Järki. Ja tunteet.

Lapset lähtivät eilen lomareissulle kahdeksi viikoksi isänsä kanssa. Ennen kassien kiikuttamista autoon täällä kävi taas melkonen kuhina. Lähtöhetkellä mua rutisti kolmet pienet käsiparit kovemmin kuin nyt ainakaan hetkeen muistan. Ne kolmet pienet käsiparit tuli rutistelemaan mua monta kertaa ennen, kuin lopulta huikattiin ihan vimpat moit. Selvähän se on, että ikävä tulee. Puolin ja toisin. Onneksi lapsilla päällimäisenä kuitenkin oli ajatus siitä miten kiva on reissuun päästä, eikä se miten ikävä tulee. Kyllä Eeli multa kysyi, että enkö mäkin voisi lähteä mukaan. Taisi Aatukin samaa kysellä. Aina on jollain ikävä jotakuta. Lapsilla äitiä tai iskää. Isällä tai äidillä ikävä lapsia. Asia, joka ei vanhene koskaan. Asia, johon ei totu koskaan. Onneksi on puhelimet keksitty ja nykyään yhteydenpito on niin helppoa... mä sain jo eilen tarkkaa raporttia siitä, missä kohtaa reissuseurue matkasi ja mikä lopulta oli määränpää. Illalla soittivat vielä äänet iloa tihkuen, mitä kaikkea kivaa paikan päältä löytyykään. On kuulemma lasten leikkihuonetta, leikkipuistoa, uimarantaa, vesiliukumäkeä, vaikka ja mitä. Tänään saa kuulemma karkkia... Asia, joka lopulta tais olla listan tärkein. Asia, joka sekään ei kai koskaan vanhene. Karkki vaan on aina ollut ja aina tulee olemaan SE YKKÖSJUTTU. Ja kyllähän tuon ymmärtää, kyllä karkin voimalla on selvitty monesta. Justiinsa sillä hetkellä ne eivät tainneet ikävöidä ketään ja mulle tuli tietty hyvä mieli.

Alkuviikko on ollut jälleen kerran häsä-täyteinen, sinkoilua sinnetännetonne. Pakkaamista ja pakkaamista. Asioiden hoitamista. Muistamista. Illat mä olen koittanut rauhoittaa köllinnälle ja varastoonhalimiselle. Sain mä lopulta kaiken kasaan, tai ainakin luulen saavani. Jos jotain unohtui, toivon ettei sitä tarvita. Aatulla oli keskiviikkona jalkapallo-peli, johon se pääsi kyydillä. Mun piti jäädä kotiin pesemään vielä muutamat shortsit ja t-paidat ja alushousut. Pelistä kotiin tuli hymyileväinen poika. Plakkariin oli jälleen kertynyt lisää yksi vihreä (Fair play) kortti. Aatu oli tehnyt kaksi maalia. Kaksi maalia. Enkä mä tietenkään ollut näkemässä. Niin paljon kuin mä välillä olen märissyt siitä miten paljon aikaa harrastukset vie, olen mä jossain kohtaa onnistunut itsekin hurahtamaan tähän kyseiseen. Mua on alkanut ottaa päähän ne kerrat, kun syystä tai toisesta mun on jätettävä pelien seuraaminen väliin. Viikonlopun turnauksessa mä elin taas niin mukana, että kotiin lähtiessä mulla oli selkä kentän laidalla sätkimisestä jumissa ja käsiä kirveli, kun mä olin taas niin innokkaana läiskinyt käsiäni yhteen.

Viime viikolla alkanut tunnemyrsky on jatkunut tällä viikolla. Nyt mä joudun olemaan ja saan olla ajatusteni kanssa yksin. Välillä mä olen äärimmäisen kiitollinen arjen kiireistä, siitä että ei ehdi liiaksi ajatella. Toisinaan mua ahdistaa, kun ei ole aikaa ajatella. Aikaa ajatella rauhassa. Nyt mä kuitenkin tarvitsen aikaa. Aikaa ja vähän etäisyyttäkin arjesta. Mä tarvitsen aikaa itelleni ja ajatuksilleni. Aikaa, että saan itseni ja ajatukseni kasaan. Mun on ollut viime päivinä vaikea keskittyä mihinkään, unikin on iltaisin piileskellyt. Tunteen sijaan pitäisi nyt käyttää järkeä. Niin ei mun juttu. Järjen mä olen jo kaivanut käteen, mutta tunnetta en saa pois. En saa sitä piiloon itseltäni enkä maailmalta. Enkä mä taida halutakaan. Mun on pakko antaa itkun tulla. Muuten mä tukehdun.

Ehkä mä nyt hiljenen hetkeksi, ehkä mä en hiljene. How ever, mä tuun takas.