Normiarki, ai lav juu

Tänään saapuivat mun jalokiveni reissultansa. Kun mä kaarsin autoni kanssa iskälän pihaan, lähti mua kohti juoksemaan innokas lauma jälkikasvua. Eeli hyökkäs mun jalkoihin kiinni kuskin puolelta, Aatu loikkas sisään pelkääjän puolelta ja hyppäs mun niskaani. Mulla meni viitisen minuuttia ennen kuin pääsin edes autosta ulos. Mun tekis kamalasti mieli kertoa teille miten auvoista kaikki tämän jälkeen oli, mutta tosiasiassa mulla meinas hitsata kiinni jo kun oltiin istuttu autossa vaivaiset kymmenen minuuttia. Kriisin aiheutti Hese. Eikä me edes oltu vielä Hesburgerin kohdalla. Kaikilla tuntui olevan jonkinmoinen probleema jonkin asian kanssa ja mulla taas tuli probleema lasten probleemista. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin. Itse ruokailu sujui rauhallisesti, joskin siinä venahti melkoinen tovi. Kerrottavaa riitti niin, että mun oli pakko lopulta alkaa jakaa puheenvuoroja, että sain lasten kertomisista edes jotain tolkkua. Lapset odotti nätisti autossa, kun mä raahasin sata kappaletta reissukasseja kotio. Likapyykki koneeseen ja käyttämättömät takas hyllylle. Mä en voi käsittää miten sutjakasti se sujui. Ja pyykkiäkin oli inhimillinen läjä. Itseasiassa niin inhimillinen, että koko läjä on nyt puhtaana telineessä kuivumassa. Sitä se on, kun reissataan iskän kanssa. Ei ole varmaan sitten niin nokonuukaa. Toista se oli silloin, kun mä vielä reissasin mukana... Pyykkiä pestiin vähintäänkin seuraava viikko. Muutenkin oltiin mukavan ajoissa kotosalla niin, että jäi ihan rauhassa aikaa halitella ja suukotella. Ja syödä jätskiä. Ja pelata Unoa. Ja katsoa Vain elämää -uusintaa telkkarista. Loppuviimeksi vielä pötköteltiin mun sängyllä ja mulla meinas loppua kädet kesken, kun piti samaan aikaan rapsutella kolmea pientä päätä. Ja selkää. Ikävä oli ollut kova, mulla ja lapsilla.

Kyllä taas vaan vierähti nämä kaksi viikkoa aivan järjettömän nopeesti. Mulla meni suunnitelmat jotakuinkin lähestulkoon täysin uusiksi, mutta ehdin mä myös ladata akkuja ja nautiskella olostani. Ja hiljaisuudesta. Perjantaina me heitettiin korkkarit kattoon Eelin kummitädin kanssa. Meillä oli keskustassa treffit vasta seiskalta ja mä ehdin kerrankin valmistautua aivan rauhassa, pidemmän kaavan mukaan. Kaavaan kuului lasi valkkaria ja lasin pohjalla muutama makoisa mansikka köllöttelemässä. Kuuntelin musiikkia, suihkuttelin antaumuksella ja... Ja sitten. Mun yks toinen ystävä soitti mulle ja mä jäin suustani kiinni. Mulle tuli lopulta ihan hirvee kiire. Äkkiä tukka tötterölle, ripsarit ripsiin, punat poskille ja rynttyyt niskaan. Ja hajuvettä litratolkulla, tietty. Onnekseni mä olin nostatellut fiiliksiäni sen viinilasillisen kera, ei ollut vaatteiden valkkaaminen yhtään niin vaikeaa kuin normaalisti. Kyllä. Naisen elämä on. Käytiin Outin kanssa syömässä. Ruoka oli hyvää, paikka oli ihana, tarjoilu pelasi ja seura tietty oli kertakaikkisen loistavaa. Jutusteltiin niitä näitä ja hihiteltiin siinä melkolailla. Lopulta me päätettiin lähteä rantaan jokilaivoja "katselemaan". Tilattiin drinkit. Hienosteltiin. Drinkit maistu sonnalle, eikä ilmakaan varsinaisesti suosinut. Päätettiin lähteä keilaamaan. Meillä oli tasan kymmenen minuuttia aikaa ehtiä mestoille. Lähteissä Outi kävi palauttamassa ne sonnan makuiset drinkit. Oli sanonut, että ne maistui pahalle ja jäi kyllä nyt juomatta. Se oli kyllä aivan just jetsulleen totta, mut hei... Silti. No, kerta sekin oli ensimmäinen, kun drinkit lähti takas tiskille. Tultiin siihen tulokseen, että me ollaan tultu vanhoiksi. Naurettiin. Kipitettiin melkosta kyytiä paikasta B sinne paikkaan C keilaamaan. Jatkettiin nauramista koko matka. Naurettiin ja puuskutettiin. Koitettiin siinä samalla jutella. Surkea esitys, kertakaikkisen koominen. Keilaamisen jälkeen me lähdettiin laulamaan karaokea. Kipikipi paikasta C paikkaan D. Tai siis mä lauloin, Outi kuunteli. Laulut loppui kilometrin pituiseen jonoon ja me vaihdettiin paikkaa. Koska mä halusin laulaa lisää. Paikasta D paikkaan E. Jostain kumman syystä mä jätin väliin kaikki yliturvalliset Suvi Teräsniskat ja lurautin Roxetten Listen to your heart. Kurkkuun sattui. Päätin korottaa panoksia. Tippaakaan tarkemmin harkitsematta riipustin lappuun Total eclipse of the heart. Voi. Hyvä. Luoja. Mitkä lie hiivatin patoumat musta pääsi valloilleen ja mä annoin palaa. Mun voimakkaana kaikunut raspini (voitaisiin ehkä myös kuvailla sanalla "rääyntä") sai valtaisat aplodit. Kuljin estradilta takas omalle paikalleni läpy-kujan lävitse. Onnitteluja sateli. Ah. Hah. Haa. Olin hetken ylen tyytyväinen itseeni. Seuraavana aamuna musta ei meinannut lähteä pihahdustakaan. Tästä eteenpäin mä jätän Bonnie Tylerin taidonnäytteet ihan vaan Bonnie Tylerille enkä kuvittele olevani jotain mitä en ole. No, kai se hetkellinen euforia oli sen väärti. Päätettiin vielä lähteä tanssimaan ja niin me taas kipitettiin. Paikasta E paikkaan F. Ja sitten me tanssitiin. Niin, että kurkun lisäksi mulla oli jalat aivan muusina aamusella. Kivaa oli. Ja tarpeeseen tuli. Sovittiin, että heitetään viimeistään ens kesänä korkkarit uudestaan kattoon.

Semmosta. Näillä lähdetään taas kohti normiarkea. Kyllä tätä hiljaisuutta jo piisaskin. Normiarki, ai todellakin lav juu!