Jonninjoutavaa

Eilen mulla oli puolet päivästä aivan hirveä tarve tehdä jotain, mutta en mä oikein osannut tarttua mihinkään. Telman huone on ollut taas jo jonkun aikaa totaalisen kaaoksen vallassa ja mä päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Tyhjensin parikin laatikostoa ajatuksenani käydä läpi sitä roinamerta (lue: hävittää ja tuhota). Kunnes mulla leikkas kiinni. Ei mun mielenkiintoni riittänytkään alkaa pohtia minkä pikku-ukon mä nyt sitten mihinkin lykkäisin ja mikä teos tarttis säilöä ikiajoiksi, minkä suttupaperin sais nakata roskapussin pohjalle. Siinä mä istuin lattialla tavarat kourassa sotkukasa edessäni, enkä mä oikeestaan edes osannut päättää mistä aloittaa. Luovutin. Nyt siellä on entistä kamalampi kaaos. Pitänee joku päivä ottaa itteään niskasta kiinni ja hoitaa homma pois päiväjärjestyksestä... lapsi saattais olla otettu, jos kotiintullessa huoneessa olis vieläkin hallitsevampi kaaos kun lähteissä. Lopulta mun päivän aikaansaaminen oli sohvanpäällisten pyykkäys. Ihailtava saavutus, eikö totta?

Iltasin mä olen istuskellut täällä yksikseni kynttilänvalossa. En tiedä mitä, mutta jotain hurjan rauhoittavaa kynttilänvalossa on. Tai ehkä se on se lämpö, joka kynttilöistä hehkuu. Mene ja tiedä. Mä olen saanut univelkoja vähäsen kuitattua ja olo alkaa olla ihmismäisempi. Kyllä mä itseni ja asiani tiedän ja tunnen, että en epäile alkuunkaan, ettäkö tämä olisi vielä tässä. Enää mä en kuitenkaan tunne, että mä olen aivan niin solmussa. En ainakaan koko ajan. Mä olen käynyt kurkkimassa blogeja, lueskellut naistenlehtiä, istunut ja koittanut olla miettimättä sen kummempia. Jälkimmäisessä melko heikosti menestyen. Eilen iltapäivällä mulla oli ystävä kylästelemässä. Mä en muista koska me viimeksi ollaan jutusteltu ihan kahdestaan, ilman lapsia. Oli jotenkin hämmentävää, kun kukaan ei tullut keskeyttämään. Terapeuttista. Mä olen täälläkin ylistänyt ystäväni varmasti jo tuhanteen kertaan maasta taivaaseen, mutta kun niitä vaan pitää ylistää. Ne on sellasia, jotka ei vaan lupaa auttaa ja tukea, vaan ihan oikeesti ovat olemassa (silloinkin) kun on hätä. Ja sitäpaitsi, ne tuo aina tullessaan suklaata. Ei siinä eilenkään taas kyyneliltä säästytty, mutta mä en oliskaan mä, jos en välillä aina tirauttais pieniä itkuja. Ehei, ennemmin maapallo lakkaa pyörimästä kuin mä lakkaan vollottamasta. Sitä paitsi, laulaahan se Vartiainenkin, jotta itkua varten on ihmisen silmät. Ja tuli siinä naurettuakin välillä. Jos ei muuta, niin ainakin mun tapaani hetkittäin toimia ja käsitellä asioita. Miten joku voikin saada itsensä välillä niin pois tolaltaan! Tultiin myös siihen tulokseen, että kaveritkin saa vähän omaa aikaa ja pääsevät irtautumaan kotoilusta hyvällä syyllä, kun tulevat mua tukemaan elämän kolhiessa. Melko mustaa huumoria. Pakollista välikevennystä. Ei jaksa itkeä, jos ei välillä naura. Te tiiätte.

