Tässä nyt ollaan sitten niin lomalla, niin lomalla. My ass! Ahhahhaa, kauhea härdelli päällä koko ajan. Lomareissun jälkeen meillä oli mukava pehmoinen lasku tähän normimpaan arkeen... Aatulla oli turnaus heti sunnuntaina. Turnauksessa vierähti kuus tuntia! Aatun joukkuekaverin isä lupasi ottaa Aatun hoteisiinsa, mikäli Eeli ei olisi jaksanut hillua mestoilla, niin sanotusti. Hyvin se kuitenkin meni. Eeli touhus omiaan ja välillä malttoi keskittyä peleihinkin. Kun Eeli meinas tylsistyä, höpsötti muut äidit ja isät välillä sen kanssa. Kun Eeli kärtti (tuhannennen kerran) mun syliini ja mä sanoin selkäni jo sattuvan roikottamisesta, nappas yks isä Eelin olkapäilleen. Ja mä sain keskittyä rauhassa peliin. Mä niin tykkään tollasesta! Ja kukapa ei. Pojilla on jo niin hyvin pallo hallussa, että pelit on ihan oikeasti jännää katottavaa. Hienoa katottavaa. Osalle pojista liiga on vähän turhan kovatasoinen ja niinpä muutama, Aatu mukaanlukien, treenaa ja pelaa välillä joukkueessa, jotka eivät liigassa pelaa. Näin pojat pääsevät enemmän näyttämään taitojaan ja kehittymään, omissa peleissä kun meno on välillä turhankin kiivasta. Tämän seurauksena Aatulla oli heti maanantaina jo treenit. Sen toisen joukkueen kanssa. Päivä kului ostoksilla, kun piti ostaa reppuakynääkumiatussiavaatettakenkää. Tiistai meni koulunaloitushässäkässä. Tänään illalla peli. Huomenna omat treenit. Mikäs siinä, eipä Aatu pallon potkimisen lisäksi muuta haluaiskaan tehdä. Tämä tahti on todellakin vain satunnaista, normaalisti on vain kahdet treenit tai yhdet treenit ja peli per viikko. Jatkuvalla syötöllä tää olis mun mielestä kyllä aivan liian vauhdikasta noin(kin) pienelle pojalle. Välillä mua ihmetyttää, kun nykyään kaikki touhu on niin totista. Kamalan kilpailuhenkistä. Harrastaminen vaatii ihan hurjasti aikaa. (Ja taitoa!) Meillä todella Telma kulkee itse omiin harrastuksiinsa, onneksi ovat lähistöllä. Eelin kanssa en vielä tänä syksynä ajatellut aloittaa mitään. Pakko sillekin on toki kohta jotain keksiä... täytyy senkin saada jollain tapaa purkaa tuota energiamäärää. Toistaseksi saa kyllä nyt telmiminen päiväkodin pihalla riittää. Mutta niin, että miten ihmeessä ne perheet, joissa useampi lapsi harrastaa ja mahdollisesti vielä useampaa lajia, joihin kaikkiin mahdollisesti pitää vielä lapsia kyyditä, järjestää arkensa? Melkonen taitolaji sekin. Mä olen nyt jo välillä ihan helisemässä. Etenkin, kun joukkoon pitäis vielä ujuttaa sekä harrastusten että koulun ja päiväkodin tiimoilta satunnaiset vanhempainillat sun muut. Suurinta haastetta asettaa ne, joihin mä en voi ottaa lapsia mukaan, luonnollisestikin. Ens viikon keskiviikkona Aatulla on kotipeli buffetteineen samaan aikaan, kun koululla on vanhempainilta. Mun pitäis käytännössä katsoen olla taas kahdessa paikassa samaan aikaan. Tai oikeestaan kolmessa, kun Eeliä ei kyllä voi vanhempainiltaan mukaan ottaa. Onneks mulla on Anni, se lupas jälleen kerran jeesiä.
