Päänpuhdistusta

Makaan sohvalla läppäri sylissäni. Kynttilöiden liekit lepattaa rauhoittavasti. Kynttilöiden liekit lepattaa rauhoittavasti päivänvalossa. Olkoonkin, että koko muu maailma tuntuu haikailevan auringon perään, mä olen vallan tyytyväinen tähän pilviseen hämärään. Tunnenpahan oloni vähemmän urpoksi köllötellessäni keskellä kesäpäivää kynttilänvalossa. Jos tätä nyt edes kynttilänvaloksi voi kutsua. Ilman kynttilöitäkin pärjäis. Mä koitan päättää, että miltä musta tuntuu. Mä en tiedä. Kuluneet pari viikkoa on sisältäneet niin julmetun määrän jos jonkinmmoista tunnetta, että ei semmonen hetkessä kehosta häviä. Korvienvälistä puhumattakaan. Olo on kuitenkin huojentunut. Onnistuin osoittamaan jälleen kerran itselleni, että on hölmöä pelätä etukäteen. Kun koskaan ei voi tietää varmaksi. Kai siinäkin toki jotain perää on, että kun osaa varautua ikäänkuin pahimpaan, ei joku tietty hetki olekaan ehkä ihan niin musertava. Se voi olla jopa huojentava. Ei se välttämättä olosuhteita täysin muuta, mutta joskus käy niinkin, ettei kaikki olekaan aivan niin kurjasti. Asia sinällään ei katoa, mutta helpottaa huomata, että siitä voi ihan oikeasti selvitä. Voi huomata, että asioilla ihan oikeasti on tapana järjestyä. Mutta silti, miksi spekuloida asioitatilanteitatunteita, jotka eivät ole spekuloitavissa. Vaikka inhimillistä kai lopunperin sekin. Enimmäkseen mua tuntuu nyt jurppivan. Tartun pikkuseikkoihin, kiinnitän huomiota epäolennaiseen ja ärsyynnyn. En voi katsoa telkkaria. Ärsyttää. Yritin lukea elämäntaito-opasta ajatuksenani kasvattaa itseäni kohti ehyempää ihmistä. Alkoi ärsyttää vielä enemmän. Ah.

Keskitytään siis kivoihin asioihin. Niihin, jotka ei ärsytä. Lapsilla on yhä kivaa reissullansa. Ollaan soiteltu joka päivä. Itseasiassa monta kertaa päivässä. Välillä TOSI monta kertaa päivässä. Ei niillä edes välttämättä ole ollut mitään kummempaa asiaa. Aiheena on saattanut olla jokin lähes elintärkeä ilmoitusluontoinen asia (kuten "MoimemennäännyttrampallehyppiiMOIKKA!"), jonka mä olen (ehkä) käsittänyt vasta, kun luuri on jo aikaa tuutannut tyhjää mun kädessäni. Suurinta hämmennystä siellä päässä on toistaiseksi aiheuttanut yllättävä toissapäiväinen pikkuruinen takatalvi. Eeli selitti mulle, että ensin me herättiin, sit me syötiin, sit me lähettiin urkalle juoksee, sit me mentiin uimaan, sit tuli kylmä, sit me mentiin sisäl, sit tuli lunta, sit me syötiin, sit paistoi airinko. Kyllä, "airinko". Loppuun se totesi tohon lumentuloon viitaten, että kesä meni piloille. Sitäkin tais ärsyttää. Aatu on kuluneen eskarikevään aikana hiljaksiin oppinut lukemaan. Alkuun se tavaili naapureiden sukunimiä rappukäytävässä, nyt se kuulemma lueskelee ajomatkoilla aikansa kuluksi Aku Ankkoja. Mistä tuli muuten mieleeni asia, jonka tiimoilta jokunen kuukausi sitten sain huomata poikaseni oppineen myös kirjoittamaan. Aatu oli saanut pientä rakentavaa (?) palautetta melskaamisesta ja sitäkin tais ärsyttää. Se katosi Telman huoneeseen, tuhtas siellä tovin, hiippaili keittiöön ja teippasi  henkilön X selkään lapun, jossa luki koukeroisin kirjaimin "LÄSKI". Eipä ollut paljoakaan aikaa, kun oltiin käyty keskustelua koko porukalla siitä, miten väärin ja ilkeää kaikinpuolinen nimittely on. Etenkin "läski"-sana kuuluu niihin, joiden kohdalla mä en anna hituakaan armoa. No, se tiesi sohivansa muurahaispesää, teki sen täysin tietoisesti. Justiinsa sillä hetkellä mä en arvattavasta syystä ryhtynyt kehumaan lapseni oikeinkirjoitustaitoa vaan aloin, jälleen kerran, pitää madonlukua siitä, mitä mieltä mä nimittelystä olen. Poika pakeni taas Telman huoneeseen ja kotvan kuluttua kiikutti henkilölle X halin kera lapun, jossa luki "anteksi". Sillä lailla mä siis sain tietää, että Aatu on oppinut kirjoittamaan. Kiva.

Takas asiaan. Kalajärvi-Kalajoki-Oulu-toistaiseksi määränpää tuntematon. Siinä reissulaisten reitti toistaiseksi. Kalajoella Telma oli kuulemma pudottanut kännykkänsä sängynrakoon. Sellaiseen rakoon, josta se niin vaan ei ollutkaan pelastettavissa. Ensin oli rakoon koittanut kättänsä tyrkätä iskä. Sitten Telma. Telman jälkeen Aatu. Lopulta Eeli oli saanut pienen kätensä ängettyä rakoseen ja saanut ongittua puhelimen turvaan. Voi sitä ylistysten määrää, jonka Eeli oli osakseen saanut. Se oli melko täynnä itseään, kun asiasta mulle mainitsi. "Kukkaan muu ei saanut kättä sinne, mut sit mää laittasin käden sinne ja se mahtu ja mää sain sen Telman puhelimen pois siält! Kukkaan muu ei saanu sitä!" Huvipuistossakin olivat käyneet. Eeli ei meinaa kuulemma ottaa IKINÄ sitä ranneketta pois kädestään. Telmalla ja Aatulla on mukavasti ollut seuraa toisistaan. Se on ollut ehkä kaikkein kivointa kuulla... täällä kotopuolessa ne ei nyt aina ihan jetsulleen yhteen sovi.

Hetki sitten mä meinasin saada härslaagin, kun jostain tuolta kirjahyllyn hollilta kuului hirveä lirinä. Hyppäsin metrin (tai ainakin melkeen). En paikallistanut lirisevän äänen alkulähdettä, joten mieltäni jäi pienesti kalvamaan tuo outoakin oudompi ääni. Spooky... Äsken mä kuulin taas sen lirinän. Meinasin taas saada härslaagin. Taisin taas hypähtää metrin verran yläilmoihin. No kas, se olikin vain yksi mun kynttilöistäni, joka lorotti steariinit tassille. Jep. Jatkan olemistani kynttilöiden keskellä koittaen olla saamatta härslaageja. Koittaen olla ärsyyntymättä. Siitäkin huolimatta, että telkkarissa joku nainen on ottanut videokuvaa itsestään katsoen alas kameraanpäin niin, että sen nenäkarvat näkyy.