Mä olen ollut sekä eilen että tänään ihan kamala akka. Se peffaan ammuttu karhu taas. Mä vannoin ja vakuutin, että otan rennosti enkä stressaa turhia. Katinpaskat, suoraan sanottuna. Tämän on pakko olla jotain lomastressiä. (Koska normaalistihan mä olen aina seesteinen... Jep.) Eilinen päivä meni häsätessä ja illalla mä olin aivan veto pois. Kun me vihdoin lähdettiin illalla treenien jälkeen tallustamaan parkkipaikalta kohti kotia, mä huomasin Aatun tallustevan edellä tyhjin käsin. Kysyin Aatulta, että missä sun treenireppu on, halooooo... Autossahan se, tietty. Takaisin autolle. Aatu nappas repun autosta ja mä sain oitis nenilleni: "Äiti, missäköhän sun kauppakassi on? Halooooo..." Autossahan se. Tietty. Auts.
Tänään me lähdettiin taas heti aamusta rannalle. Ajattelin, että koitetaan ottaa kaikki irti tästä meidän lyhkäsestä YHTEISESTÄ lomasta. (Sitäpaitsi, mä vahingossa narrasin... lapsilla alkaa koulu ens viikolla, ei tällä viikolla.) No, rannalla ei alkuun toiminut oikeen mikään. Kaikkia ärsytti. Ilmassa taitaa olla vähäsen jännitystä ja pakko myöntää, että tää hellekin alkaa tehdä tehtävänsä. Mä en taida olla ainoa, jolla on veto pois. Oli meillä lopulta ihan kivaa, mitä lie alkuintosekoilua taas ollut. Rannalta kotiuduttua me paineltiin Eelin kanssa vielä pikapikaa Myllyyn ostoksille, mulla kun näytti repsottavan leggingseistä oikein sopivasti JUURI NYT sisäsauma. Eikä mulla ollutkaan kaapissa sellasia, joita kehtaa julkisesti käyttää. Oikein oivaa huomata sekin JUURI NYT. Myllyssä Eeli käyttäytyi kertakaikkisen hienosti. Uskoi mun puheeni pikaisesta visiitistä, eikä kärttänyt kertaakaan leikkipaikalle. Jokasen helikopteriautokarusellin se tietysti tyyppäs, mutta seuras uskollisesti perässä, kun mä sanoin että pitää kiitää. Mä pesin eilen koneellisen vaatteita, ajatuksenani aloittaa tänään pakkaamaan. Pyykkejä viikatessa totesin ne täysin tuoksuttomiksi. JOKU oli eilen käynyt avaamassa pesuaine-luukkua kesken pesun ihan vaan pikkiriikkisen. Just sen verran, että kone oli pessyt pyykit pelkällä vedellä. Pesin ne siis tänään uudelleen. Jihaa.
Sinnikäästi mä kuitenkin aloin pakata. Hiki valuen. Eeli halusi auttaa. Tietty. Lopulta me tehtiin niin, että mä ojensin kaapista vaatteita ja se viikkas ne lattialle pinoihin. Niitä pinoja kertyi useampi. Aika monta. Ne oli aika korkeita. Luulis mun handlaavan pakkaamisen, kun olen sitä koko aikuisikäni harrastanut. Ennen eroahan me oltiin alvariinsa reissussa. Mä pakkaan parin päivän reissua varten saman verran tavaraa, kuin parin viikon reissua varten. Taito kai sekin. Kun vaatteet oli kasseissa, Eeli ilmoitti alkanvansa hommiin. Se alkoi penkoa lelulaatikosta työkalujaan ja kohta jo ärjyi ja ärisi: "KUKA HELKKARI ON PIILOTTANU KAIKKI MUN TYÖKALUT??" "MIS NE ON????" "KUKA ON LAITTANU NE VÄÄRÄÄN PAIKKAAN???" "EI TÄS OO MITÄÄN JÄRKEE!!" En mä niitä toki ollut minnekään korjannut, mutta mitä äiti edellä, sitä lapsi näemmä perässä... Auts. Loppuviimeksi mä kuulin sen pärisevän (aivan varmana siitä, että mä olin syypää): "Olisinpa tienny tänkin, ni en kyl olis sua siäl Myllys totellu..." Ilmoitti se mulle senkin, että on nyt tosi pahalla tuulella. Siis TOSI pahalla tuulella. Siis OIKEESTI. Eikä se kuulemma aio enää koskaan leikkiä mun kanssa. Mua alkoi naurattaa. Myönsin tappioni, nostin käteni pystyyn ja pyysin suukkoa. Niin me tehtiin sopu ja mä päätin OIKEESTI lakata stressaamisen. Päätin OIKEESTI olla olematta enää TOSI pahalla tuulella. Heti helpotti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti