Olohuoneessa

Mä en ole kovinkaan kummoinen sisustaja, mutta tykkään laittaa kotia. Se on mun harrastukseni, tai jotain. Mulle tulee hyvä mieli, kun löydän jotain pientä kivaa. Kun me muutettiin, alkoi kotiin pikkuhiljaa ilmestyä enenevissä määrin valkoista. Lastenhuoneissa toki on enemmän väriä. Onhan mulla kalusteissa myös tummaa puuta, että ei meillä kuitenkaan kokovalkoista ole. Ja jos olisikin joskus ollut, sitä tuskin enää olisi... Läikkiä siellä, läikkiä täällä. Valkoinen olis varmaan jo harmaata. Mä olen usein kuullut sanottavan, että sisustus kertoo paljon ihmisestä. Että se usein kuvastaa ihmisen luonnetta. Mä olen joskus kuvannut meidän kotia sanalla plattu. Se taitaa olla Turun kieltä ja tarkoittaa suomeksi jotain valjun suuntaista. Valju taas taitaa tarkoittaa väritöntä, tasapaksun, ehkä jopa tylsän oloista. Mä en itse ole ihmisenä kyllä mitenkään plattu. Kaikkea muuta. Räiskyvä, tunteikas ääripäiden kuningatar. Joskus jopa räjähtelevä. Ehkä se sitten on niin, että kun tämä mun elämäni on melko tapahtumarikasta ja vauhdikasta, haluan mä elää fyysisesti hillityissä olosuhteissa. Tai miten se nyt selittäisi.. ymmärtänette kuitenkin mitä tarkoitan.

Jossain kohtaa mua alkoi tympiä kuitenkin olohuoneen värittömyys. Aloin pikkuhiljaa valkoisen ja beigen rinnalle laittaa harmaata. Harmaata. Voi sitä värien leikkiä! Hah. No, halusin sitten ihan oikeesti vähän väriä. En mitään räiskyvää vieläkään, mutta jotain. Päädyin vaaleanpunaiseen. Ripaus vaaleanpunaista tyynyssä ja shaalissa. Vaaleanpunaisia kynttilöitä valkoisten seassa. Vaaleanpunaisia ruusuja, joihin mulla on todellinen päähänpinttymä. (Etevää. Näillä helteillä ne jaksaa kukkia nuukahtamatta keskimäärin 3 päivää). En tiedä miksi vaaleanpunaista, se ei koskaan ole ollut millään lailla mun mielivärini. No, nyt mä kuitenkin tykkään olkkarin värityksestä. Vaikka se olkkari vieläkin on kai aika plattu. 

(Kyllä, tuo yksi tyyny on vaaleanpunainen...)

Mä olen huomannut hullaantuvani erilaisista kylteistä ja tekstitauluista. Taulujen tekstit on sellaisia, joiden sanoma on mulle jotenkin merkityksellinen, ne muistuttaa mua jostain. Niissä lukee jotain, jonka mä haluaisin muistaa aina, joka päivä.

Löysin mä kaapin perukoiltakin jotain, jonka olemassaoloa on hetkeen edes ollut muistanut/älynnyt. Mähän silloin jo aikanaan kerroin, että laitettiin isän hautajaisissa valokuvia esille. Joukkoon eksyi myös paperinpala, joka löytyi meidän isän luota. Isä oli piirtänyt paperinpalaan kitaran kuvia. Meidän isällä oli lähes aina matkassa kitara mukana, jos se oli pidemmän aikaa pois kotoa. Kitara seurasi isää Lapin reissuille, seurasi mukana, kun isä rakensi meille maaseutulaan terassia ja yöpyi meillä aina aika ajoin. Kun se oli Telman seurana ensimmäisinä kouluaamuina tänne muutettuamme, sillä oli kitara mukana. Se paperinpala on mulle yhtäkuin isä. Kitarat päätyi kehyksiin ja nyt se on mulla esillä. Sen lisäksi, että se on mulle luonnollisesti hurjan tärkeä, se oli juuri se jokin, jota toi hyllynkolo kaipasi.