purkin menemään. Suuremmilta onnettomuuksilta vältyttiin, kiitos mun äärimmilleen virittyneiden refleksieni, ja yks sun toinen kanssaostostelija siinä jonossa tais saada päivän makoisimmat naurut. Se on muuten aika jännää, että välillä kaaliin ei mene mikään ja välillä takerrutaan raudanlujasti yhteen pikkupikkupikkuruiseen sanaan. Tässä tapauksessa siihen "heitä"...

Äsken tuo yllämainittu pikku-pöhkö äityi kinumaan multa "pöksylöitä". Äimänkäkenä sitä siinä tovin tuijoteltuani tajusin, että se on boxereita vailla. Jälleen kerran, jepjep.

Huomista vapaapäivää odotellessa. Ei mulla muuta.
 

22.11.2011

Täällä ollaan, uudessa kodissa. Kolme huonetta ja keittiö. Kerrostalo. (Hissittömän talon kolmas kerros...) Kiitos tuttujen tavaroiden, tämä tuntuu kodilta, jo nyt. Viime viikonloppu oli ihan varmasti yks mun elämäni raskaimpia, ellei ihan jopa raskain. Mä olin sitä pelännyt jo siitä asti, kun ylipäätään tämä ratkaisu tuli eteen. Lapset lähti jo perjantaina isänsä kanssa vaunuilemaan ja mä jäin pakkaamaan. Se hetki, kun takavalot vilkahti ja mä jäin ikkunaan katsomaan, kun ne katos vaunun kanssa mutkan taa... no, itkettää yhä. Sillon musta tuntui, etten oikeesti saa henkeä. Onneksi mun ystäväni tuli auttamaan mua pakkaamisessa, en mä olis siihen yksin pystynyt. Mulla se meni ihan vaan säätämiseksi. Puhumattakaan siitä henkisestä tuesta, kun ei tarvinnut olla yksin. Muutossa mulla oli taas muuttomiesten lisäksi ystävä auttamassa toisessa päässä ja mä sain rauhassa hyvästellä jokaisen huoneen. Mulle oli lopulta ihan (naurettavan) tärkeää, että sain jättää jälkeeni siistin kodin. Pahinta oli, kun lasten tavaroita kannettiin ulos. Paljon niitä vielä toki jäikin lastenhuoneisiin, mutta jotenkin siinä se kaikki konkretisoitui... Se oli niin surullista. Anni, se mun maailman paras sisko jäi mun seurakseni purkamaan laatikoita, jäi ihan seuraavaan iltapäivään asti <3 Täällä me sitten kimpassa itkeä tihrustettiin ja välillä vähän naurettiinkin, kun alkoi mennä olo oikeen tukalaksi. Mulla on maailman parhaat tukijoukot. Meillä sattu vielä pesukone hajoamaan viikko ennen muuttoa ja yks sun toinen ystävä otti meiltä lähteissään kasan pyykkiä pestäväksi. Mulla ei oikeesti sanat riitä kertomaan miten kiitollinen mä olen kaikesta avusta. Eihän se sitä suurinta surua poista, mutta kyllä se nyt vaan helpottaa, kun tietää ettei ole yksin. Samoin meidän isä on ollut ihan tosi isona tukena, kaikin tavoin.

Telma aloitti uudessa koulussa maanantaina ja hyvin oli mennyt ja kivaa oli ollut. Lapset on ottaneet muuton ja koko eron mun mielestä odotettua paremmin. Ottaen siis huomioon sen, että mulla on ollut kädet täynnä hoidettavia asioita ja ylipäätään kun koko tilanne on.. no, pyllystä. Mua pelotti etenkin se, että miten Telma suhtautuu siihen, että joutuu kohtaamaan yhdellä rysäyksellä näin kauheasti muutoksia. Kyllähän täällä sellasta kuohuntaa on selvästi havaittavissa ja varmaan tulee olemaankin vielä hyvän tovin. Vaikeaa on katsoa, kun ne itkee ikäväänsä. Onneksi voin sanoa, ettei iskä mihinkään katoa lasten elämästä, vaikka me ei enää voitu elää yhdessä. 

Ja niin, mähän joudun tietysti nyt sitten myös aloittamaan työn. Onneksi saan olla kotona vuoden loppuun ja mulla on kuulemma jokunen päivä lomaakin jemmassa... saadaan nyt edes hetki asettua ennen, kun taas tulee uusia muutoksia. Pojille jo anoin päiväkotipaikat ja niistä nyt odottelen kuulevani jotain vastauksia. Myös työpaikalta sain niin käsittämättömän suurta tukea ja myötätuntoa, että jollain lailla se töihinpaluukaan ei enää tunnu niin suurelta peikolta, kuin mitä se on tuntunut aiemmin. Ja mä uskon, että myös pojat sopeutuu päiväkotiin. Kyllä mun haaveeni oli olla vielä kotona, mutta nyt mennään näillä. Kuka tietää, ehkä tälläkin sitte oli joku tarkoitus. Ehkä? 

Tänään ekaa kertaa tän koko prosessin aikana vietettiin rauhallista iltaa telkkua kattellen. Iltapalaksi syötiin patonkia ja lättyjä. Lapset sai kattaa pöydän ja olivat tietty ihan hirmu tärkeinä tästä. Isiä on ikävä, etenkin Telmalla. Aatu ei vielä ymmärrä, että mistä tässä kaikessa on kyse. Kovin mä koitan niille selittää, parhaani mukaan.  Eeli on pari päivää tuntunut olevan vähäsen myös hakoteillä, mutta eiköhän aika tee tehtävänsä. Tunteiden vuoristorata jatkuu yhä. Välillä nauretaan, välillä itketään. Mulla on yhä vaan rinnassa usko, että tää tästä vielä suttaantuu. Ei mulla ole vaihtoehtoja, mun on pakko uskoa, että tää kaikki helpottaa joskus. Kuten jo aiempinakin kuukausina, myös nyt tuntuu ne arjen pienet hyvät hetket ihan hurjan hyville. Ja sitten taas tietty pelottaa, että koska taas kolisee. Mä jo luulin päässeeni siitä tunteesta eroon... Kaipa aika auttaa siihenkin. Vaikeinta on ollut, kun on todella niin hurjasti käytännön asioita ja siinä vielä arki pyöritettävänä... en mä voi väittää, etteikö ois hetkittäin iskenyt uskonpuute. Kyllä mä tiedän, että pärjään, mutta kun mulla on taas niin suuri huoli muista. Mä todella tiedän ja uskon, että selviän tästä, mutta kyllä mä olen väsynyt, niin väsynyt. Ja siinäpä se, kun tietää, että lapset tarttis tukea nyt enemmän kuin koskaan ennen. Välillä tunnen itteni ihan hirviöksi, kun väsymys puskee päälle ja tarttis vaan jaksaa. On meillä toki tässä paljon hyviäkin hetkiä ollut. Mä koitan kauheesti kysellä miltä lapsista tuntuu ja nautin itekin tänään, kun oli oikeesti aikaa sylitellä ja halitella. 

Mä en edes oikein osaa selittää, että miltä tää kaikki tuntuu... miten sitä voi tuntea niin monta tunnetta yhtä aikaa? Tänään oli hyvä päivä. Huomista ei murehdita nyt.

Kasvunpaikkoja

Omatunto. Joillain sitä on vähän liiankin kanssa, useimmilla kai ihan inhimillisesti ja joillain sitä ei tunnu olevan ollenkaan. Mä kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan. Mulla on lähestulkoon aina huono omatunto jostakin. Ja mä olen saanut tämän ei-niin-mukavan luonteenpiirteen jo syntymälahjana. Suuren omatunnon (ja melko heikon egon...) kaveriksi mulle on suotu myös murehtimisen lahja.

Pienenä mulla oli kuulemma tapana itkeä tihrustaa itsekseni sängyssä iltaisin. Äiti sitä sitten oli kerran äitynyt tiedustelemaan, jotta mikä mua niin kamalasti itkuttaa, kun kaikki pitäis olla hyvin. Ääni täristen mä olin selittänyt miten mä pelkään,  että äiti kuolee tai isä kuolee tai mummi tai pappa tai mami kuolee. Olin siis pelännyt koko suvun puolesta. Äiti mua oli lohduttanut, että on turha murehtia etukäteen ja itkeä sellaisia asioita, joita ei vielä ole tapahtunut. Siihen oli sitten mun iltaitkuni loppuneet, mutta enpä mä tuosta piirteestä koskaan ole kokonaan pois oppinut. Minkäs sille sitten voi, jos murehdututtaa ja joskus jotkut tilanteet pientä pyörittelyä vaativatkin. Ole siinä murehtimatta, kun asiat on ihan sikin sokin. Murehtiminen kuitenkin vie ihan hirmuisesti voimia, kuten kaikki tietää ja valttia olis jos osais jättää edes etukäteen murehtimisen vähemmälle. Jotenkin tämä piirre on eron myötä vielä korostunut. Miten montaa asiaa mä olen pelännyt ja murehtinut ja miten monasti asiat on kuitenki järjestynyt. Niinkuin niillä on tapana. Miten paljon mä olen tuhlannut voimavarojani ihan turhaan miettimällä milloin mitäkin. Miten monet yöunet menettänyt  jotain asiaa etukäteen murehtimalla.

Nuoruudestani mä muistan, kun meillä oli kavereiden kanssa tapana notkua eräässä lasten leikkipuistossa. Se oli sitä ikää, kun oltiin koko ajan ihastuneita johonkin. Silloin, kun ihastuksen kohde muuttui jotakuinkin kerran viikossa. No, minähän menin sitten tussilla kirjoittamaan liukumäen kylkeen, jotta Titta <3 Riku. Niitä sydämiä taisi sen ikäisenä piirrellä vähän yks sun toinen milloin mihinkin. Tyhmäähän se tietysti oli. Mutta. Mä olin ainoa, joka sain tekemisistäni aivan hirvittävän huonon omatunnon. Pari viikkoa pyörin yöt sängyssä tuskaillen tekemääni, kunnes lopulta tunnustin meidän äidille, jälleen kerran itku kurkussa, että mitä mä olin tullut tehneeksi. Arestiahan siitä tietysti pukkas. Ja ihan syystä. Tässä kohtaa omatunnon oli tarkoituskin kolkuttaa, väärinhän mä olin tehnyt. Pointti tässä on nyt se, että mulla oli aivan HIRVITTÄVÄN huono omatunto asiasta, josta muut samoin toimineet eivät kärvistelleet sitten tipan hiukkaa. Jo nuorempana mä todella usein soittelin perään, jos musta tapaamisen jälkeen tuntui, että olin sanonut ystävälle jotain tökeröä. Halusin varmistaa, etten ole loukannut ja tarkentaa (lue: vääntää rautalangasta) mitä mä olin tarkoittanut sanomisellani. Teen sitä vieläkin. Varmistan, että mut ihan, ihan, ihan varmasti on ymmärretty oikein. Lasten myötä mun omatuntoni on kasvanut vielä entisestään. Mä tosin veikkaan, että lähestulkoon jokainen äiti-ihminen kärsii jossain määrin tästä ilmiöstä. Kuinka usein sitä lopulta illan tullen sulkee silmänsä ajatellen, että hei, tänään mä oikeesti vedin hyvin? Allekirjoitaneella tämä tuntuu tapahtuvan sen verran harvakseltaan, että kun sellainen ilta koittaa, niin siihen oikein kiinnittää huomiota.
 
Vaikeinta on kun pitäisi olla niin moneksi. Niin monelle. Töissä sitä koittaa hoitaa työnsä mahdollisimman huolellisesti ja jos ei kaikki mene ihan nappiin, saatan mä miettiä sitä joskus vielä kotonakin. Onneksi tätä tapahtuu melko harvoin. Ja tämä sairastelu... Se hetki, kun nappaat kännykän ja joudut jälleen kerran ilmoittamaan, että joudut olemaan pois. Ja kuitenkaan mulla ei todellakaan luonto anna periksi viedä lapsia puolikuntoisina päiväkotiin. Siitä vasta huono omatunto tuliskin. Kotihommatkin jonkun on hoidettava ja se on sitten ihan oma juttunsa. Mua oikeesti hatuttaa, jos kämppä on hujan hajan, mutta kannattaako lasten leluja kerätä olkkarin lattialta viis kertaa päivässä. Oikeesti? Väsyneenä tekee joskus mieli ihan vaan olla ja silloin tällöin, ehkä liiankin usein, tulee vastattua lapsille "ei". Milloin mihinkin. Ja illalla, kun ne nukkuu, sitä taas miettii, että miks ei. Eniten mä kärsin siitä, että pystyn tarjoamaan niin vähän aikaa kullekin lapselle erikseen. Joka ainoa niistä tarvitsis omaa aikaa äidin kanssa. Eeli on vielä niin pieni, että se saa suurimman osan mun huomiosta, hyvässä ja huonossa. Se tarvitsee mua vielä niin hirveästi. Mutta niin tarvitsis muutkin. Etenkin Telman kohdalla poden useastikin huonoa omatuntoa, kun se isoimpana niin usein jää jalkoihin. Siltä odottaa usein niin hurjasti, vaikka sekin on vielä pieni. Kyllä mä parhaani yritän, mutta ihan vaikka vaan läksyjen katsominen yhdessä on hankalaa, kun Eeli tietysti tahtoo myös osallistua. Kaikki tarvitsis vielä äidin syliä ja mitä suurimmissa määrin mun huomiotani, mutta kun välillä mulla vaan yksinkertaisesti tuntuu loppuvan kädet kesken. Kun on parisuhteessa, tarvitsis sitä huomiota ja aikaa jakaa sille toiselle osapuolellekin. Ja tietysti haluankin jakaa. Tämänkin asian kanssa mä olen välillä ihan hakusessa. Mä pyrin siitäkin syystä jo alkuillasta laittamaan kaiken seuraavaa päivää varten kuntoon, että mulla lasten mentyä nukkumaan olisi antaa aikaa sille toiselle. Välillä mä kuitenkin mietin, että kaikki se aika, jonka käytän touhuamiseen on taas lapsilta pois. Lista on ihan loputon.

Mua vois varmasti kuvailla omistautuneeksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Molemmat on kai laskettavissa hyveiksi, mutta mihin vetää raja? Eikö ihmisellä ole myös oikeus olla (terveellä tavalla) itsekäs? Kun joku loukkaa, on oikeus puolustautua, eikä siitä pitäisi tuntea huonoa omatuntoa. Eikö ole ihan tervettä pitää omia puoliaan? Mä olen taistelija. Sinnittelijä. Vaikeina aikoina avioliitossa moni tuntui nostavan mulle hattua siitä, että jaksoin aina vain jatkaa yrittämistä. Miten tärkeää on olla antamatta periksi? Ja milloin on ylitetty raja, jossa ihmistä voi jo kutsua jossain määrin tyhmäksi. Taikka yrittämistä tyhmyydeksi. Milloin se saa aikaiseksi enemmän pahaa kuin hyvää? Joskus tekisi mieli antaa takaisin samalla mitalla, tai itsekkäästi pitää kiinni omasta edusta. Mulle se kaikki vain on hetkittäin kovin vaikeaa. Ihan yleisestikin elämässä. En mä heittopussi ole, älkää niin luulko. Mutta milloin ihminen omaa äärimmäisen tärkeän taidon nostaa itsensä tiettyjen ihmistyyppien ja asioiden, miksei tapahtumienkin, yläpuolelle? Ja milloin ihmisestä on tullut kynnysmatto?

17.11.2011

Mua on jännittänyt monellakin tapaa tämä uusi blogi, uuden aloitus. On jännityttänyt hyvästi ja pahasti. Avoimuudessa kun on siinäkin puolensa. Vaikeinta musta nyt on miettiä, että mitä ja miten mä kirjoitan. Kun mukana on uusia lukijoita ja vanhoja lukijoita ja kenties jotain siltä väliltäkin. Miten kirjoittaa niin, että te uudet lukijat pääsette kiinni tähän kaikkeen ilman, että te alusta asti mun tukena olleet ette joudu jatkuvasti lukemaan jo läpikäytyjä juttuja. Sitten mulle tuli mieleen. Mä voisin aina välillä postailla juttuja sieltä vanhasta, vaikka ne onkin vanhan toisintoa. Alkuaikojen tapahtumia ja tuntemuksia. Ehkä tekee itsellekin hyvää huomata miten pitkän matkaa kuitenkin on jo kuljettu. Mistä on lähdetty. Ja mitä siinä välissä käyty läpi. Muistuttaa itse kutakin kuinka toivottomaltakin tuntuvista hetkistä kuitenkin voi nousta. Kaikkea en luonnollisestikaan aio julkaista, eihän se olis edes mahdollista. Enkä mä edes halua. Mutta jotain. Jotain, joka koskettaa mua vieläkin, mutta ei tee enää niin kipeää, ettenkö voisi sitä tässäkin blogissa raottaa. Mä uskon, että te ymmärrätte mun tarkoitusperiäni ilman sen suurempia selityksiäkin. Otsikoin vanhasta lainatut päivämäärällä, jotta kukin tietäisi kuinka pitkä aika tuosta hetkestä milloinkin on. 

 

Aloitetaan ihan alusta. Tämä postaus saa mut edelleen pidättämään henkeä, niin kamalalta se kaikki silloin tuntui. Mä muistan sen vieläkin niin elävästi...

 

 

Se hetki...

...kun toteaa, että kaikesta tahdosta ja yrittämisestä 

huolimatta on nostettava kädet ylös

... kun huomaa, että on pakko päästää irti

...kun ymmärtää, että kaikki tulee muuttumaan

...kun tämä sanotaan ääneen

...kun tajuaa, että se todella on totta,
että se todella tapahtuu

...kun sydämeen sattuu niin, ettei henki kulje
 

...kun lohduttaa pieniä, kaikkein rakkaimpia ja lupaa, että vaikka moni asia muuttuu,
on myös asioita, jotka pysyy, eikä muutu koskaan

...kun kyynelsilmin vakuuttaa, että ajan kanssa olo helpottaa

...kun hyvästelee yhteiset haaveet ja yhdessä rakennetun elämän

 ...kun miettii jälleen, miksi piti käydä näin

...kun sulkee viimeisen kerran kodin oven tietäen, ettei se enää ole
oma koti

...kun miettii sitä toista, joka avaa oven hiljaiseen kotiin, jossa mikään ei ole enää ennallaan

                                               ...kun alkaa hiljalleen tehdä uudesta kodista kotia
                                                                     ja rakentaa uutta elämää

                 ...kun takertuu epätoivon vimmalla ajatukseen, että kaikki kääntyy vielä parhainpäin

Melkein kaikki näistä takanapäin. Edessä vielä viimeiset, ne ehkä kaikkein pelottavimmat. Äsken peittelin lapset sänkyihinsä tietäen, että se oli viimeinen kerta tässä kodissa. Viime viikot on olleet ihan järjetöntä tunteiden vuoristorataa... On itkettänyt hysteerisesti, on tullut vuodatettua hiljaisia kyyneleitä, välillä on kiukuttanut, kuitenkin enemmän surettanut ja huolestuttanut ja kaiken surun keskellä välillä on kuitenkin jotkut pikkuasiat vähän hymyilyttäneet. Sekä kädet että aika että aivot on tuntuneet loppuvan kesken. Kaikki tapahtuu niin äkkiä. Ja ei kuitenkaan.

Räjähtänyt cola-pullo

Enemmän ja vähemmän neljän seinän sisällä vietetyn viikon jälkeen me uskaltauduttiin eilen porukalla kauppaan. Mä meinasin, että mennään Lidlin kautta Prismaan lorvimaan hyllyjen väliin. Nimenomaan lorvimaan. Tyhmä minä. Eihän me päästy parkkipaikkaa pidemmälle ennen kun mulla jo meinas kiehahtaa. Tai pikemminkin mä huomasin jo eteisessä jalkani naputtavan lattiaa kiihtyvällä voimakkuudella odotellessani, että Eeli saa toppavaatteet ylle. (Mä olen maailman kärsimättömin ihminen ja joka ainoan lapsen kohdalla tämä määitte -vaihe on tuottanut ihan valtaisaa tuskaa. Mä paljon mieluummin tekisin puolesta, nopeesti.) Siinä jalalla lattiaa naputellesani hoin vaan mielessäni, että tämä vielä palkitaan, tämä vielä palkitaan. Telma löysi lelulaatikkonsa kätköistä tässä taannoin (mun vanhan) nuken, jonka mä luulin jo ikuisiksi ajoiksi jääneen sen leikeistä. Seuraavaksi se alkoi penkoa vauvanvaatelaatikkoa ja löysikin vauvalle päällepuettavaa. Telma halus ottaa nuken mukaan eiliselle kauppareissulle. Mä meinasin jo kiekasta, että ei TODELLAKAAN, mutta vaikenin kun tulin siihen tulokseen, et hei, mitä välii... Nukke siis lähti mukaan. Ja pihalla Telma antoi Eelin kantaa nukkea. Jolla oli toppapuku päällä ja toppapipo päässä. Joka näytti oikeelle vauvalle. Joka on lähestulkoon Eelin itsensä kokoinen. Siinä mä sitten sihisin Telmalle, että kannat sen nyt ite. Ajatuksena siis se, että jos joku kurkkii ikkunasta ja luulee, että mä annan 2,5 vuotiaan roudata pientä vauvaa sylissään pihalla. (Joku mamma siinä pihalla sitä nukkea oli jo aiemmin luullut ihmisvauvaksi, että en mä sitä nyt ihan tuulesta temmannut.) Ja sitten me neljä + vauva saavuttiin parkkikselle. Parkkipaikalla mulla meni taas oma tovi ennen kuin sain Eelin istuimeen ja siitä aina istuimen vöihin saakka kiinni. Ah. Lidlin pihalla mä nappasin takaluukusta Eelin satikat. Taas se venkoili niihin kavutessaan. (Kärryissä sitä ei kiinnosta istua senkään vertaa, siksi rattaat. Ja kun mä sanon, että se on vilkas, niin tarkoitan sitä ihan todella. Kolmen kokemuksen syvällä rintaäänellä ja muita perheitä sivustaseuranneena. Sen lapsen omalla tahdolla vois ylittää vuoria...) Kauppaan, namut koriin, kassalle ja ulos. Venkoilua autoon mentäessä. Tässä kohtaa mä skippasin ajatuksen Prismasta ja me kurvattiin S-Marketin pihalle. Pakolliset ostokset. Pari pientä (noteeraamatta jäänyttä) "mää haluun" -vinkaisua ja ulos. Ja Hesburgerin kautta himaan. Sellanen reissu. Ihan perussetti.

Kotona lapset pykäs sohvatyynyistä, tuoleista ja mistälie majan ja perustivat salakerhon. Niin usein leikit päättyy siihen, että vähintäänkin 2/3 pesueesta alkaa kinata (useimmiten kaikki 3kpl tappelevat keskenään), mutta nyt ne leikkivät sulassa sovussa pitkän aikaa kaikki yhdessä. Lopulta Telma ja Aatu päätti lähteä pihalle. Eelikin tietty halus, mutta se on vielä sen verran nuhassa, etten sen kanssa tohtinut mennä pihalle telmimään. Telma lupas vilkuttaa Eelille, jahka pääsis ulos asti. Eeli kiipes ikkunan viereen leluarkun päälle ja jännittyneenä odotti milloin isommat pääsis ulos asti. "Nyt ne menee lappusia alas..." "Koht ne on ulkona..." "Äitiii, kato Telmaa!" Silmät tuikkien se heilutti pientä kätöstään, kun Telma kiipes lumikasan päälle vilkuttamaan sille. Hauskinta tietty oli, kun Telma "luikus" alas sitä lumikasaa. En mä tiedä miksi mä niin taas pysähdyin siihen hetkeen, joku siinä vaan liikutti. Niin jumalattoman kapelin ne välillä riidoissaan täällä aikaiseksi saa, mutta miten tärkeitä ne kuitenkin on toisilleen. Mä taas (tuttuun tapaani) menin (hieman) asioiden edelle ja aloin miettiä tulevaa aikaa, jolloin ne on jo isompia. Yhteen ne varmaan tulee ottamaan vielä lukemattomia kertoja, mutta kunpa nämä muutokset ja tulevatkin ilot ja surut tulis hiomaan ne niin tiiviiksi kolmikoksi, että ne vielä aikuisinakin olisivat toistensa tukena. Ihan kuten mä ja mun siskoni.

Niin, mikä räjähtänyt cola-pullo?  No, koska lapset niin kamalan kivasti leikkivät keskenään (ja näin ollen mahdollistivat mun rauhallisen hetken kahvini kanssa) mä päätin palkita ne limpparilla. Kun mä avasin sen pullon, alkoi kuulua melkosta sihinää ja ennen kuin mä ehdin ruuvata korkin takaisin kiinni, sitä colaa oli ehtinyt roiskua ihan joka halvatun paikkaan. Sitä oli mun rinnuksilla, Telman rinnuksilla, kahvinkeittimessä, mun sievissä pikku purnukoissa. Sitä oli hellalla, sitä oli seinillä, sitä oli lattialla. Tais lentää verhoihinkin (valkoisiin). Kun vierestä kuului Telman ääni: "Ai niin, mä unohdin sanoo, et se pullo kaatus äsken...", arvatkaa mitä MUN olis tehnyt mieli sanoa. Jätinpä tällä kertaa sanomatta.

Eilisaamuna mä järkkäilin valokuvakaappia uuteen uskoon ja kuin sattuman oikusta mun käteeni osui valokuva, jossa mä pienenä tytön tyllerönä työnnän rattaissa sitä samaista nukkea, jolla mun jalokiviapinalaumani nyt leikkii.

Arki

Kuten mä jo aiemmassa postauksessa totesin, meidän arki on jotakuinkin ihan samanmoista härdelliä kuin muissakin lapsiperheissä. Arkiaamuisin mä vien pojat päiväkotiin ja lähden siitä töihin. Telma jää aamuisin itsekseen kotiin odottamaan kouluunlähtöä ja mun isoäitini soittaa hänelle kahteen kertaan. Ensin varmistaakseen, että Telma on herännyt herätyskelloon ja vielä siinä kohtaa, kun on aika lähteä kouluun. (Ja tässä välissä Telma on ehtinyt soittaa mulle töihin vähintään kerran. Ihan vaikka vaan kertoakseen, että kenet hän meinaa kutsua syntymäpäivilleen...) Aamut on (huolimatta höpsöistä puheluista mulle töihin) sujuneet kivasti. Telma pärjää jo hienosti itsekseen aamuisin ja pojat lähtee mielellään päiväkotiin. Mä pidän työstäni todella paljon ja yleensä päivät kuluu nopeasti. Töiden jälkeen mä olen ottanut tavaksi käydä kaupassa pikaisesti ennen kuin haen pojat. Ensinnäkin, kauppareissu sujuu huomattavasti nopeammin kun sen tekee yksin ja toiseksi, mä saan pienen hengähdystauon työpäivän jälkeen ennen kuin arkihulina kotona alkaa. Kotona me ollaan yleensä neljän jäljistä. Ulkovaatteet kuivumaan. Sikinsokin eteisen lattialla lojuvat kengät järjestykseen. Sitten alkaa laulaa pesukone. Lähestulkoon joka päivä. Kauppakassia purkaessani mä alan samalla valmistautua ruoanlaittoon, tarvikkeet esille ja pannut valmihiksi. Ruoanlaiton lomassa mä tyhjennän tiskikoneen, petaan sänkyni. Laitan ylipäätään kämpän siihen kuosiin, että siellä viittii olla. Me kyllä aina laitetaan jo iltasella huusholli siistiksi, mutta kotiin tullessa vaikuttaa kuitenkin siltä, kuin kotitontut olis vallanneet keittiön ja olkkarin sillä välin, kun me ollaan oltu pois... Te tiiätte. Viiden hujakoilla syöpötellään ja sitten aletaan kattella Pikku Kakkosta. Tai siis lapset alkaa. Mä yleensä touhuun omiani. Jossain välissä tyhjennän pesukoneen. Ja täytän tiskikonetta. Laitan seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Välillä on päiviä, kun oikeesti istun ekan kerran vasta puoli ysin hujakoilla. Tämäkin varmasti tuttua monelle. Mä olen viime aikoina koittanut vähän rauhoittua tekemisteni kanssa ja välillä ihan vaan toljottaa lasten kanssa sitä Pikku Kakkosta. (Joka useimmiten päättyy siihen, että meteli on ihan jäätävä, kun pojat alkaa tapella siitä kumpi pääsee mun syliin.) Kuuden jäljistä, ehkä lähempänä puol seiskaa, alkaakin taas jo iltatouhut. Menee siinäkin tovi kun suihkuttaa kaks ja sivusilmällä vahtii, että kolmas viruttaa kunnolla tukkansa. Yökkärit päälle ja seiskan paikkeilla syödään iltapala. Viime aikoina mä olen tosin alkanut tehdä niin, että kotiin tultua syödään välipala ja ruokaisampi iltapala vasta puol seiska. Siksi, että tuo klo 17 päivällinen ei ole milloinkaan ollut mikään jättimenestys. No, joka tapauksessa, oli järjestys mikä tahansa, puol kasilta vallataan sohva. Jos ei mulla mitään OIKEESTI elintärkeetä touhuttavaa ole, niin viimeistään tässä kohtaa mä istahdan alas ja otan lapset kainaloon. Hetki kattellaan telkkaria ja kasilta petiin. Kukin vuorollaan repparissa sänkyyn, hetki rupattelua, suukot, halit ja hyväyöt. Sitten alkaa mun oma aika. Alkuun mä tein lähestulkoon kaikki koti-/rästihommat lasten mentyä nukkumaan, mutta se kävi raskaaksi. Tietysti iltaisinkin vielä tulee häärittyä jotain, jotain sellaista johon ei pysty keskittymään Eelin toikkaroidessa ympärillä, mutta kyllä mä pyrin siihen, että saan kasin jäljistä nostaa kontit pöydälle. Herätys on aamuisin kuitenkin jo 05.50. Viikonloppuisin lapset herää viimeistään seiskalta ja vähän sen jälkeen onkin jo täys tohina päällä. Jossain kohtaa ne heräs silloinkin jo kuudelta, mutta onneks heräämiset nykyään useimmiten venyy (edes) siihen seiskaan. Viikonloppuisin me yleensä syödään yhdessä aamupala pidemmän kaavan mukaan ja sitten päivällä touhutaan mitä ikinä mieleen juolahtaakin.

Välillä mä olen totuuden nimissä ihan puhki. Eeli on yhäkin vaan melkoinen kohkaaja ja mulla pitää vieläkin olla silmät selässä. Rauhallista hetkeä täällä ei juurikaan ennen sitä kasia ole. Mulle henk.koht. univelka on pahin vihollinen. Pinnaa kiristää ja kaikki tuntuu toivottamalta. (Suuresti tuntevan ihmisen draamantaju tietysti värittää mukavasti näitä tilanteita...) Useimmiten mä kuitenkin pääsen nukkumaan hyvillä mielin ja voin todeta yhden päivän olevan taas onnistuneesti pulkassa. Mä tiedän, että tää tästä jonkin ajan kuluttua helpottaa, kun tuo pikku-vintiökin tosta vähän vielä kasvaa. Kuitenkin mä edelleen pyrin keskittymään tähän hetkeen ja kaiken (välillä sulan hulluuden) keskellä muistamaan sen, että tämä aika kun lapset on pieniä, kestää vain hetken. Ja mä todella haluan nauttia tästä. Haluan muistaa tämän myöhemmin hyvänä ja antoisana aikana. En aikana, jolloin mä olin vaan koko ajan väsynyt. Ja jos ei muuta, niin ei meillä ainakaan tylsää päivää ole.

Viime aikoina lapset on sairastelleet ihan älyttömästi. Jo viime syksy oli melko haastava ja tämä alkanut vuosi on osoittautunut vielä mahdottomammaksi. Lapset missaa kaiken kivan, kun koko ajan vaan sairastellaan neljän seinän sisällä. Ja mä tietysti murehdin, kun joudun olemaan ihan hirveästi pois töistä. Ja kyllä, tiedän sen, ettei sille mitään voi. Mut silti. No, lapset on kuitenkin tärkeysjärjestyksessä ekana ja eiköhän tämäkin tästä kevättä kohden helpota. Mulla on onneksi mun isäni apuna. Tällä viikollakin se oli kahteen otteeseen hetken lasten kanssa, että mä pääsin käymään edes kaupassa.