Tänään mä en edes yrittänyt saada mitään aikaiseksi. Mä vaan olin. Sain jo aamupäivällä juttuseuraa. Juttuseura toi tullessaan naistenlehden. Ja lisää suklaata. Alkuillasta Anni kävi Miron kanssa. Miro nukahti sohvalle ja me parannettiin maailmaa. Päästiin jo sellasiin sfääreihin, että heikompaa olis hirvittänyt. Ei me lopulta osattu päättää, että tapahtuuko asiat vain sattuman oikusta vai mistä tässä elämässä on kyse. Mietittiin miten pienestä kaikki voi välillä olla kiinni, hyvässä ja pahassa. Onkohan jompikumpi joskus aivan huomaamattaan tehnyt tai jättänyt tekemättä jotain sellasta, mikä onkin muuttanut elämän suunnan. Paljonko jokin pieni teko on voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Mikä tarkoitus asioilla taikka tapahtumilla on, onko niillä tarkoitusta ja miksi sitä tarkoitusta pitää aina miettiä ja etsiä. Semmosta. Yhtään en muista, että miten me tuohon pisteeseen päädyttiin. Eikä se nyt ihan meidän normaalia arkijutustelua ollut, mutta mikäs siinä. Olihan se ihan virkistävääkin taas vaihteeksi pohtia syntyjä syviä. Niistä pohdinnoista vaan ei koskaan tule valmista. Keksit yhden vastauksen, niin toinen keksii uuden aspektin. Paitsi tultiin me kyllä siihen tulokseen, että kaikella ei ole tarkoitusta. Kaikki muu jäi avoimeksi. Eikä me niitä nyt ihan tosissamme (siis tosi tosissamme) jahkailtu, kunhan nyt veisteltiin. Kivaa siitä tekee se, että me ajatellaan molemmat monesta asiasta erilailla. Ja yhtä monesta asiasta samalla lailla. Me ollaan hassulla tavalla ihan erilaisia ja kuitenkin meissä on hurjasti samaa. Ikä on tehnyt siis tehtävänsä.

Epätoivoisista yrityksistäni huolimatta mä olen tässä kaikkea muutakin pyöritellessäni suorittanut myös jonkinmoista itsetutkiskelua. (Ylläripylläri...) Mähän olen henkeen ja vereen tunneihminen. Ei taida tulla uutisena kellekään. Joskus mun on vaikea ajatella rationaalisesti, vaikka siihen olis kaikki perusteet. Ja kuten jo todettu, vaikka mä järjen olisinkin jo kouraan kaivanut, mun on hirveän vaikea jättää tunne loitommas. Siinä missä joku toinen ajattelisi, että nyt on näin ja näin on mentävä ja tehtävä, mä jään jossittelemaan, kääntelemään, vääntelemään ja vatvomaan. Ajattelen asiat liian pitkälle. Ajattelen asioita, joita ei kannata ajatella. Asioita, jotka satuttaa vaan enemmän. Mä myös olen kamala murehtija, etukäteen murehtija. Sekään ei tule varmasti yllätyksenä kenellekään. Puolet ajasta olen pois tolaltani juuri siksi, että ennakoin. Ennakoin asioita, jotka eivät ole mitenkään ennakoitavissa. Mietin ja murehdin, joskus pelkäänkin asioita, joita ei kannata etukäteen miettiä ja murehtia. Taas se "entä jos"... Yleensä asioilla edelleen on tapana järjestyä. Ja jotkut jutut vaan on ja pysyy, vaikka niitä miten kääntelis. Kuitenkin kun mä kelaan aikoja, tapahtumia ja tilanteita taaksepäin, mä huomaan, että olen aina ollut sellainen. Ja aina tulen varmasti sellainen olemaankin. Toki mä toivon oppivani tästä pois, sitä säästäis itseään niin paljolta, niin turhalta mielipahalta ja murheelta.

Nyt mulle tuli tunne, että jauhan taas aivan tyhjää ja jonninjoutavaa. No, sainpahan taas analysoitua itseäni. Ja kaikkihan pitää analysoida. Asiat ja ihmiset. Mikään ei koskaan vaan voi olla. Kaikki, kaikki mun pitää aina ja ikuisesti analysoida. Käydä läpi pohjamutia myöden. Sangen rasittava piirre sekin. Helpommallakin vois päästä.

Tänään sentään paistoi aurinko. Se on hyvä lähtökohta se.