Kesäkuu

Huomenna siis todella on jo kesäkuu. Telma lähti äsken kevätkirkkoon ja todistustenjakoon, koulun kevätjuhla oli keskiviikkona. Nyt on siis onnellisesti kaikki kevätjuhlat takana. Aatulla loppui eskari, syksyllä mun isopieni poikani aloittelee koulutietään ja Telmalla alkaa jo 4. luokka. Eeli siirtyy päiväkodissa pienten puolelta isojen puolelle. Ihan. Hullua. Ihan hullua. Tänään meillä on ohjelmassa mun serkkuni ylioppilasjuhlat. Lapset odottaa juhlia innolla, tietty. Ne odottaa kaikkia juhlia innolla. Mä taas olen ollut viittä vaille hermoromahduksen partaalla pähkäillessäni mitä pukea ylle. Ihan perussettiä siis. Kiva päästä näkemään sukulaisia pitkästä aikaa, niitä näkee nykyään aivan liian harvoin! Jostain syystä mä olen tässä kesän kynnyksellä miettinyt aivan hurjan paljon kevättä ja kesää 15 vuotta sitten.

Mä itse kirjoitin ylioppilaaksi keväällä -99. Edelleen mä ihmettelen, miten ikinä olen voinut kirjoituksista selvitä kunnialla. Äiti oli tuolloin jo kovin sairas, joskaan mulla ei vielä kirjoitusten aikana ollut minkäännäköistä hajua siitä, kuinka suuria suruja joutuisin kohtaamaan kevään edetessä. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin vanhassa blogissani, mutta väliäkö tuolla. Parhaiten mulle on jäänyt mieleen ruotsin kirjoitukset. Äiti oli saattohoitokodista kotilomalla juuri mun kirjoitusten aikaan. Mun tehdessä lähtöä koululle kyseisenä aamuna äiti horjahti yhtäkkiä kohti eteisen naulakkoa ja lopulta kaatui sinne. Kasvain alkoi olla jo sitä kokoluokkaa, että alkoi haitata vähän yhtä sun toista toimintoa. Puhekyvyn se oli äidiltä jo vienyt. Joitakin sanoja ja lauseita äiti pystyi muodostamaan, mutta paljon oli meidän tulkkauksen varassa. Mä soitin hätäpäissäni tädilleni, joka ohjeisti mua soittamaan saattohoitokotiin. Sieltä mut ohjattiin soittamaan ambulanssi. Kun ambulanssi saapui meille, mä tiesin olevani pahasti myöhässä. Enkä mä tietysti olisi äidin luota halunnut mihinkään lähteä. Mä en taas tiennyt alkuunkaan missä mun olisi kuulunut olla. Olin 18-vuotias. Ensihoitajat lupasivat pitää äidistä huolta ja sanoivat, ettei hätää ole. Että mä voisin kyllä lähteä koululle. Ja niin mä sitten lähdin. Juoksin koko matkan. Mä muistan sen vieläkin. Ja muistan sen tunteen. Miten kamalalta tuntui lähteä. Kai mä kuitenkin koin, että mulla ei ollut vaihtoehtoa. Kai mä olin niin shokissakin, etten edes tajunnut mitä tapahtui. Koululla olin juuri ennen kirjoitusten alkua. Ystävät olivat kertoneet rehtorille huolestaan, tiesivät äidin olevan kotilomalla. Olivat saaneet luvan jäädä odottamaan mua ja ovi pidettiin mulle auki ihan viimehetkeen asti. Kirjoitin ruotsista C:n. Käsittämätöntä. Kuin ihmeen kaupalla mä tosiaan suoriuduin kirjoituksista, en häävisti, mutta yhä edelleen mulle on tärkeää, että äiti sai nähdä mut ylioppilaslakki päässä. Ja että äiti ehti laittaa lyyran paitansa rinnukselle. Mun lakkiaisia juhlittiin 5.6. Päivä oli järjettömän helteinen. Tädit olivat järjestäneet tarjottavat ja olivat hommaneet meille siivoojankin. Eivät ihan tainneet luottaa siihen, että me Annin kanssa hoidettais koti juhlakuntoon. Enkä mä sitä kyllä ihmettele yhtään. (Nyt mua alkoi naurattaa..) Ensin tuli äidin suku, sitten tuli iskän suku. En mä hirveesti siitä päivästä enää muista, mutta sen mä muistan , että se oli hyvä päivä. Sen päivän ajan kaikki oli hetken hyvin.

Pari päivää mun lakkiaisten jälkeen juhlittiin äidin 40-vuotis syntymäpäivää. Paikalla oli perhettä ja äidin läheisimpiä ystäviä. Monet onnentoivotushalit halattiin vedet silmissä. Kaikki tiesi, että ne olisivat äidin viimeiset syntymäpäivät. Kuukautta myöhemmin äiti nukkui pois. Usein sitä on tullut surtua mua ja Annia. On tullut surtua sitä, että me menetettiin äiti niin nuorina. Mä tosiaan olin 18- ja Anni 15-vuotias. Telma täyttää nyt joulukuussa 10 vuotta, Anni oli äidin kuollessa vain 5 vuotta vanhempi kuin Telma. Vasta ihan muutama vuosi sitten mä olen ymmärtänyt miten nuori äiti todella oli. Vasta aivan viime kuukausina se asia on aivan todella kolahtanut. Anni täytti tässä kuussa 30 vuotta ja tuli jossain kohtaa todenneeksi mulle, että hän on nyt elänyt puolet elämästään ilman äitiä. Äiti oli mua vain 6,5 vuotta vanhempi kuollessaan. 6,5 vuotta... ei se ole kovin paljon. Miten paljon äidillä jäi elämää elämättä. Miten kesken kaikki oikeasti jäi. Nyt kun olen itse äiti, mä tietysti olen ymmärtänyt paremmin myös sen, miten suuri huoli äidillä on ollut meistä. Miten  me pärjättäisiin, kun hän on poissa. Monasti mietin millainen mummi äiti olisi ollut. Mun ja Annin lapset olisivat varmasti olleet sille kaikki kaikessa. Onneksi isä ehti nähdä lapset ja lapset sai tuntea pappan. Paljon me lasten kanssa puhutaan pappasta ja Pipsa-mummista. Muistellaan pappaa ja lapset kyselevät multa äidistä.

Mä olen myös miettinyt paljon onnellisuutta. Lapsena mulla oli ympärillä suuri perhe. Oli oma perhe, tädit, oli Tuula-mummi, Reijo-pappa ja mami. Meillä oli paljon perhetuttuja, joiden kanssa touhuttiin yhtä sun toista. Tehtiin lomareissuja ympäri Suomea, ylipäätään me kyläiltiin paljon. Kaikesta ihanasta huolimatta mun lapsuuttani varjosti isän alkoholiongelma. Mä koen kuitenkin eläneeni onnellisen lapsuuden. Isän juominen oli kovin kausiluontoista ja mulla on läjäpäin kivoja ja kauniita muistoja lapsuudestani. Kuitenkin siihen liittyi myös murhetta, huolta ja myös häpeää. Tietynlaista epävarmuutta. Mun vanhemmat erosivat mun ollessa 16-vuotias. Ne pari vuotta ennen äidin kuolemaa olivat jotenkin vapauttavia. Kotona ei enää tarvinnut olla varpasillaan ja jännittää milloin korkki olisi auennut ja me nähtiin kuitenkin paljon isää. Kun äiti kuoli, me jäätiin jollain tapaa tyhjän päälle. Isä eli itse vaikeaa aikaa, mutta meistä kyllä pidettiin huolta. Lopulta isä sai kuitenkin jälleen otteen elämästä. Isä palasi työelämään ja tuntui, että asiat alkaisi sittenkin lutviutua. Ettei me sittenkään oltu menetetty molempia vanhempia. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun isälle sattui työtapaturma, joka vaurioitti pahasti isän aivoja. Taas lisää murhetta ja huolta. Jälkikäteen mä olen kyllä ajatellut, että se kamala tapahtumaketju kuitenkin taisi olla onni onnettomuudessa. Aikaa se vei ennen kuin isä sopeutui tilanteeseen, mutta fyysinen kuntoutuminen eteni kuitenkin aivan käsittämättömästi. Viimeisimpinä vuosina mä en edes muistanut enää, että isä niin vaikeasti oli loukkaantunut. Onnettomuuden jälkeen isän elämänkatsomus ja arvot heitti jotenkin häränpyllyä. Ei ongelmat aivan kokonaan taaksejäänyttä elämää olleet, mutta muutos entiseen oli aivan valtava. Kyllä me lopulta sitten kuitenkin saatiin isä takaisin. Mä en ikinä unohda isänpäivää, jolloin isä pyysi meitä istumaan sohvalle ja sanoi että hänellä on meille asiaa. Isä odotti, että lapset jatkaisivat leikkejään, hän halusi sanoa asiansa meille rauhassa. En mä enää sanatarkkaan tietysti muista isän sanoja, mutta päällimmäisenä esiin nousi kiitollisuus. Hän kertoi miten oli useasti ollut elämäänsä väsynyt, miten hän onnettomuuden jälkeen oli usein miettinyt, että miksei hän voinut jäädä siihen. Hänestä oli tuntunut, että elämä oli vienyt jo niin paljon ja sitten piti aloittaa ja opetella niin moni asia uudelleen alusta. Hän totesi, että vaikkei kovin uskonnollinen ihminen olekaan, oli hän monet kerrat kädet kyynerpäitä myöden ristissä toivonut, että pääsisi pois. Varmasti hän myös oli tuntenut pettäneensä meidät. Isä oli hetken hiljaa. Hän katsoi lapsia ja alkoi jälleen puhua. Hän kertoi, miten tunteet olivat pikkuhiljaa muuttuneet lastenlasten myötä. Miten ensin syntyi Telma, sitten Aatu, Miro, Eeli, kuinka paljon hän on lapsista nauttinut... Miten hän oli saanut nähdä mun ja Annin selviytyvän ja pärjäävän elämässä. Lopulta hän totesi miten hän viime vuosina oli usein jälleen ristinyt kätensä kyynerpäitä myöden ja kiittänyt. Kiittänyt siitä, että hän sai yhä elää.