Vaikka mä välillä joudunkin toteamaan olevani melko töttöröö, olen mä jollain tapaa tähän jo tottunutkin. Monesti sivustakatsojat ihmettelee, että miten sitä voi pärjätä, mutta kun sitä vaan pärjää. Tämä on mun elämä. Tämä on meidän elämä. Ja se on nyt tällainen. Väillä on raskasta, mutta tämä elämä on kuitenkin hyvää. Mulla on myös kainalo, johon useimmiten iltaisin käpertyä. Se on antanut mulle hurjasti voimaa, mutta ihan helppo tämä paketti ei ole ollut. Ymmärtänette yskän. Yksi päivä mulle on jäänyt erityisesti mieleen ihan erityisen ihanana. (Kerron vielä sen ja sit mä lopetan.) Aatulla on keskiviikkoisin muskari. Joulun tienoilla, taisi olla itsenäisyyspäivän alla, lähdettiin muskarireissulle koko konkkaronkka. Toni odotti Telman ja Eelin kanssa autolla, kun mä vein Aatun. Sitten me juostiin kauppaan, ostettiin sata kassillista ruokaa pyhien varalle ja riennettiin taas autolle. Toni hoiti kassit ja Eelin autoon, mä juoksin hakemaan Aatun. Toni kantoi kauppakassit tänne HISSITTÖMÄN TALON KOLMANTEEN KERROKSEEN (joka on yleensä mun homma ja useimmiten toisessa kainalossa vielä sätkivä Eeli), marssi keittiöön ja purkas kassit (homma, jota mä ihan toden totta inhoan). Sillä välin kun mä taas laitoin kuravaatteet pyykkiin ja loput, vielä päivän jäljiltä kosteat pihavaatteet kuivumaan, Toni laittoi lapsille iltapalaa. Ja yhtäkkiä me kaikki istuttiinkin sohvalla katsomassa telkkua ja rauhoittumassa yötä vasten. Illalla mulla oli niin äärettömän ihana olo. Kaikki oli sujunut niin mutkattomasti. Ilta oli niin miellyttävän rauhallinen, vaikka päivä oli ollut pitkä ja kiireinen. Mä ajattelin, että kunpa aina olis tällaista. Ja sitten tuli ajatus siitä miten paljon helpompaa kaikki voisi olla, kun arkea olisi koko ajan jakamassa toinen. Ja sitten tuli tietysti itku.

Uusi alku

Montako blogia ihminen voi luoda, ennen kuin on ylitetty raja naurettavuuden puolelle? Hups. No mutta. Kaipa maailmaan blogeja mahtuu siinä missä ääntäkin. Kun mä parisen vuotta sitten aloitin bloggaamisen mä elin elämääni kolmen lapsen kotiäitinä maaseudulla omakotitalossa. Oli kaksi autoa, autotalli ja asuntovaunu. Idyllistä puuttui vain koira. Silloin oli myös avioliitto ja arkea pyöritti kaksi ihmistä. Aloitin bloggaamisen tallentaakseni muistoja arkisista sattumuksista lasten kanssa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että ne kaikki kohellukset olisi luettavissa sitten joskus. (Sitten joskus, kun lintuset on lentäneet pesästä ja mä mietin, että mitä hittoa mun nyt kuuluu tehdä.) Ulospäin meidän arki vaikutti hyvinkin normaalilta, justiinsakin idylliseltä. Mä hoidin kotia ja lapsia, mies kävi töissä. Välillä tehtiin reissuja asuntovaunulla, pariin otteeseen ihan Eurooppaan saakka. Pinnan alla kuitenkin kyti ja kuohui. Ja sitten edessä olikin se pahin. Kaikki hajosi palasiksi. Ei se tapahtunut yhtäkkiä, taistelu oli pitkä ja yritystä riitti vaikka muille jakaa. Se ei vain riittänyt. Oli pakko nostaa kädet ylös ja antaa periksi. Moni tuntuu ajattelevan eroa muoti-ilmiönä. Joku jopa tuntuu pitävän sitä helppona ratkaisuna. No, musta se ei ole kumpaakaan. Ero on aina vaikea asia. Ja se tuo mukanaan niin valtavia muutoksia sekä arkisiin asioihin että tunne-elämään, että musta on ihan silkkaa hulluutta pitää sitä helppona ratkaisuna. Oli syyt sitten mitkä tahansa. Ja oli se sitten yhteinen tahto tai ei. Etenkin silloin kun se ei ole.

Takaisin bloggaamiseen. Mulle siitä tuli vaikeina aikoina tapa hetkellisesti sulkea mielestä pois surut ja murheet. Tapa pistää aivot narikkaan. Ehkä jopa jollain tapaa keino paeta. Kun mä kirjoitin arjen iloista, joita silloinkin kuitenkin riitti, oli helppo takertua niihin ja jatkaa yrittämistä. Kun oli kuitenkin senkin verran hyvää jäljellä. Ja kai mä sillä onnistuin jotenkin tunkemaan ne ikävät asiat jonnekin kauas, kauas, pois mielestäni. Kun elämä heitti sitä kuuluisaa häränpyllyä, oli aika sulkea blogi vain kutsuttujen lukijoiden kurkisteltavaksi. Ja mukaan lähtikin muutama uskollinen. Koskaan en tule unohtamaan heiltä saamaani tukea aloitellesani tätä uutta, aivan toisenlaista, elämää. Mut yllätti täysin kuinka suuri määrä tsemppiä, ymmärtämystä, vilpitöntä halua tukea ja aitoa välittämistä voi olla tällaisen yhteisön sisällä. (No okei, "yhteisö" kuulostaa ihan pölöltä, mutta enpä nyt tähän hätään vähemmän pölöä sanaakaan keksi kuvaamaan tätä...) Silloin sulkeminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Jotenkin arki on vienyt mennessään ja kirjoittaminen on viime aikoina jäänyt todella vähille. Kaikki aiheet on tuntuneet käsitellyiltä. Kaikki murheet jo sataan kertaan jaetuilta ja jauhetuilta. Mä kuitenkin olen aina rakastanut kirjoittamista, ajatusten jakamista, ja mulla on ollut kumpaakin ihan hirmu kova ikävä. En vain ole tiennyt mistä kirjoittamisen aloittaa. En mä tiedä onko mulla nytkään yhtään sen enempää annettavaa, mutta kun yksikseni tätä arkea pyorittäessäni olen hyvin, hyvin kiinni tässä arjessa, mä huomaan kaipaavani jotain omaa. Ja mulla on vahva aavistus siitä, että tää vois yhä kaiken jälkeen olla se mun juttu. Vanhaa blogia en enää avaa. Mä tahdon nyt jotain uutta. Mä tahdon aloittaa puhtaalta pöydältä. Mä haluan uuden alun.

Kuulumisia. Me. Nykyään me asutaan kaupungissa, kerrostalokolmiossa. Ja meillä on yksi auto. Koiraa meillä ei ole edelleenkään. Arki on melko täynnä hulinaa. Vauhtia piisaa, eikä vaaratilanteiltakaan aina vältytä. Välillä seinät raikaa, kun yhdellä sun toisella on huono päivä. Välillä puhalletaan yhteen hiileen ja homma toimii lähes aukottomasti. Välillä itketään, välillä nauretaan. Kaikesta normaalittomuudesta huolimatta meidän arki on kai kaikkinensa niin normaalia lapsiperhearkea kuin vain olla voi. Ja mikä lopultansa sitten onkaan normaalia? Pähkinänkuoressa vois kai todeta, että olosuhteet huomioonottaen ja niitä huomioimatta, me voidaan kaikki hyvin.

Minä. Yhä vaan yhtä temperamenttinen kuin aina ennenkin. Suuresti tunteva ihmisenalku. Kuten jo joskus aiemmin todettu, mun nauruni on edelleen yhtä hersyvä kuin mun kyynelvarastoni vaikuttaa olevan ehtymätön. Joskus mä toivon, että olisin vähän vähemmän suuresti tunteva. Musta tuntuu, että elo olis jollain tapaa helpompaa silloin. Mutta olisko se kumminkaan? Ja niin, enhän mä sitten olis mä. Mulla on (paha) tapa murehtia asioita, etenkin niitä joille en itse  mitään voi. Siitä soisin itseni joskus kasvavan pois. Mä pääsin kotiäitivuosien jälkeen palaamaan vanhaan toimeeni, joskin työpaikka ja työkaverit olivat vaihtuneet. Olen kolmivuorotyössä, mutta mun suureksi onnekseni joustoa on löytänyt aivan valtavasti. Arkisin saan tehdä aamuvuoroja ja kun lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään, silloin mä sitten teen viikonloppuja. Raskasta toki sekin, omaa aikaa mulle jää melko vähän, mutta kuitenkin olen kiitollinen, että asiat on näin hienosti hoituneet. Erosta kulunut aika on ollut todella raskasta, mutta on tuonut tullessaan myös paljon hyvää. Monen vuoden jälkeen voin taas sanoa olevani oma itseni. Ja onhan vaikeudet toki entisestään mua vahvistaneet. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta kun on näinkin pitkälle päästy, en mä ihan helposti meinaa kaatua.

Telma, Neiti Tokaluokkalainen. Yhä yhtä temperamenttinen kuin äitinsäkin.  Telma joutui muuton myötä vaihtamaan koulua. Uusia ystävyyssuhteita on syntynyt ja oikein hyvin on neitokainen sopeutunut ihan kaikkinensa. Toki välillä asiat ja tunteet ja mikä-tahansa hakee paikkaansa, mutta se nyt kuuluu elämään. Telmaa ei paljon enää kotosalla näy, tuolla se mennä viuhtoo ystäviensä kanssa. Niksnaks vaan kuuluu, kun napanuora katkeilee. Mutta sekin kuuluu elämään. Lempparilause: "Hei, mitä välii?" Kaikinpuolin rakastettava (ja hetkittäin raivostuttava) paketti.

Aatu, Herra Tuleva Eskarilainen. Suurten tunteiden mies. Hän, joka vieläkin päivittäin kertoo rakastavansa äitiä (yks päivä se sano rakastavansa mua enemmän, kuin maailmassa on kääpiöitä..) ja tykkää kiehnata kainalossa. Hän, jossa on alkanut myös testosteroni jyllätä. Voltin voi heittää missä tahansa, milloin tahansa. Koko ajan kuuluu murista ja taistelu näkymättömän vastustajan kanssa on very jees. Musta on ihan hullunkurista, että se tosiaan on syksyllä aloittamassa eskarin. Aatu tykkää laulaa ja aikoo isona osallistua Voice of  Finlandiin. Esitettävä biisi on vielä kysymysmerkki. Ehkä Robinin Chillaillaan. Ehkä?

Eeli. Eeli, Eeli, Eeli.... Pieni 2,5vee täydellinen täystuho. Herra OMATOIMINEN. "Mää itte! Mää itte!" Hän, joka pyörittää meitä kaikkia 6-0. Ihan siis vaan siksi, ettei me aina oikein jakseta sen raivokohtauksia. Kun Eeli vetää pultit, no, se kyllä sitten kuuluu. Ja se vetää pultit ehkä noin sata kertaa päivässä. (Vika tietysti on tyhmässä äidissä, joka ei anna tehdä MITÄÄN.) Eeli puhua pälpättää hulvattomia juttujaan jatkuvasti. Koko ajan. Ja mikään ei koskaan ole Eelin vika. Aina se on ollut joko Telma tai Aatu. Tai sitten ne on (muka) houkutelleet Eelin pöhköilyyn. Tai sitten vaan ihan puhtaasti (muka) ärsyttäneet sitä. Ja jos toinen ärsyttää, niin sittenhän kenttä on (muka) vapaa. Jep. Mitä tahansa siltä kysyykin, vastaus on aina: "Emminä tielä." Eelillä on tarhassa kaksi tyttöystävää ja kivointa on tarhapäivinä ollut kun tytöt on vetäneet Eeliä (eikä siis missään nimessä toisinpäin) pulkassa. Jepjep.

Sellasta meillä. Welcome on board, jälleen kerran.