Syksyntuntu

Koko päivä on ollut harmaa ja sateinen. Mä olen nauttinut. Kyllä mä kesästä ja lämpimästäkin tykkään, mutta jotenkin mun oloni on syksyisin kotoisampi, kaikin tavoin. Musta on ihana olla kotona hämärässä, pöytälamppujen lämpimässä valossa. Saa vetää villasukat jalkaan ja köllötellä viltin alla. Kuunnella sateen ropinaa. Kesällä on jotenkin pakko olla niin aikaansaava. Ja reipas. Syksyllä saa ikäänkuin luvan kanssa laiskotella. Ei tartte olla niin tehokas. Koomista, kun kuitenkin syksyn saavuttua alkaa taas kaikenmoiset arkikarkelot. Vaikka kalenteri on koko kesän ollut huomattavasti tyhjempi, musta tuntuu, että mä olen ollut ihan töttöröö. Mä olen antanut helteen veltostaa itseni. Ja nillitellyt siinä laiskuuksissani, kun en saa mitään aikaiseksi. Olen ottanut rennosti, mutta samalla kärsinyt kaaoksesta. Mä en ehkä taida olla kesäihminen. Tai ainakaan helleihminen. Vaikka tykkäänkin lökötellä, saan mä syksyisin enemmän toimeksi. Paitsi tänään.

Lapset tuli aamulla iskälästä. Taikka isommat sai kyydin kouluun ja Eeli tuli yhdeksän hujakoilla kotio. Pestiin pari koneellista pyykkiä ja purettiin kassit. Imuroitiin vähäsen ja pitkästä aikaa mä jaksoin asetella päiväpeiton sängyn päälle ja koristetyynyt sikonsokinläjästä sohvan nurkkiin. Sievästi ja somasti. Kun hommat oli hanskassa me löysisteltiin Eelin kanssa kynttilänvalossa. (Sillä seurauksella, että mä en uskaltanut poistua olkkarista edes pissalle...) Mä lipittelin kahvia ja Eeli katteli Kaapoa mun läppäriltä. Mulla oli sellanen olo, että teen juuri sitä mitä mun kuuluukin tehdä; olla. Ja nauttia. Mulla ei ollut yhtään sellanen olo, että mun OLIS PITÄNYT TEHDÄ jotain muuta. Nautin täysin rinnoin olostani. Tekemättömyydestä. Laiskottelusta.

Kohta me alotellaan leffailtaa. Aiotaan suihkunpuhtaina vallata sänky ja sohvan kaikki nurkat ja jatkaa olemista. Ihan vaan olemista.