Elämä siis alkoi hymyillä. Kunnes mun oma onneni alkoi rakoilla. Lopulta eteen tuli avioero. Totaalinen elämänmuutos. Työelämään paluu monen vuoden tauon jälkeen, muutto maaseudulta takaisin kaupunkiin. No, siitäkin selvittiin. Ja siitä mä olen todella kiitollinen, että mun ja isän välit olivat lopulta niin kovin lämpimät ja läheiset. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitten isä lähti. Aivan yhtäkkiä. Musta tuntui, että matto vedettiin taas jalkojen alta. Kulunut vuosi on kuitenkin vienyt paljon tuskaa pois. Ikävä on edelleen kova, mutta mä olen huomannut pärjääväni. Olen jälleen saanut huomata kuinka paljon mun ympärillä on avuliaita ihmisiä. Rakkaita ihmisiä, perhettä ja ystäviä. Mä tiedän, että moni painii elämässään paljon suurempien surujen kanssa, mutta on niitä vastoinkäymisiä munkin pieneen elämääni mahtunut. Välillä mä olen väsyksissäni huomannut ajattelevani, että olispa elämässä joskus edes hieman pidempi jakso, jolloin KAIKKI asiat olisivat hyvin. Ettei olisi kertakaikkiaan mitään murehdittavaa. Että sais olla täydellisen onnellinen. Kas, yhtenä päivänä mä heräsin ajatukseen, että eihän niin voi ajatella. Ei niin voi elää. Harvoin on kellään sellaista tilannetta, että todella ei olisi mitään murehdittavaa. Välillä murheet on isompia, välillä pienempiä. Edelleen mulla on niin järjettömän paljon syitä olla kiitollinen. Päällimäisenä oma, lasten ja muiden läheisten ja rakkaiden terveys. Ne on ne elämän pienet ihanuudet, arjen ilot, jotka tekee onnelliseksi. Elämä itsessään. Ja aivan toden totta, jos onnea jää odottamaan, ei se varmasti tule koskaan. Onni on tässä ja nyt. Ostin sänkyni yläpuolelle taulunkin muistuttamaan mua tästä asiasta....

"Happiness 

is not a

destination.

It is a

way

of life."

Ps. Eräs mun ystäväni totesi tässä taannoin, että onni on sitä, kun ei ihan joka päivä vituta. Ei siinä voinut olla nauramatta. Niin se kai sitten on.