Normiarki, ai lav juu

Tänään saapuivat mun jalokiveni reissultansa. Kun mä kaarsin autoni kanssa iskälän pihaan, lähti mua kohti juoksemaan innokas lauma jälkikasvua. Eeli hyökkäs mun jalkoihin kiinni kuskin puolelta, Aatu loikkas sisään pelkääjän puolelta ja hyppäs mun niskaani. Mulla meni viitisen minuuttia ennen kuin pääsin edes autosta ulos. Mun tekis kamalasti mieli kertoa teille miten auvoista kaikki tämän jälkeen oli, mutta tosiasiassa mulla meinas hitsata kiinni jo kun oltiin istuttu autossa vaivaiset kymmenen minuuttia. Kriisin aiheutti Hese. Eikä me edes oltu vielä Hesburgerin kohdalla. Kaikilla tuntui olevan jonkinmoinen probleema jonkin asian kanssa ja mulla taas tuli probleema lasten probleemista. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin. Itse ruokailu sujui rauhallisesti, joskin siinä venahti melkoinen tovi. Kerrottavaa riitti niin, että mun oli pakko lopulta alkaa jakaa puheenvuoroja, että sain lasten kertomisista edes jotain tolkkua. Lapset odotti nätisti autossa, kun mä raahasin sata kappaletta reissukasseja kotio. Likapyykki koneeseen ja käyttämättömät takas hyllylle. Mä en voi käsittää miten sutjakasti se sujui. Ja pyykkiäkin oli inhimillinen läjä. Itseasiassa niin inhimillinen, että koko läjä on nyt puhtaana telineessä kuivumassa. Sitä se on, kun reissataan iskän kanssa. Ei ole varmaan sitten niin nokonuukaa. Toista se oli silloin, kun mä vielä reissasin mukana... Pyykkiä pestiin vähintäänkin seuraava viikko. Muutenkin oltiin mukavan ajoissa kotosalla niin, että jäi ihan rauhassa aikaa halitella ja suukotella. Ja syödä jätskiä. Ja pelata Unoa. Ja katsoa Vain elämää -uusintaa telkkarista. Loppuviimeksi vielä pötköteltiin mun sängyllä ja mulla meinas loppua kädet kesken, kun piti samaan aikaan rapsutella kolmea pientä päätä. Ja selkää. Ikävä oli ollut kova, mulla ja lapsilla.

Kyllä taas vaan vierähti nämä kaksi viikkoa aivan järjettömän nopeesti. Mulla meni suunnitelmat jotakuinkin lähestulkoon täysin uusiksi, mutta ehdin mä myös ladata akkuja ja nautiskella olostani. Ja hiljaisuudesta. Perjantaina me heitettiin korkkarit kattoon Eelin kummitädin kanssa. Meillä oli keskustassa treffit vasta seiskalta ja mä ehdin kerrankin valmistautua aivan rauhassa, pidemmän kaavan mukaan. Kaavaan kuului lasi valkkaria ja lasin pohjalla muutama makoisa mansikka köllöttelemässä. Kuuntelin musiikkia, suihkuttelin antaumuksella ja... Ja sitten. Mun yks toinen ystävä soitti mulle ja mä jäin suustani kiinni. Mulle tuli lopulta ihan hirvee kiire. Äkkiä tukka tötterölle, ripsarit ripsiin, punat poskille ja rynttyyt niskaan. Ja hajuvettä litratolkulla, tietty. Onnekseni mä olin nostatellut fiiliksiäni sen viinilasillisen kera, ei ollut vaatteiden valkkaaminen yhtään niin vaikeaa kuin normaalisti. Kyllä. Naisen elämä on. Käytiin Outin kanssa syömässä. Ruoka oli hyvää, paikka oli ihana, tarjoilu pelasi ja seura tietty oli kertakaikkisen loistavaa. Jutusteltiin niitä näitä ja hihiteltiin siinä melkolailla. Lopulta me päätettiin lähteä rantaan jokilaivoja "katselemaan". Tilattiin drinkit. Hienosteltiin. Drinkit maistu sonnalle, eikä ilmakaan varsinaisesti suosinut. Päätettiin lähteä keilaamaan. Meillä oli tasan kymmenen minuuttia aikaa ehtiä mestoille. Lähteissä Outi kävi palauttamassa ne sonnan makuiset drinkit. Oli sanonut, että ne maistui pahalle ja jäi kyllä nyt juomatta. Se oli kyllä aivan just jetsulleen totta, mut hei... Silti. No, kerta sekin oli ensimmäinen, kun drinkit lähti takas tiskille. Tultiin siihen tulokseen, että me ollaan tultu vanhoiksi. Naurettiin. Kipitettiin melkosta kyytiä paikasta B sinne paikkaan C keilaamaan. Jatkettiin nauramista koko matka. Naurettiin ja puuskutettiin. Koitettiin siinä samalla jutella. Surkea esitys, kertakaikkisen koominen. Keilaamisen jälkeen me lähdettiin laulamaan karaokea. Kipikipi paikasta C paikkaan D. Tai siis mä lauloin, Outi kuunteli. Laulut loppui kilometrin pituiseen jonoon ja me vaihdettiin paikkaa. Koska mä halusin laulaa lisää. Paikasta D paikkaan E. Jostain kumman syystä mä jätin väliin kaikki yliturvalliset Suvi Teräsniskat ja lurautin Roxetten Listen to your heart. Kurkkuun sattui. Päätin korottaa panoksia. Tippaakaan tarkemmin harkitsematta riipustin lappuun Total eclipse of the heart. Voi. Hyvä. Luoja. Mitkä lie hiivatin patoumat musta pääsi valloilleen ja mä annoin palaa. Mun voimakkaana kaikunut raspini (voitaisiin ehkä myös kuvailla sanalla "rääyntä") sai valtaisat aplodit. Kuljin estradilta takas omalle paikalleni läpy-kujan lävitse. Onnitteluja sateli. Ah. Hah. Haa. Olin hetken ylen tyytyväinen itseeni. Seuraavana aamuna musta ei meinannut lähteä pihahdustakaan. Tästä eteenpäin mä jätän Bonnie Tylerin taidonnäytteet ihan vaan Bonnie Tylerille enkä kuvittele olevani jotain mitä en ole. No, kai se hetkellinen euforia oli sen väärti. Päätettiin vielä lähteä tanssimaan ja niin me taas kipitettiin. Paikasta E paikkaan F. Ja sitten me tanssitiin. Niin, että kurkun lisäksi mulla oli jalat aivan muusina aamusella. Kivaa oli. Ja tarpeeseen tuli. Sovittiin, että heitetään viimeistään ens kesänä korkkarit uudestaan kattoon.

Semmosta. Näillä lähdetään taas kohti normiarkea. Kyllä tätä hiljaisuutta jo piisaskin. Normiarki, ai todellakin lav juu!

Naurettavaa juhannusta...

Aloin tässä aamukahvituokiota piristääkseni lukea vanhaa blogiani. Siis sitä ihan ensimmäistä blogiani... Palasin muistoissani kolme vuotta taaksepäin ja aloin miettiä miten paljon kaikki on muuttunutkaan sen jälkeen. Vaivaisessa kolmessa vuodessa!!! Huhhuh. Eniten mä huomasin kuitenkin tuntevani läikähtelevää onnentunnetta sydämeni tienoilla siitä, että olen silloin aikanani alkanut blogata. Miten paljon mun on tullut kirjoitettua talteen kaikkea mikä muuten olis todennäköisesti jäänyt autuaasti unholaan. Etenkin lasten sanomisia ja tekemisiä. Mä en todella muistanut enää puoliakaan niistä jutuista mitä mä silloin olin riipustellut. Huomasin nauravani ääneen. Jostain kumman syystä mulle tuli tarve jakaa niitä muistoja vähän tännekin. (Mun kielelleni ilmaisuni on näemmä ollut hyvin, hyvin, kovin kotiseudulleni uskollista, suonette sen mulle anteeksi.)

Juhannuksen kunniaksi hulvattomuuksia lasten, ja välillä mutsinkin suusta, silvuplee...

3/2011

"Viime viikolla meillä oli jälleen lapsivieraita äitinsä kera kylässä ja kun mun omat jälkeläiseni olivat nostaneet volyymiaan aste asteelta korviahuumaavammaksi, mä lopulta totesin, että nyt vähän hiljempaa, kun en kuule edes omia ajatuksiani enää. Siihen tää toinen äippä totes, että hän oli kerran todennut saman (ääneen hänkin) ja saanut välittömästi kritiikkiä, kun hänen pieni poikansa (3 vee) oli todennut, että ei niissä mitään kuulemista edes ole."

4/2011

"Johtuu vissiin tästä lenssusta, et on senat sakasin vähä yhdel sun toisel. Aatu on alkanut lutraa veskis veden kanssa, joten ollaan nyt hetkellisesti sovittu, ettei se saa yksin pestä käsiään. Mä kun olen just tasan niin pitkäjännitteinen, kun olen ja musta on ihan järjetöntä ajantuhlausta (etenkin nälkäisenä, jota mä just sillä hetkellä satuin olemaan..) seistä tönöttää siinä kyttäämässä, että arvon herra nyt virauttais ne kätensä. Hoputin Aatua lavuaarin edessä ja sanoin sille: "Nonii, kiipee ny siihe jakkaralle. Noi, nonnii. NONII, otat nyt sitä saippuaa ja syöt kätes!!" Ahhahahahah. Syöt kätes.. Seuraavaks, ku se kävi huussin puolel, hoputin sitä taas käsipesulle. Aatu vissiin käsitti, että hoputin sitä ulos vessasta ja sanoi: "Emmää viäl voi mennä, ku emmää viäl kessy päsii!" Hati (aka Miro, se maailman paras siskonpoika 2vee) taas oli Annin hakiessa sitä päiväkodista esitellyt paitaansa, jossa oli Pikku Myy ja Muumipeikko. Hyvän tovin se oli siinä hokenut: "Muumipeikko, Pikku Muu.. Pikku Muu, Pikku Muu.. Muumipeikko, Pikku Muu.." Anni oli alkanut pukea Hatille ulkovaatteita ja hoitaja oli vieressä heipannut Hatia, joka oli kattellut toiseen suuntaan. Salamannopeasti Hati oli kääntänyt katseensa hoitajaa kohti ja huudahtanut: "PIKKUPEIKKO!" Aijaijaijai, jäätiin eilen iltamyöhällä Annin kanssa luurissa suustamme kiinni ja väsyneitä kun oltiin, naurettiin tota ihan kohtuu pitkään. Ehkä se ei nyt tässä ihan samoin tavoin aukee, mut ai että! Me hirnuttiin sitä illalla varmaan vartti!! Aamulla Aatu lauleskeli aamupalapöydässä ja mun piti ikäänkuin käskeä Aatua keskittymään siihen viiliinsä. Vähän se katto mua kieroon, kun sanoin sille: "No nii, sit riittää hetkeks. Kato, ruokapöydäs ei syödä, vaan lauletaan!""

"Se on kuulkaa homma ny silviisii, et vimppoi viedään! Perjantaina lähdetään kotti kokkoma rottii. Niin on taas melkeen kaks viikkoo hurahtanut, et ihan hirvittää. Käväistiin Kittilän keskustassa ja jotain siinä tuli puhetta, että kuinka liki Rovaniemi on. Lapsilla on ollut päällä tietty kuumeinen Joulupukin metsästys ja kun Telma kuuli sanan "Rovanniemi" (vähän väärin kylläkin, kuten kohta tulette huomaamaan..) se totes: "No, jos se Romania on täs lähel, ni kyl se Joulupukki sit on ihan täs jossai lähel, ku se pukin paja kert on siäl Romanias." Rovaniemi-Romania.. hmmm.. no joo, melkeen sama. Puhetta tietysti on ollut myös siitä, kuinka Joulupukki pitää nyt pientä lepoa rankan joulu-rupeaman jäljiltä. Telma sit meinas, että voitais kirjoittaa Joulupukille kirje, jotta se piristyis ja sais taas uutta puhtia. Lopulta se tuli siihen tulokseen, että tekstiviesti menee kummiski nopeemmin perille ja siinä mä sitten näpyttelin viestiä, kun Telma vieressä saneli, että mitä sille pukille kirjotetaan. Kun viesti oli valmis, opetteli Telma sukunimeään. Tai siis pikemminkin sanomaan "F". Se ei olekaan mikään ihan helppo nakki, mutta äkkiä se sen oppi, ku hetken sitä jankkas ja tankkas. Aatu vierestä kehasi, että hän kyl "ossaa sanno vaiks mitä". Telma kysyi, et osaaks sanoo F? Mä käskin Aatun sanoa "Faarao" ja sitten Aatu innokkaana, ylväänä, ehkä jopa aavistuksen juhlallisesti sanoi: "Waalao.""

5/2011

"Takas tähän hetkeen. Tai siis takas alkuiltaan. Kun oltiin saatu asiat hoidettua, haettiin isommat murut mummilasta ja suunnattiin kohti Myllyy. Siel me treffattiin Outi, SE Eelin kummitäti Outi. Outi piffas lapsille palan lohipiirakkaa puokkiin ja pullollisen LÄHDEVETTÄ, senkin puokkiin. Mä olin vahvasti sitä mieltä, että ihan hanavesi ois kyl ollu fine, mut Outi halus piffaa LÄHDEVETTÄ, eli mä annoin Outin piffaa LÄHDEVETTÄ. (Ja sen lohipiirakan palan, joka makso 5e + risat.) Telma nautti ihan ookoosti oman osansa, Aatu sen sijaan kaatoi lasinsa ja sen mukana sen LÄHDEVETENSÄ ja pudotti sen piirakanpalasensa (tai ainakin valtaosan siitä) lattialle. Niin. Syötyään lapset meni viereiseen liukumäkeen liukumaan ja me juteltiin Outin kans tyttöjen juttuja. Kotvan kuluttua Telma tuli sanomaan, että Aatu haukkuu niitä muita lapsia nuijapäiksi. Arvatkaa, jotta hävettikö? Taas. (To-DELLAkin) Kiekasin tietty Aatun heti vek sieltä ja pidin sille pienen saarnan siitä, että muita ei saa haukkua. Jotain se selitti, että kun hän ei tykännyt niistä ja jaadi jaadi jaadi. Kerroin sille mielipiteeni myös siitä asiasta. Tovin mä pidin sitä jäähyllä ja päästin sen sit takas. Otti onneks poika opikseen. Ainakin tällä erää. Kotona, kun oltiin suihkussa, kysyin vielä, että oliko jommallakummalla jotain sydämellä, kun käytös oli molemmilla ollut nyt jo toista päivää tavallistakin...touhukkaampaa.. Mä tarkoitin ihan yleisesti, mutta Aatu luuli mun viittaavan siihen nuijapää-juttuun ja sano: "Mutku ne OLI nuijapäitä." Aattelin, et kiva.. ARGH. Kysyin, että mistä se edes on kuullut koko nimityksen, kun se ei oo alkuunkaan kivan kuulonen. Telma kertoi, että jossain lastenohjelmassa oli ollut nuijapäitä, siis niinku sammakon vauvoja ja veikkas Aatun kuulleen sen siitä. Aatun silmät kirkastu oitis ja se sanoi: "Ai jaa, nuijapäät on siis sammakoi. No nii, kato mää sit vaan leikkisin, et ne muut lapset oli sammakoi!" Hmmmm...."


"Aatu: "Tykääks sää, ku sää oot nainen? Mää tykään, ku mää oon miäs!" Mua nauratti. No, itku pitkästä ilosta jne.. Kotvan kuluttua mä liukastuin Eelin leikkimattoon (Eeli oli sitterissä, ei lattialla. Thank God.) ja pyllähdin perseelleni. Kyllä. Vedin oikeen kunnon lipat. Ja Aatulla oli hauskaa. Ennen, ku Aatua alkoi "naulattaa ihan hilveesti", se kuitenki varmisti: "Ai, kaaluiks sää vai?""

"Istutin Eelin syöttötuoliin ja istahdin ite viereen puurolautanen kädessä. Kun Eeli hokas puurolautasen, se aivan selvästi ölisi: "ÄMMÄ! ANNA!"" 

"Aatu on "se lekkinksimiäs", työntää Telmaa puukärryissä ja huutaa ajoittain "PII PAA". Äsken kuulin sen sanovan Telmalle: "Tule kuntopiiliin, se pilistäisi sinua." Tällä tosin saattaa olla jotain pientä tekemistä sen kanssa, että pukki kiikutti meijän huusholliin parit Risto Räppääjät..."

"Tapahtui kaupassa seuraavanlaista.. Aatu tulla laahusti pikku-kärryjen kanssa mun perässäni. Yhtäkkiä se kurkkas olkansa yli ja totes: "No, nyt sielt tulee joku äijä." Uus vilkaisu olan yli aiheuttikin pienimuotoisen "kriisin".. Äkkiä se juoksi mun luo ja huus juostessaan: "Voi ei, se oliki nainen! Äkkii pois tästä, mää pelkään naisii.""

"Tiesittekö muuten, että Buzz Lightyear (robotti) -kalsarit = "LOPOTTIKAVELI -PIKKALIT"" 

"Olkkarista kantautuu Eelin käkätys, kun Telma hauskuutta sitä. Kohta kuuluu Telman onnellinen naurahdus: "Äitiiiii! Eelil on nii hauskaa, et sil tuli yrjö!""

" Telma: "Haluuks kuulla vitsin? Apina söi sipsin." Aatu: "Haluuks kuulla? Apina söi vitsin.""

"Kysyin Aatulta: "Pesiks iskä eilen sun tukkas?" Aatu: "Eeeeei, se vaan hialo mun päätä saippual." Minä: "Nii, siis iskä pesi sun tukkas." Aatu: "Eeeeeei." Minä: "Siis tä? Pesiks se ny sun tukan vai ei." Aatu: "No, pesi, pesi.""

Oi, että. Mä olen nauranut täällä yksikseni aivan vedet silmissä. Kielellisen ilmaisuni kamaluutta (joskin myös aitoutta..) ja sitäkin enemmän lasten sutkautuksia. Tekipä hyvää! Olishan noita vielä vaikka muille jakaa, mutta sittenpä tämä postaus olis loputon. Näine nauruineni toivon naurua jatkossakin sekä mun että teidän elämään. Enemmän naurua, vähemmän itkua. Ja toivotanpa teille myös tietenkin

Rauhallista ja mukavaa Juhannusta!

JÄLKIPLÄJÄYS: Ja näenmmä myös jostain käsittämättömästä syystä raidallista Juhannusta... Jep.

Päänpuhdistusta

Makaan sohvalla läppäri sylissäni. Kynttilöiden liekit lepattaa rauhoittavasti. Kynttilöiden liekit lepattaa rauhoittavasti päivänvalossa. Olkoonkin, että koko muu maailma tuntuu haikailevan auringon perään, mä olen vallan tyytyväinen tähän pilviseen hämärään. Tunnenpahan oloni vähemmän urpoksi köllötellessäni keskellä kesäpäivää kynttilänvalossa. Jos tätä nyt edes kynttilänvaloksi voi kutsua. Ilman kynttilöitäkin pärjäis. Mä koitan päättää, että miltä musta tuntuu. Mä en tiedä. Kuluneet pari viikkoa on sisältäneet niin julmetun määrän jos jonkinmmoista tunnetta, että ei semmonen hetkessä kehosta häviä. Korvienvälistä puhumattakaan. Olo on kuitenkin huojentunut. Onnistuin osoittamaan jälleen kerran itselleni, että on hölmöä pelätä etukäteen. Kun koskaan ei voi tietää varmaksi. Kai siinäkin toki jotain perää on, että kun osaa varautua ikäänkuin pahimpaan, ei joku tietty hetki olekaan ehkä ihan niin musertava. Se voi olla jopa huojentava. Ei se välttämättä olosuhteita täysin muuta, mutta joskus käy niinkin, ettei kaikki olekaan aivan niin kurjasti. Asia sinällään ei katoa, mutta helpottaa huomata, että siitä voi ihan oikeasti selvitä. Voi huomata, että asioilla ihan oikeasti on tapana järjestyä. Mutta silti, miksi spekuloida asioitatilanteitatunteita, jotka eivät ole spekuloitavissa. Vaikka inhimillistä kai lopunperin sekin. Enimmäkseen mua tuntuu nyt jurppivan. Tartun pikkuseikkoihin, kiinnitän huomiota epäolennaiseen ja ärsyynnyn. En voi katsoa telkkaria. Ärsyttää. Yritin lukea elämäntaito-opasta ajatuksenani kasvattaa itseäni kohti ehyempää ihmistä. Alkoi ärsyttää vielä enemmän. Ah.

Keskitytään siis kivoihin asioihin. Niihin, jotka ei ärsytä. Lapsilla on yhä kivaa reissullansa. Ollaan soiteltu joka päivä. Itseasiassa monta kertaa päivässä. Välillä TOSI monta kertaa päivässä. Ei niillä edes välttämättä ole ollut mitään kummempaa asiaa. Aiheena on saattanut olla jokin lähes elintärkeä ilmoitusluontoinen asia (kuten "MoimemennäännyttrampallehyppiiMOIKKA!"), jonka mä olen (ehkä) käsittänyt vasta, kun luuri on jo aikaa tuutannut tyhjää mun kädessäni. Suurinta hämmennystä siellä päässä on toistaiseksi aiheuttanut yllättävä toissapäiväinen pikkuruinen takatalvi. Eeli selitti mulle, että ensin me herättiin, sit me syötiin, sit me lähettiin urkalle juoksee, sit me mentiin uimaan, sit tuli kylmä, sit me mentiin sisäl, sit tuli lunta, sit me syötiin, sit paistoi airinko. Kyllä, "airinko". Loppuun se totesi tohon lumentuloon viitaten, että kesä meni piloille. Sitäkin tais ärsyttää. Aatu on kuluneen eskarikevään aikana hiljaksiin oppinut lukemaan. Alkuun se tavaili naapureiden sukunimiä rappukäytävässä, nyt se kuulemma lueskelee ajomatkoilla aikansa kuluksi Aku Ankkoja. Mistä tuli muuten mieleeni asia, jonka tiimoilta jokunen kuukausi sitten sain huomata poikaseni oppineen myös kirjoittamaan. Aatu oli saanut pientä rakentavaa (?) palautetta melskaamisesta ja sitäkin tais ärsyttää. Se katosi Telman huoneeseen, tuhtas siellä tovin, hiippaili keittiöön ja teippasi  henkilön X selkään lapun, jossa luki koukeroisin kirjaimin "LÄSKI". Eipä ollut paljoakaan aikaa, kun oltiin käyty keskustelua koko porukalla siitä, miten väärin ja ilkeää kaikinpuolinen nimittely on. Etenkin "läski"-sana kuuluu niihin, joiden kohdalla mä en anna hituakaan armoa. No, se tiesi sohivansa muurahaispesää, teki sen täysin tietoisesti. Justiinsa sillä hetkellä mä en arvattavasta syystä ryhtynyt kehumaan lapseni oikeinkirjoitustaitoa vaan aloin, jälleen kerran, pitää madonlukua siitä, mitä mieltä mä nimittelystä olen. Poika pakeni taas Telman huoneeseen ja kotvan kuluttua kiikutti henkilölle X halin kera lapun, jossa luki "anteksi". Sillä lailla mä siis sain tietää, että Aatu on oppinut kirjoittamaan. Kiva.

Takas asiaan. Kalajärvi-Kalajoki-Oulu-toistaiseksi määränpää tuntematon. Siinä reissulaisten reitti toistaiseksi. Kalajoella Telma oli kuulemma pudottanut kännykkänsä sängynrakoon. Sellaiseen rakoon, josta se niin vaan ei ollutkaan pelastettavissa. Ensin oli rakoon koittanut kättänsä tyrkätä iskä. Sitten Telma. Telman jälkeen Aatu. Lopulta Eeli oli saanut pienen kätensä ängettyä rakoseen ja saanut ongittua puhelimen turvaan. Voi sitä ylistysten määrää, jonka Eeli oli osakseen saanut. Se oli melko täynnä itseään, kun asiasta mulle mainitsi. "Kukkaan muu ei saanut kättä sinne, mut sit mää laittasin käden sinne ja se mahtu ja mää sain sen Telman puhelimen pois siält! Kukkaan muu ei saanu sitä!" Huvipuistossakin olivat käyneet. Eeli ei meinaa kuulemma ottaa IKINÄ sitä ranneketta pois kädestään. Telmalla ja Aatulla on mukavasti ollut seuraa toisistaan. Se on ollut ehkä kaikkein kivointa kuulla... täällä kotopuolessa ne ei nyt aina ihan jetsulleen yhteen sovi.

Hetki sitten mä meinasin saada härslaagin, kun jostain tuolta kirjahyllyn hollilta kuului hirveä lirinä. Hyppäsin metrin (tai ainakin melkeen). En paikallistanut lirisevän äänen alkulähdettä, joten mieltäni jäi pienesti kalvamaan tuo outoakin oudompi ääni. Spooky... Äsken mä kuulin taas sen lirinän. Meinasin taas saada härslaagin. Taisin taas hypähtää metrin verran yläilmoihin. No kas, se olikin vain yksi mun kynttilöistäni, joka lorotti steariinit tassille. Jep. Jatkan olemistani kynttilöiden keskellä koittaen olla saamatta härslaageja. Koittaen olla ärsyyntymättä. Siitäkin huolimatta, että telkkarissa joku nainen on ottanut videokuvaa itsestään katsoen alas kameraanpäin niin, että sen nenäkarvat näkyy.

Jonninjoutavaa

Eilen mulla oli puolet päivästä aivan hirveä tarve tehdä jotain, mutta en mä oikein osannut tarttua mihinkään. Telman huone on ollut taas jo jonkun aikaa totaalisen kaaoksen vallassa ja mä päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Tyhjensin parikin laatikostoa ajatuksenani käydä läpi sitä roinamerta (lue: hävittää ja tuhota). Kunnes mulla leikkas kiinni. Ei mun mielenkiintoni riittänytkään alkaa pohtia minkä pikku-ukon mä nyt sitten mihinkin lykkäisin ja mikä teos tarttis säilöä ikiajoiksi, minkä suttupaperin sais nakata roskapussin pohjalle. Siinä mä istuin lattialla tavarat kourassa sotkukasa edessäni, enkä mä oikeestaan edes osannut päättää mistä aloittaa. Luovutin. Nyt siellä on entistä kamalampi kaaos. Pitänee joku päivä ottaa itteään niskasta kiinni ja hoitaa homma pois päiväjärjestyksestä... lapsi saattais olla otettu, jos kotiintullessa huoneessa olis vieläkin hallitsevampi kaaos kun lähteissä. Lopulta mun päivän aikaansaaminen oli sohvanpäällisten pyykkäys. Ihailtava saavutus, eikö totta?

Iltasin mä olen istuskellut täällä yksikseni kynttilänvalossa. En tiedä mitä, mutta jotain hurjan rauhoittavaa kynttilänvalossa on. Tai ehkä se on se lämpö, joka kynttilöistä hehkuu. Mene ja tiedä. Mä olen saanut univelkoja vähäsen kuitattua ja olo alkaa olla ihmismäisempi. Kyllä mä itseni ja asiani tiedän ja tunnen, että en epäile alkuunkaan, ettäkö tämä olisi vielä tässä. Enää mä en kuitenkaan tunne, että mä olen aivan niin solmussa. En ainakaan koko ajan. Mä olen käynyt kurkkimassa blogeja, lueskellut naistenlehtiä, istunut ja koittanut olla miettimättä sen kummempia. Jälkimmäisessä melko heikosti menestyen. Eilen iltapäivällä mulla oli ystävä kylästelemässä. Mä en muista koska me viimeksi ollaan jutusteltu ihan kahdestaan, ilman lapsia. Oli jotenkin hämmentävää, kun kukaan ei tullut keskeyttämään. Terapeuttista. Mä olen täälläkin ylistänyt ystäväni varmasti jo tuhanteen kertaan maasta taivaaseen, mutta kun niitä vaan pitää ylistää. Ne on sellasia, jotka ei vaan lupaa auttaa ja tukea, vaan ihan oikeesti ovat olemassa (silloinkin) kun on hätä. Ja sitäpaitsi, ne tuo aina tullessaan suklaata. Ei siinä eilenkään taas kyyneliltä säästytty, mutta mä en oliskaan mä, jos en välillä aina tirauttais pieniä itkuja. Ehei, ennemmin maapallo lakkaa pyörimästä kuin mä lakkaan vollottamasta. Sitä paitsi, laulaahan se Vartiainenkin, jotta itkua varten on ihmisen silmät. Ja tuli siinä naurettuakin välillä. Jos ei muuta, niin ainakin mun tapaani hetkittäin toimia ja käsitellä asioita. Miten joku voikin saada itsensä välillä niin pois tolaltaan! Tultiin myös siihen tulokseen, että kaveritkin saa vähän omaa aikaa ja pääsevät irtautumaan kotoilusta hyvällä syyllä, kun tulevat mua tukemaan elämän kolhiessa. Melko mustaa huumoria. Pakollista välikevennystä. Ei jaksa itkeä, jos ei välillä naura. Te tiiätte.

Tänään mä en edes yrittänyt saada mitään aikaiseksi. Mä vaan olin. Sain jo aamupäivällä juttuseuraa. Juttuseura toi tullessaan naistenlehden. Ja lisää suklaata. Alkuillasta Anni kävi Miron kanssa. Miro nukahti sohvalle ja me parannettiin maailmaa. Päästiin jo sellasiin sfääreihin, että heikompaa olis hirvittänyt. Ei me lopulta osattu päättää, että tapahtuuko asiat vain sattuman oikusta vai mistä tässä elämässä on kyse. Mietittiin miten pienestä kaikki voi välillä olla kiinni, hyvässä ja pahassa. Onkohan jompikumpi joskus aivan huomaamattaan tehnyt tai jättänyt tekemättä jotain sellasta, mikä onkin muuttanut elämän suunnan. Paljonko jokin pieni teko on voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Mikä tarkoitus asioilla taikka tapahtumilla on, onko niillä tarkoitusta ja miksi sitä tarkoitusta pitää aina miettiä ja etsiä. Semmosta. Yhtään en muista, että miten me tuohon pisteeseen päädyttiin. Eikä se nyt ihan meidän normaalia arkijutustelua ollut, mutta mikäs siinä. Olihan se ihan virkistävääkin taas vaihteeksi pohtia syntyjä syviä. Niistä pohdinnoista vaan ei koskaan tule valmista. Keksit yhden vastauksen, niin toinen keksii uuden aspektin. Paitsi tultiin me kyllä siihen tulokseen, että kaikella ei ole tarkoitusta. Kaikki muu jäi avoimeksi. Eikä me niitä nyt ihan tosissamme (siis tosi tosissamme) jahkailtu, kunhan nyt veisteltiin. Kivaa siitä tekee se, että me ajatellaan molemmat monesta asiasta erilailla. Ja yhtä monesta asiasta samalla lailla. Me ollaan hassulla tavalla ihan erilaisia ja kuitenkin meissä on hurjasti samaa. Ikä on tehnyt siis tehtävänsä.

Epätoivoisista yrityksistäni huolimatta mä olen tässä kaikkea muutakin pyöritellessäni suorittanut myös jonkinmoista itsetutkiskelua. (Ylläripylläri...) Mähän olen henkeen ja vereen tunneihminen. Ei taida tulla uutisena kellekään. Joskus mun on vaikea ajatella rationaalisesti, vaikka siihen olis kaikki perusteet. Ja kuten jo todettu, vaikka mä järjen olisinkin jo kouraan kaivanut, mun on hirveän vaikea jättää tunne loitommas. Siinä missä joku toinen ajattelisi, että nyt on näin ja näin on mentävä ja tehtävä, mä jään jossittelemaan, kääntelemään, vääntelemään ja vatvomaan. Ajattelen asiat liian pitkälle. Ajattelen asioita, joita ei kannata ajatella. Asioita, jotka satuttaa vaan enemmän. Mä myös olen kamala murehtija, etukäteen murehtija. Sekään ei tule varmasti yllätyksenä kenellekään. Puolet ajasta olen pois tolaltani juuri siksi, että ennakoin. Ennakoin asioita, jotka eivät ole mitenkään ennakoitavissa. Mietin ja murehdin, joskus pelkäänkin asioita, joita ei kannata etukäteen miettiä ja murehtia. Taas se "entä jos"... Yleensä asioilla edelleen on tapana järjestyä. Ja jotkut jutut vaan on ja pysyy, vaikka niitä miten kääntelis. Kuitenkin kun mä kelaan aikoja, tapahtumia ja tilanteita taaksepäin, mä huomaan, että olen aina ollut sellainen. Ja aina tulen varmasti sellainen olemaankin. Toki mä toivon oppivani tästä pois, sitä säästäis itseään niin paljolta, niin turhalta mielipahalta ja murheelta.

Nyt mulle tuli tunne, että jauhan taas aivan tyhjää ja jonninjoutavaa. No, sainpahan taas analysoitua itseäni. Ja kaikkihan pitää analysoida. Asiat ja ihmiset. Mikään ei koskaan vaan voi olla. Kaikki, kaikki mun pitää aina ja ikuisesti analysoida. Käydä läpi pohjamutia myöden. Sangen rasittava piirre sekin. Helpommallakin vois päästä.

Tänään sentään paistoi aurinko. Se on hyvä lähtökohta se.

Järki. Ja tunteet.

Lapset lähtivät eilen lomareissulle kahdeksi viikoksi isänsä kanssa. Ennen kassien kiikuttamista autoon täällä kävi taas melkonen kuhina. Lähtöhetkellä mua rutisti kolmet pienet käsiparit kovemmin kuin nyt ainakaan hetkeen muistan. Ne kolmet pienet käsiparit tuli rutistelemaan mua monta kertaa ennen, kuin lopulta huikattiin ihan vimpat moit. Selvähän se on, että ikävä tulee. Puolin ja toisin. Onneksi lapsilla päällimäisenä kuitenkin oli ajatus siitä miten kiva on reissuun päästä, eikä se miten ikävä tulee. Kyllä Eeli multa kysyi, että enkö mäkin voisi lähteä mukaan. Taisi Aatukin samaa kysellä. Aina on jollain ikävä jotakuta. Lapsilla äitiä tai iskää. Isällä tai äidillä ikävä lapsia. Asia, joka ei vanhene koskaan. Asia, johon ei totu koskaan. Onneksi on puhelimet keksitty ja nykyään yhteydenpito on niin helppoa... mä sain jo eilen tarkkaa raporttia siitä, missä kohtaa reissuseurue matkasi ja mikä lopulta oli määränpää. Illalla soittivat vielä äänet iloa tihkuen, mitä kaikkea kivaa paikan päältä löytyykään. On kuulemma lasten leikkihuonetta, leikkipuistoa, uimarantaa, vesiliukumäkeä, vaikka ja mitä. Tänään saa kuulemma karkkia... Asia, joka lopulta tais olla listan tärkein. Asia, joka sekään ei kai koskaan vanhene. Karkki vaan on aina ollut ja aina tulee olemaan SE YKKÖSJUTTU. Ja kyllähän tuon ymmärtää, kyllä karkin voimalla on selvitty monesta. Justiinsa sillä hetkellä ne eivät tainneet ikävöidä ketään ja mulle tuli tietty hyvä mieli.

Alkuviikko on ollut jälleen kerran häsä-täyteinen, sinkoilua sinnetännetonne. Pakkaamista ja pakkaamista. Asioiden hoitamista. Muistamista. Illat mä olen koittanut rauhoittaa köllinnälle ja varastoonhalimiselle. Sain mä lopulta kaiken kasaan, tai ainakin luulen saavani. Jos jotain unohtui, toivon ettei sitä tarvita. Aatulla oli keskiviikkona jalkapallo-peli, johon se pääsi kyydillä. Mun piti jäädä kotiin pesemään vielä muutamat shortsit ja t-paidat ja alushousut. Pelistä kotiin tuli hymyileväinen poika. Plakkariin oli jälleen kertynyt lisää yksi vihreä (Fair play) kortti. Aatu oli tehnyt kaksi maalia. Kaksi maalia. Enkä mä tietenkään ollut näkemässä. Niin paljon kuin mä välillä olen märissyt siitä miten paljon aikaa harrastukset vie, olen mä jossain kohtaa onnistunut itsekin hurahtamaan tähän kyseiseen. Mua on alkanut ottaa päähän ne kerrat, kun syystä tai toisesta mun on jätettävä pelien seuraaminen väliin. Viikonlopun turnauksessa mä elin taas niin mukana, että kotiin lähtiessä mulla oli selkä kentän laidalla sätkimisestä jumissa ja käsiä kirveli, kun mä olin taas niin innokkaana läiskinyt käsiäni yhteen.

Viime viikolla alkanut tunnemyrsky on jatkunut tällä viikolla. Nyt mä joudun olemaan ja saan olla ajatusteni kanssa yksin. Välillä mä olen äärimmäisen kiitollinen arjen kiireistä, siitä että ei ehdi liiaksi ajatella. Toisinaan mua ahdistaa, kun ei ole aikaa ajatella. Aikaa ajatella rauhassa. Nyt mä kuitenkin tarvitsen aikaa. Aikaa ja vähän etäisyyttäkin arjesta. Mä tarvitsen aikaa itelleni ja ajatuksilleni. Aikaa, että saan itseni ja ajatukseni kasaan. Mun on ollut viime päivinä vaikea keskittyä mihinkään, unikin on iltaisin piileskellyt. Tunteen sijaan pitäisi nyt käyttää järkeä. Niin ei mun juttu. Järjen mä olen jo kaivanut käteen, mutta tunnetta en saa pois. En saa sitä piiloon itseltäni enkä maailmalta. Enkä mä taida halutakaan. Mun on pakko antaa itkun tulla. Muuten mä tukehdun.

Ehkä mä nyt hiljenen hetkeksi, ehkä mä en hiljene. How ever, mä tuun takas.

Eeli does magic

Eeli näki telkkarissa kolikkotempun, jossa kadonnut kolikko lopulta löytyi korvan takaa. Klassikko. Maailman nähdyin temppu. Boring. Eelin mielestä kaikkea muuta kuin boring. Tottakai Eeli halusi myös yrittää. Epätoivon vimmalla se yritti tunkea 20 senttistä korvaansa ja mä olin luonnollisesti hivenen kauhuissani. Koitin selittää, että ei sitä kolikkoa korvaan kuulu tunkea. Ei siinä auttanut muu kuin alkaa itekin leikkiä taikuria ja alkaa opastamaan jälkikasvua. Käskin Eeliä näyttämään mulle kolikkoa ja toistamaan perässä: "Katso tässä on kolikko." Eeli toisti uskollisesti perässä. Sitten sanoin, että mä laitan silmät kiinni ja Eelin tulee piilottaa kolikko. Eeli piilotti kolikon mun alle. Kun mä sain luvan avata silmät, Eeli näytti pieniä kätösiään ja toisti taas mun perässä: "Ohhoh, nyt se kolikko on hävinnyt. Missäköhän se voi olla?" Käskin Eelin osoittaa kattoa ja huikkasemaan mulle, että katos, tuolla on lintu. Kattoon kattellessani käskin Eeliä kaivamaan kolikon piilosta ja piilottamaan sen seuraavaksi nyrkkiinsä. Eeli teki työtä käskettyä. Taas mä sain luvan katsoa ja kun mä käänsin katseeni Eeliin, yritti se jälleen epätoivon vimmalla tunkea kolikkoa korvaansa ja alkoi lopulta itkeä ja kiukutella, kun kolikko ei sinne mahtunut. Vartin verran me tahkottiin temppua eestaas ennen kuin Eeli ymmärsi, että kolikkoa kuuluu pitää KÄDESSÄ ja sillä kädellä HIPAISTA korvaa ja uskotella toiselle, että kolikko oli korvan takana, EI KORVASSA. Kun se sitten viimein onnistui suorittamaan tempun alusta loppuun, oli se niin innoissaan, ettei meinannut pöksyissään pysyä. Illalla Eeli tuli poikien huoneesta itkien ja olkapäänsä ihoa nyppien. Vaikutti olevan aivan paniikissa. Kun mä viimein sain selvää sen itkuisesta höpinästä, mä tajusin Eelin oikeesti uskovan, että se oli onnistunut taikomaan kolikon olkapäähänsä. Ihon alle siis. Kolikko löytyi lopulta poikien huoneen matolta ja Eeli vaikutti varsin huojentuneelta. Sen koommin Eeli ei ole taikuria leikkinyt. Ei ole vissiin uskaltanut.

Tää viikko on taas hurahtanut vauhdilla. Pikkuhiljaa ollaan alettu valmistautua lasten reissuunlähtöön. Ovat lähdössä ens viikolla iskän kanssa lomalle. Kesäkuteissa oli melkoinen päivittäminen. No, nyt on shortsia ja t-paitaa ja sandaalia. Ja lippistä. Ja aurinkolasia. Telman eka lomaviikko on mennyt yllättävän kivasti, eipä se juuri ole itekseen joutunut olemaan. Mä alkuun vähän jännitin miten kaikki järjestyy. Ja jännitin paljonko puhelin pirisee. No, se on ollut luultua hillitympää.Vihdoin huomaa, että kesäntulo on jonkin verran rauhoittanut tätä hulinaa. Lippuja ja lappuja ei satele tuhannesta suunnasta, osa harrastuksista on kesätauolla. Kaikkinensa tuntuu, että nyt ei ole aivan niin paljon muistettavaa. Loppuviikko on ollut melkosta myllerrystä tunnepuolella. Täällä kotosalla on ollut melko tyyntä, mutta mun pieni pääni kuhisee ajatuksia. Miten sitä hämmennystä voi aina jostain riittääkin. Tänään on meidän äidin syntymäpäivä. Kuten usein ennenkin, mä olen jälleen miettinyt miten toisin asiat olis, jos äiti olis vielä täällä. Jos meidän isä olis vielä täällä. Miten paljon mä niitä vielä tarttisin. Onnea on Anni. Onnea on ystävät. Onnea on, että on ympärillä ihmisiä, joiden tukeen voi luottaa mitä ikinä matkan varrella vastaan tuleekaan.

Tavallisen tytön tekstejä

Kuten aina tietynlaisten postausten jälkeen, aloin mä jälleen miettiä rajoja. Sitä mistä voi ja on sopiva kirjoittaa. Mitkä asiat koskettavat mun lisäksi liian paljon mun rakkaitani tai syystä tai toisesta ovat liian pyhiä kirjoitettaviksi. Kuten jo edelliseen kommentoin, mä olen kysynyt läheisiltäni luvan kirjoittaa meidän elämästä. Ja kyllä, on myös asioita, jotka on niin pyhiä, että kirjoittamattomiksi saavat jäädäkin. Mä en häpeä menneisyyttäni. Tämä on mun elämäni, iloineen ja suruineen. On mulla välillä itsellänikin toki sellainen olo, että mä en kuulu näihin raameihin. Aivan kuin katselisi omaa elämäänsä jostain etäältä. Ihan kuin kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle. Aiemmin jo kirjoitinkin, että niin avoin kuin olenkin, mun on helpompi ripotella palasia elämästäni muille pienissä erissä. Kertoa tarinaani kappale kerrallaan. Antaa ihmisille aikaa tutustua muhun minuna, ei ihmisenä jonka lapsuutta on varjostanut isän alkoholiongelma, ei ihmisenä joka on käynyt läpi avioeron, ei ihmisenä jolle on sattunut ja tapahtunut. Mun menneellä ei esimerkiksi ollut mitään tekemistä mun avioeron kanssa. Ei se johtunut mun vajaavaisuuksistani. Ei se ollut kenenkään syytä. Joskus elämässä on ja tapahtuu asioita, joille mikään maailmanmahti ei voi mitään. Yhä edelleen, kaiken tapahtuneen jälkeen mä koen olevani tavallistakin tavallisempi tyttö, joskin eletty elämä on muhun jälkensä jättänyt. Niinhän se jättää kaikkiin.

Mä olen muutenkin miettinyt ihmisten asenteita. Niin helposti me tuomitaan toinen toisiamme. Ja todellisuudessa meillä saattaa olla toisesta vain pieniä tiedonmurusia hyppysissämme. Kun kirjoittaa omista ajatuksistaan, sitä itse ihan tietoisesti ottaa tietynlaisen riskin. Haavoittumisen riskin. Mutta kirjoittaminen juuri niistä asioista, jotka koskettaa myös muita... niitä miettii tarkemmin ja niistä kirjoittaa harkitummin. Kyllähän sitä jokainen rakkaitaan luonnollisesti haluaa suojella. Ei halua kenenkään ajattelevan pahaa rakkaistaan. Tosiasiassa meistä ei kuitenkaan kukaan ole täydellinen. Jokaisella on omat kipukohtansa ja kasvunpaikkansa. Jokainen meistä varmasti kantaa jotain taakkaa. Jokaisella varmasti on jokin asia, mistä ei ole ylpeä. Toisilla taakat ovat suurempia, toisilla pienempiä. Toiset taakat ovat vähemmän merkityksellisiä, toiset taakat vaikuttaa perustavanlaatuisesti myös muiden elämään. Kuitenkaan mä en osaa  ajatella, että ne ihmiset, jotka omilla ongelmillaan aiheuttavat surua ja murhetta muille, ovat sen huonompia ihmisiä kuin muut. Jotkut vain ovat heikompia kuin toiset. Mä uskon, että usein tilanteet lipuu pikkuhiljaa käsistä ja yhtäkkiä sitä saattaa huomata olevansa keskellä labyrinttiä, josta ei niin vain olekaan ulospääsyä. Ja entä jos mieli yksinkertaisesti järkkyy, pää ei vain kestä... ei sitä ihmiseltä itseltä kysytä. On niin helppo todeta  vierestä jonkun olevan itse syypää ongelmiinsa. Mistä me se tiedetään mistä, missä ja milloin ongelmat on alkaneet. On mullakin ollut elämässäni vaihe, jolloin mä olin kiukkuinen ja katkera. Taisin vihata enemmän tai vähemmän koko maailmaa. Enkä ollut vähiten kiukkuinen omalle isälleni. Ne oli mun kasvukipujani. Mä olin tulta ja tappuraa (olen toki vieläkin, mutta erilailla), täynnä mielipiteitä. Mä olin kertakaikkisen ehdoton.  Jossain kohtaa mä ymmärsin, ettei kukaan halua tahallaan satuttaa rakkaimpiaan. Aina elämä vain ei mene käsikirjoituksen mukaan. Kaikki tarinat ei toden totta ole korukirjaimin kirjoitettu. Mä en jaksanut enkä halunnut enää vihata koko maailmaa. Enkä mä halunnut katkeroitua, sillä se jos jokin vie voimia. Se tuntui hurjan armolliselta.

Mä taisin kadottaa punaisen langan ihan totaalisesti. Kai mä hain takaa sitä, että vaikka me tehdään virheitä ja vääriä valintoja, ei me silti olla pahoja tai huonoja. Me ollaan ihmisiä. Kaikkien hartiat ei kestä sitä painolastia, joka niille on laskettu. Tällöin elämää saattaa alkaa hallita jokin muu kuin ihminen itse. Ei kukaan haluamalla halua mörköjä tai virtahepoja olkkariin ja elämään ylipäätään, ei omaan eikä läheisten. Kaiken ylläkirjoitetun jälkeen on myönnettävä, että myös mä itse sorrun joskus samaan, muodostan ennakkokäsityksiä, teen hätiköityjä johtopäätöksiä. Kuvittelen tietäväni jostain jotakin, mistä mulla ei todellisuudessa ole hajuakaan. Stereotypioin. Onko meillä kellään lopulta varaa arvostella toisia? Onko meillä varaa tuomita toisia, muodostaa omia käsityksiämme tietämättä välttämättä koko totuutta? Tietämättä asioiden kaikkia laitoja. Tai vaikka kaikki laidat olisikin tiedossa.

Miksi mä sitten haluan näistä asioista puhua ja kirjoittaa, miksi mä haluan kokemaani ja ajatuksiani jakaa, vaikka välillä mietin olenko oikeutettu siihen... En tiedä. Ehkä siksi, että puhuminen auttaa mua selviytymään näistä asioista ja kirjoittaminen auttaa mua kasaamaan ajatuksiani. Ehkä ruudun toisella puolella kurkkii joskus joku joka on kokenut tai kokee parhaillaan samaa. Ehkä joku huomaa, ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Ja on tässä myös kääntöpuoli. Kaikki se tuki ja kannustus, jota olen saanut. Se, miten ihanasti mun kertomani on otettu vastaan. Mä olen jurmuttaja. Kun mulla on huono päivä, sen kyllä tietää sitten kaikki. En mä sitä muille kosta, mutta avaudun kyllä auliisti siitä, mikä mua milloinkin jurppii. Ja vaikken mä edes sanoisi mitään, näkee sen musta varmaan kilometrien päähän. Välillä mun tulee puuskahdettua miten väsynyt mä olen kaikkeen. Ennemminkin tarkoitan fyysistä väsymystä. Univelkaa, väsymystä kiireiseen arkeen, väsymistä siihen, että välillä vastoinkäymisten satelu tuntuu loputtomalta. Vaikka murheet olis miten pieniä tahansa, ne kasaantuessa tuntuu joskus olevan kertakaikkisen ylitsepääsemättömiä, mitä ne tietysti todella harvoin on. Mutta luoja tietää, että jokaisesta tuntuu joskus siltä. Usein tällaisina hetkinä joku ihana ihminen kertoo nostavansa hattua. Kertoo olevansa ylpeä, kertoo arvostavansa. Kertoo pitävänsä urheana, selviytyjänä. On mieltäylentävää kuulla olevansa hyvä ja hyväksytty. Toisaalta, eikö tietynlainen itsensä arvostaminen pitäisi olla jollain tapaa itsestäänselvää?  Mä pysähdyn usein miettimään miten paljon mä perustan käsitystä itsestäni muiden sanomisten varaan. Miten mun itsetuntoni roikkuu muiden varassa. Miksi mä olen koko ikäni miettinyt ja mietin vieläkin aivan liian usein mitä mieltä muut ovat mun sanomisistani ja tekemisistäni? Ehkä se on juuri se jälki, jonka mun menneisyyteni on muhun jättänyt.