Aika

Mistä lie eilen taas mieleeni pulpahtanut ajatus ajankäytöstä. Ja kiireestä. Mä olen aina ollut häsääjä, tehnyt tuhatta asiaa yhdellä kertaa, mennä viuhtonut kuin viimeistä päivää. Ei ole kymmenen eikä satakaan kertaa, jolloin mä olen kesken hääräämiseni unohtanut aivan tyystin mitä olen juuri sillä hetkellä ollut tekemässä. Tai mitä mun oli tarkoitus seuraavaksi tehdä. Tuttua varmaan monelle. Kiire tekee musta aivan sietämättömän säksättäjän. Kertakaikkiaan kamalan ihmisenalun. Joskus ihan oikeesti on kiire singota sinne, tänne ja tonne, mutta kuinka paljon sitä kiirettä ja kiireen tunnetta tulee lopulta itse tehtyä. Kai ne asiat hötkyilemättäkin suttaantuu. Työpäivän jälkeen mä yleensä pistän kotona hösseliksi. On mulla siinä toki hyvä tarkoitus takana; Mitä pikemmin hommat on hanskassa, sitä enemmän  aikaa jää ihan vain olemiseen. Välillä on päiviä kun musta tuntuu, että tekeminen ei lopu ollenkaan. Eikä ikinä. Töissä on saattanut olla hoppu, töistä päiväkodille on hoppu, päiväkodilta kotiin tai harrastuksiin saattaa olla hoppu ja kotona saattaa odottaa vielä yksi sun toinen pikku-askare. Sellasina päivinä mä olen täällä kotosalla kuin peffaan ammuttu karhu. Lopulta ne hommat kuitenkin aina tulee tehtyä ja useimmiten sitä aikaa jää muullekin. Se on vaan se tunne.  Sitäpaitsi, yön jälkeen jokatapauksessa vastassa on uusi päivä jolloin jatkaa, ei kai kaikkea yhteen päivään tai iltaan tarvitsekaan ympätä.  Mua ärsyttää suunnattomasti se peffaan ammuttu karhu itsessäni ja mä olen ihan tietoisesti koittanut pyrkiä pois siitä, että itse synnyttäisin itselleni kiireen tunnetta. Joskus se unohtuu ja mä olen hetkellisesti hirviömäinen, mutta melko hienosti mä olen onnistunut missiossani. Paljon mä olen joutunut tekemään työtä asian eteen, mutta nyt se on pikkuhiljaa alkanut kantaa hedelmää. Mä olen oppinut keksittymään yhteen asiaan kerrallaan. Ja vaikka välillä oliskin useampi homma samaan aikaan hoidoksissa, toimin kuitenkin hosumatta. Teen rauhassa. Uskokaa pois, mulla todella on ollut työtä tässä. Siis TODELLA.

Mähän teen työtä muistisairaiden vanhusten parissa. Siellä rauhallisuus todella on valttia. Häsläämällä ei todella voita ajassa yhtikäs mitään, päinvastoin. Samahan se kyllä täällä kotona on. Kun mä pysyn tyynenä, otan iisisti, on myös lapset huomattavasi iisimpiä. (Haa, mikä oivallus...) Eilinen tästä oivana esimerkkinä. Käytiin poikien kanssa kotimatkalla kaupan kautta ja kotona oltiin vasta puoli viiden hujakoilla. Pesukone piti laittaa päälle, tiskikone täyttää ja tyhjätä, iskä-kassit pakata jaadijaadijaa. Mä OISIN voinut alkaa taas hösätä. Kaiken lisäksi mun teki mieli leipoa. Telma ja Aatu viettivät taas lähes koko illan pihalla ja me häärättiin Eelin kanssa täällä kaksin. Edellispäiväisestä lego-leikistä innostuneena Eeli aloitti samaisen leikin itekseen heti kotiintultua ja mä sain hetken touhuta rauhassa omiani. Välillä mä kävin kurkkimassa ja kehumassa Eelin rakennelmia. Eeli tuli mun kanssa leipomaan ja onnesta soikeena veivas murotaikinaa kätösillään. Mä en käsitä, miksi mun pitää niin usein olla niin hirvittävän kärsimätön. Teen niin usein kaiken itse, että saan ÄKKIÄ tehtyä. Kun vois ihan rauhassa tehdä yhdessäkin. Tässä mulla vielä on opeteltavaa. Laitettiin Eelin kanssa pyykit yhdessä kuivumaan, pakattiin kassitkin yhdessä. Välillä me istahdettiin sohvalle lukemaan kirjaa tai katsomaan telkkaria. EI KAIKKEA TARTTE SAADA AIKAISEKSI HETI. Välillä voi tehdä muutakin. Ja kaiken voi tehdä rauhassa, ilman karhuilua.

Mä kävin edellis-syksynä koulutuksessa, jonka aiheena oli nimenomaan muistisairaan ikäihmisen kohtaaminen. Yksi osio koulutuksesta käsitteli läsnäoloa ja sen merkitystä. Tässä osiossa puhuttiin myös paljon kiireestä työelämässä. Kyllähän hoitajien työmäärä paljon puhuttaa nykyään. Miten vähän aikaa jää itse läsnäololle ja miten tärkeää läheisyys kuitenkin on. Miten tärkeää on antaa aikaa. Koulutuspäivänä tehtiin harjoitus, jossa parin kanssa vuorotellen piti olla toiselle läsnä yhden minuutin ajan. Ei tarvinnut puhua, toki sekin oli sallittua. Tarkoitus kuitenkin oli pysähtyä minuutiksi toisen vierelle, lähelle. Se minuutti tuntui yllättävän pitkältä ajalta. Positiivisessa mielessä, meinaan. Pienikin aika voi riittää viestittämään toiselle, että toinen on tärkeä. Pieni hetkikin voi luoda turvallisuuden tunnetta. Aina toki parempi mitä enemmän aikaa on, mutta pienessäkin hetkessä voi saada paljon aikaan.

Kunpa tämän kaiken muistais aina, joka hetki.

Ps. Mä olen tässä kuluneen vuoden aikana kuunnellut silloin tällöin cd:tä, jonka meidän isä mulle aikanaan joululahjaksi antoi. Antoi mulle ja Annille molemmille samanlaiset. Cd:llä on kitaramusiikkia, todella rauhoittavaa. Ei sanoja, joihin keskittyä, vain kaunis kitara ja sitäkin kauniimmat melodiat. Kanteen isä on kirjoittanut

"Kun maaginen kitara soi,

ei mitään

TEHDÄ voi.

Jos hetken maltat,

PYSÄHDY.

KUUNTELE.

Niitä näitä 

AJATTELE.

Ja vain

ELÄ."

Mä olen tästä niin monesti puhunut ja kirjoittanut, niin herkästi se vaan unohtuu. Kunpa tämän kaiken todella muistais aina. Ihan joka hetki.


Pps. Ymmärtänette hyvämielisen kateuteni rauhallisia, jopa hitaita, ihmisiä kohtaan. Valtakunta siitä, että tämä taito olis sisäänrakennettu.