Kuten aina tietynlaisten postausten jälkeen, aloin mä jälleen miettiä rajoja. Sitä mistä voi ja on sopiva kirjoittaa. Mitkä asiat koskettavat mun lisäksi liian paljon mun rakkaitani tai syystä tai toisesta ovat liian pyhiä kirjoitettaviksi. Kuten jo edelliseen kommentoin, mä olen kysynyt läheisiltäni luvan kirjoittaa meidän elämästä. Ja kyllä, on myös asioita, jotka on niin pyhiä, että kirjoittamattomiksi saavat jäädäkin. Mä en häpeä menneisyyttäni. Tämä on mun elämäni, iloineen ja suruineen. On mulla välillä itsellänikin toki sellainen olo, että mä en kuulu näihin raameihin. Aivan kuin katselisi omaa elämäänsä jostain etäältä. Ihan kuin kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle. Aiemmin jo kirjoitinkin, että niin avoin kuin olenkin, mun on helpompi ripotella palasia elämästäni muille pienissä erissä. Kertoa tarinaani kappale kerrallaan. Antaa ihmisille aikaa tutustua muhun minuna, ei ihmisenä jonka lapsuutta on varjostanut isän alkoholiongelma, ei ihmisenä joka on käynyt läpi avioeron, ei ihmisenä jolle on sattunut ja tapahtunut. Mun menneellä ei esimerkiksi ollut mitään tekemistä mun avioeron kanssa. Ei se johtunut mun vajaavaisuuksistani. Ei se ollut kenenkään syytä. Joskus elämässä on ja tapahtuu asioita, joille mikään maailmanmahti ei voi mitään. Yhä edelleen, kaiken tapahtuneen jälkeen mä koen olevani tavallistakin tavallisempi tyttö, joskin eletty elämä on muhun jälkensä jättänyt. Niinhän se jättää kaikkiin.
Mä olen muutenkin miettinyt ihmisten asenteita. Niin helposti me tuomitaan toinen toisiamme. Ja todellisuudessa meillä saattaa olla toisesta vain pieniä tiedonmurusia hyppysissämme. Kun kirjoittaa omista ajatuksistaan, sitä itse ihan tietoisesti ottaa tietynlaisen riskin. Haavoittumisen riskin. Mutta kirjoittaminen juuri niistä asioista, jotka koskettaa myös muita... niitä miettii tarkemmin ja niistä kirjoittaa harkitummin. Kyllähän sitä jokainen rakkaitaan luonnollisesti haluaa suojella. Ei halua kenenkään ajattelevan pahaa rakkaistaan. Tosiasiassa meistä ei kuitenkaan kukaan ole täydellinen. Jokaisella on omat kipukohtansa ja kasvunpaikkansa. Jokainen meistä varmasti kantaa jotain taakkaa. Jokaisella varmasti on jokin asia, mistä ei ole ylpeä. Toisilla taakat ovat suurempia, toisilla pienempiä. Toiset taakat ovat vähemmän merkityksellisiä, toiset taakat vaikuttaa perustavanlaatuisesti myös muiden elämään. Kuitenkaan mä en osaa ajatella, että ne ihmiset, jotka omilla ongelmillaan aiheuttavat surua ja murhetta muille, ovat sen huonompia ihmisiä kuin muut. Jotkut vain ovat heikompia kuin toiset. Mä uskon, että usein tilanteet lipuu pikkuhiljaa käsistä ja yhtäkkiä sitä saattaa huomata olevansa keskellä labyrinttiä, josta ei niin vain olekaan ulospääsyä. Ja entä jos mieli yksinkertaisesti järkkyy, pää ei vain kestä... ei sitä ihmiseltä itseltä kysytä. On niin helppo todeta vierestä jonkun olevan itse syypää ongelmiinsa. Mistä me se tiedetään mistä, missä ja milloin ongelmat on alkaneet. On mullakin ollut elämässäni vaihe, jolloin mä olin kiukkuinen ja katkera. Taisin vihata enemmän tai vähemmän koko maailmaa. Enkä ollut vähiten kiukkuinen omalle isälleni. Ne oli mun kasvukipujani. Mä olin tulta ja tappuraa (olen toki vieläkin, mutta erilailla), täynnä mielipiteitä. Mä olin kertakaikkisen ehdoton. Jossain kohtaa mä ymmärsin, ettei kukaan halua tahallaan satuttaa rakkaimpiaan. Aina elämä vain ei mene käsikirjoituksen mukaan. Kaikki tarinat ei toden totta ole korukirjaimin kirjoitettu. Mä en jaksanut enkä halunnut enää vihata koko maailmaa. Enkä mä halunnut katkeroitua, sillä se jos jokin vie voimia. Se tuntui hurjan armolliselta.