Eilen mun oli tarkoitus viedä Eeli Myllyyn leikkipaikalle. Tai kyllähän mä veinkin. Mutta. Aamulla mun isoäitini soitti joutuneensa sairaalaan. Se putosi reilu viikko sitten pyörätuolista ja loukkas polvensa. Aikansa se taas (mun lääkäriinmeno-käskyistä huolimatta) sinnitteli, kunnes sitten meni sinne lääkäriin. Ja jalassa, tai siis siinä polvessa, todettiin murtuma. Tiistaina mami oli passitettu labrasta päivystykseen ja sieltä vuodeosastolle. Jalalla ei saa varata alkuunkaan. Toinen oli luullut tulevansa labran jälkeen kotiin. Ja yhtäkkiä sille puhutaan kolmesta sairaalaviikosta. Mukana -ei mitään. Ja tietysti juuri se, mitä sairaalaan nyt ei ikinä kannata mukaan ottaa. Me käytiin Eelin kanssa hakemassa mamin avain, ja vietiin sille vähän yhtä sun toista. Mm. kännykän laturi. Ja Bellavita. Ja papiljotit. Ei mamilla hengen hätää ole, mutta meneehän siinä hetkellisesti pasmat sekaisin. Kukapa sairaalaan haluaa. Varsinkin, kun on tottunut touhuamaan ja tulemaan toimeen itsekseen. (Vaikka väkisin, kuten meillä melko monella on tapana...) Kuten aina, kun jotain sattuu, tulee kaikille mieleen se yksi asia. Olispa isä vielä täällä. Meidän isällehän mami oli tottunut soittamaan, jos ja kun apua tartti. Ihan kuten minäkin. Hyvinhän se homma näinkin hoitui ja onneks mulla nyt sattuu olemaan loma, niin pääsen useammin katsomaan mamia ja mun on myös helpompi auttaa, jos se vaikka käytännönasioissa apua tarvitsee. Ja onhan meitä Annin kanssa tässä kaksi mamia auttamassa. Tämä kuitenkin sai mut taas miettimään tuki- ja turvaverkkoja. Kuinka paljon on ihmisiä, jotka ihan kertakaikkiaan ovat yksin. Eihän perheet enää samalla lailla pysy kasassa, kuin joskus muinoin. Aikuistumisen kynnyksellä lähdetään opiskelemaan muihin kaupunkeihin, jäädään sinne perustamaan perhettä. Muutetaan ulkomaille. Vaikka ja mitä. Välillä musta tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii tukiverkko-ajatuksella. Useimmiten mä olen saanut asiat jollain tapaa sumplittua, mutta olen mä välillä itsekin ollut itkun partaalla, kun olis ihan oikeasti tarvinnut monistaa itsensä useammaksi kappaleeksi. Välillä mä olen joutunut jättämään menemättä silloinkin, kun olis oikeesti ollut tärkeää mennä. Eniten mua on surettanut kerrat, jolloin mun on ollut pakko valita sellaisista menoista, joihin olis ollut tärkeä päästä lapsen vuoksi, lapsen kanssa. Onhan mulla tosiaan Anni ja ystäviä iso liuta. Mutta kun niilläkin on omat elämänsä. On työt ja perheet ja harrastukset. Eikä tämä nyt suinkaan pelkästään mun kaltaisia koske. On perheitä, joissa arkea pyörittää kaksi vanhempaa, mutta molemmat saattaa olla vuorotyössä, toinen tehdä reissu-hommia tai olla muuten vain paljon poissa kotoa. On ehkä vielä vanhemmat elossa, mutta välttämättä ei olla tekemisissä, tai edes missään väleissä. Vanhemmatkin saattavat, ja usein ovatkin, vielä työelämässä. Miten moni vanhus jää oman onnensa nojaan, kun ei ole omaisia pitämässä huolta. Ja puolia. Kai tätä listaa vois jatkaa loputtomiin, nämä asiat nyt koskettavat, tai mietittyvät, mua luonnollisestikin eniten. Tai ainakin mun huomioni kiinnittyy niihin.
Lopunperin, kun asiaa oikein pyörittää, voin mä jälleen kerran todeta meillä olevan pullat kuitenkin hyvin uunissa. Mulla on se siskoni. Ja ystävät. Ympärillä ihmisiä, jotka on valmiita auttamaan minkä vain kykenevät. Kunhan mä vain "muistan" kysyä ja pyytää. Töissä asiat rullaa kertakaikkisen hienosti, mulla on käynyt hurjan hyvä tuuri. (Toivotaan, että se tuuri myös jatkuu.) Mä tiedän, että mun isoäitini tuntee ajoittain olevansa yksinäinen. Kyllä me vieraisilla käydään ja soitellaan, mutta arki niin helposti vie mennessään. Mä toivon hänen kuitenkin tietävän, että kyllä me täällä ollaan häntä varten. Vaikkei meidän isä enää olekaan, niin me ollaan. Ja toivon hänen ymmärtävän senkin, että meiltä voi, saa ja täytyykin pyytää apua. Kohta me lähdetään piristämään Eelin kanssa mamia ja huoneen muita rouvia. Eilen Eeli jutusteli vähän yhden sun toisen kanssa ja kun yks ei oikein meinannut kuulla, huusi se lopulta asiansa kaikille. Niin. Mistä sen lopulta voi tietää, että kuka sitten normaalin puheen kuulee ja kuka ei. Pare se kai on pelata varman päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti