Entä jos?

...koulun vanhempainilta ei olis sattunut samaan iltaan kuin Aatun peli? (Mitä siis manasin etukäteen suunnattomasti.) Anni ei olisi tullut lapsenvahdiksi, enkä mä olisi siitä ekasta pelistä ennen vanhempainillan alkua nähnyt juuri mitään Eelin touhuja kyttäillessäni. Se oli yksi niistä, joiden katsomisrauhasta olen erityisen iloinen.

...ei olis sattumalta kerran tullut puheeksi, että Aatun kummisetä voisi joku kerta tulla katsomaan Aatun peliä? Mä en olisi ehkä älynnyt pyytää häntä kannustamaan kentän laidalle, kun itse istuin vanhempainillassa. Aatu pisti itsensä täysillä likoon ja sai pelin päätteeksi sen kovin odottamansa vihreän kortin!

...ei olisi lakannut satamasta kaatamalla juuri ennen peliä, niin että kenttä ehti juuri ja juuri kuivua, peli olisi peruttu. Eikä kummisetä olisi nähnyt Aatun pelaavan.

...ei olis alkanut pelin alettua taas sataa ja kentälle tullut vesilätäköitä, olis meno todennäköisesti ollut taas niin vilkasta, ettei Aatu olisi ihan niin täysillä ehtinyt peliin mukaan. Eikä Aatu olisi tehnyt niin mahdottoman monta hienoa kuljetusta ja syöttöä ja melkein-maalia. (Että kun oli se kummisetäkin katsomassa...)

...Aatun kummisetä ei olisi tullut katsomaan peliä? Mä en olisi illalla alkanut miettiä isääni. Sitä miten innoissaan se olis pelejä tullut katsomaan. Miten tärkeetä se olis ollut sille. Ja Aatulle. Sieluni silmin näin isäni siellä kentällä, vaikken oikeesti koskaan ehtinytkään nähdä. Pitkästä aikaa mä näin mielessäni elävästi isän hymyn, kuulin isän naurun. Mun mieleeni tulvi tuhansia muistoja.

...mä en olisi päivittänyt Facebookiin ajatuksistani, ikävästä ja asioiden tärkeydestä itse kullekin? Mun ystäväni ei olisi lähettänyt mulle kaunista viestiä. Vastauksessa sain vahingossa, sen enempää asiaa miettimättä kuvattua millaista ikävä kauneimmillaan on. Sen, mitä olen kauan jo halunnut osata sanoa ja kertoa. Sen, että ikävä on haikeaa kaipuuta. Muistutus itselle siitä, ettei ole unohtanut. Juuri siksi ikävä voi olla jopa lohdullista.

...mulla ei olis tullut kahinaa isän kanssa muutama kuukausi ennen isän kuolemaa? Mä en olisi myöhemmin soittanut perään. Puhelu kesti yli tunnin. Puhelun aikana tuli sanottua monta tärkeää asiaa. Ilman sitä puhelua asiat olis jääneet sanomatta. Juuri sen puhelun vuoksi mulla on sellanen olo, että vaikka kaikki jäikin kesken, mikään ei todella kuitenkaan jäänyt kesken.

... äiti ei olisikaan kuullut mun kuiskausta? Kerran äidin nukkuessa kuiskasin rakastavani. Äiti avaskin silmät ja kysyi: "Mitä?" Mä vastasin, ettei mitään. Lisäten oitis perään: "No, sanoin vaan, että mä rakastan sua." Äiti ei löytänyt enempää sanoja, mutta halas mua lujaa. Muutama viikko myöhemmin mä en enää olisi voinut sitä äidille sanoa.

...jokaikinen mun pikku-äkäpussini ei olisi jotain vähemmän älykästä tehtyään (ja mun marmatettuani) joskus rääkäissyt: "Sää et enää tykkää must!" ? Mun ei ehkä olisi tullut kerrottua, että vaikka ne mitä ikinä maailmassa tekiskin, mä en koskaan lakkaa rakastamasta. En vaan aina tykkää niiden tekemisistä. Meillä rakastetaan joka, tai ainakin melkein joka päivä. Mutta olisiko mun ilman känkkäränkkiä välttämättä tullut kerrottua, että mun rakkauteni todella on loputon. Pohjaton.

...täällä ei olis välillä hirveä rähinä päällä? Osaisinko mä silloin nauttia niin täysin rinnoin niistä hetkistä, kun on tyyntä ja kaikki vaan menee kertakaikkiaan nappiin?

...mä en olisi kerännyt rohkeuttani ja tehnyt elämäni vaikeinta päätöstä? Mä en olisi huomannut, että siitäkin voi selvitä. Mä en ehkä olis ihan todella tajunnut miten paljon rakastavia ja auttavaisia ihmisiä mun elämässä on. Miten monta pilaria mua tukee, kun mä olen romahtamaisillani.

...ei olisi koskaan menettänyt mitään? Jos ei olisi koskaan vastoinkäymisiä? Osaisiko sitä olla niin vilpittömän kiitollinen niistä pienistä ihanista ja kauniista asioista, jotka ympäröi? Kuten vaikka siitä, että se kummisetä tuli sinne kentänlaidalle. Vaikka se yksi sinne ei voi tulla, toinen tuli. Se on tärkeää.



Niin entä jos? Pieniä ja isoja asioita. Useimmiten kai on turha jossitella. Joskus kuitenkin tuntuu tärkeältä jossitella. Joskus vaikeat ja harmilliseltakin tuntuvat asiat saattavat lopulta saada aikaan jotain, joka kantaa ehkä jopa läpi koko elämän. Joskus pienet sanat, tai teot, voi merkitä enemmän kuin aavistatkaan. Joskus jonkun saapuminen paikalle saattaa tehdä pienen pojan päivästä erityisen ison ja tärkeän.



Ps. Entä jos mä en olis pesukonetta päälle laittaessani marssinut Telman huoneeseen aavistuksen äkäisenä noutamaan lattialta niitä tuhansia housuja ja miljoonia paitoja? Mä en olis ehkä huomannut Telman hyllyllä nököttävää parvekkeen avainta, jota olin etsinyt kämpän JOKA nurkasta. (Eeli sen sinne oli kiikuttanut, tietty.)