Mä taisin kadottaa punaisen langan ihan totaalisesti. Kai mä hain takaa sitä, että vaikka me tehdään virheitä ja vääriä valintoja, ei me silti olla pahoja tai huonoja. Me ollaan ihmisiä. Kaikkien hartiat ei kestä sitä painolastia, joka niille on laskettu. Tällöin elämää saattaa alkaa hallita jokin muu kuin ihminen itse. Ei kukaan haluamalla halua mörköjä tai virtahepoja olkkariin ja elämään ylipäätään, ei omaan eikä läheisten. Kaiken ylläkirjoitetun jälkeen on myönnettävä, että myös mä itse sorrun joskus samaan, muodostan ennakkokäsityksiä, teen hätiköityjä johtopäätöksiä. Kuvittelen tietäväni jostain jotakin, mistä mulla ei todellisuudessa ole hajuakaan. Stereotypioin. Onko meillä kellään lopulta varaa arvostella toisia? Onko meillä varaa tuomita toisia, muodostaa omia käsityksiämme tietämättä välttämättä koko totuutta? Tietämättä asioiden kaikkia laitoja. Tai vaikka kaikki laidat olisikin tiedossa.
Miksi mä sitten haluan näistä asioista puhua ja kirjoittaa, miksi mä haluan kokemaani ja ajatuksiani jakaa, vaikka välillä mietin olenko oikeutettu siihen... En tiedä. Ehkä siksi, että puhuminen auttaa mua selviytymään näistä asioista ja kirjoittaminen auttaa mua kasaamaan ajatuksiani. Ehkä ruudun toisella puolella kurkkii joskus joku joka on kokenut tai kokee parhaillaan samaa. Ehkä joku huomaa, ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Ja on tässä myös kääntöpuoli. Kaikki se tuki ja kannustus, jota olen saanut. Se, miten ihanasti mun kertomani on otettu vastaan. Mä olen jurmuttaja. Kun mulla on huono päivä, sen kyllä tietää sitten kaikki. En mä sitä muille kosta, mutta avaudun kyllä auliisti siitä, mikä mua milloinkin jurppii. Ja vaikken mä edes sanoisi mitään, näkee sen musta varmaan kilometrien päähän. Välillä mun tulee puuskahdettua miten väsynyt mä olen kaikkeen. Ennemminkin tarkoitan fyysistä väsymystä. Univelkaa, väsymystä kiireiseen arkeen, väsymistä siihen, että välillä vastoinkäymisten satelu tuntuu loputtomalta. Vaikka murheet olis miten pieniä tahansa, ne kasaantuessa tuntuu joskus olevan kertakaikkisen ylitsepääsemättömiä, mitä ne tietysti todella harvoin on. Mutta luoja tietää, että jokaisesta tuntuu joskus siltä. Usein tällaisina hetkinä joku ihana ihminen kertoo nostavansa hattua. Kertoo olevansa ylpeä, kertoo arvostavansa. Kertoo pitävänsä urheana, selviytyjänä. On mieltäylentävää kuulla olevansa hyvä ja hyväksytty. Toisaalta, eikö tietynlainen itsensä arvostaminen pitäisi olla jollain tapaa itsestäänselvää? Mä pysähdyn usein miettimään miten paljon mä perustan käsitystä itsestäni muiden sanomisten varaan. Miten mun itsetuntoni roikkuu muiden varassa. Miksi mä olen koko ikäni miettinyt ja mietin vieläkin aivan liian usein mitä mieltä muut ovat mun sanomisistani ja tekemisistäni? Ehkä se on juuri se jälki, jonka mun menneisyyteni on muhun jättänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti