Tiukka viikko (pitkähkö vuodatus)

Mistäs taas aloittaa... Huh huh. Aatu kävi tässä taannoin potkimassa palloa naapurin pojan ja tämän isän kanssa ja takaisin tullessaan isä kävi kysäisemässä, josko Aatu voisi aloittaa pallon potkimisen oikein harrastuksena. Ja Aatuhan tietty oli vallan halukas. Mä olen viimeiseen asti koittanut välttää harrastuksia, jotka vie enemmän kuin yhden päivän viikosta. Tällä kokoonpanolla kaikki ylimääräinen härdelli normiarjen lisäksi vaatii melkoista säätöä. Telma on jo muutaman vuoden käynyt partiossa ja aloitti nyt toissaviikolla jumpan. Molemmat kerran viikossa, plus partsaleirit silloin tällöin. Ja ne muut häppeningit. Telma kulkee harrastuksiinsa jo itse, joten mun puolestani saa rauhassa harrastaa, kunhan ei liiaksi väsy. Siihen mä vedän ehdottoman rajan.  Aatu on käynyt kerran viikossa muskarissa. Eeli ei ole vielä (onneksi) älynnyt kinua itselleen harrastusta, sille on toistaiseksi riittänyt Sokoksen kahvilan pallomeressä poukkoaminen kerran viikossa Aatun muskarin ajan. Aatun kaverin isä lupasi kyyditä Aatua kun omaa poikaansa joka tapauksessa kuskaa ja niin mä sitten lupasin Aatulle, että katsotaan ainakin jonkun aikaa, miten homma lähtee käyntiin. Sain sähköpostilla treeniaikataulun. Pääasiallisesti treenit alkavat klo 16.15, mutta melko useana kertana jo klo 16. Mitääääääääääää? Vaikka mä pääsisin kolmelta, me ollaan yleensä kotona vasta neljän jälkeen. A-PU-A. Ja kaiken lisäksi mulla on silloin tällöin puoli neljän vuoroja. Kuten jo kerroin, mulla on tapana käydä kaupassa pikaisesti yksikseni aina töiden jälkeen (syystä, jonka voitte päätellä tuonnempana...). Ja siitä tavasta mä en hevillä luovu (syystä, jonka voitte päätellä tuonnempana yhä...). Mulla löi sydän pari kertaa tyhjää ja mä näin mielessäni jo kaikki kauhuskenaariot hermoromahduksen partaalla keikkuvasta viittä vaille yh-äidistä. (Meillähän on siis yhteishuoltajuus, mutta mä pyöritän tätä arkea kyllä ihan itekseni.) Totesin (puolihuolimattomasti ääneen), ettei tää tuu toimimaan ja Aatuhan se alkoi vuodattaa krokotiilinkyyneleitä, että mä en voi tehdä tätä sille. (Dramaattista.) Ja että kun me hommattiin ne nappiksetkin jo. Mä olin alkuun siis siinä uskossa, että treenit alkaa viideltä. Just.

Niin. Jatketaan niistä nappiksista. Viime viikon torstaina lähdettiin kiirellä Myllyyn metsästämään niitä nappiksia. Ja säärisuojia. Kiireellä, koska Telman piti ehtiä partsaan viideksi. Ja Aatulla oli ekat treenit perjantaina, eli ne oli ikäänkuin must have. Lupasin napata Subwaylta patongit, jotta saatais kaikki haukata jotain heti kotiinpäästyä. No, Eeli bongas tietty ekana sen (saamarin) leikkipaikan (joka on maailman ensteks raivostuttavimmin pykätty pystyyn keskelle kaikkea, niin ettei sitä oikein voi mitenkään kiertää). Meinasin antaa sen laskea kerran tai pari. Eeli ei ollut aivan samaa mieltä. Seuraavaksi se juoksi VIERESSÄ NÖKÖTTÄÄVÄÄN BR-TOYSIIN, ja alkoi siellä tutkia silmät kiiluen jotain Buzz Lightyear-läppäriä. Mulla ei ollut lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin napata Eeli kainaloon ja marssia ulos kaupasta. Mä tiesin, että reissu ei olis enää jatkunut rauhallisesti sen jälkeen, kun olisin pojan pakottanut veke leikkipaikalta. Telma parkui patonkien perään ja Aatu hyppi mun kintuissa, kun sitä taas nyppi ne saamatta jääneet nappikset. Mä tunsin taas katseet selässäni, kun painelin itkua nieleskellen, Eeli edelleen sylissäni sätkien, autolle. Tässä kohtaa Eelin uhma ilmeni jo korviahyydyttävällä volyymitasolla. Autossa kiukutteluräpätysparkuminentappeleminen (myös Telma ja Aatu olivat ajautuneet jossain kohtaa kriisiin keskenään) jatkui. Ja jatkui. Ja ne nappikset oli kyllä toden totta PAKKO saada. Mä muistin, että mun siskolla on (luojan kiitos) aamuvuoro-viikko, ja soitin hälle (tässä kohtaa jo itsekin parkua vääntäen), josko hän voisi hetken katsoa Eelin perään, että päästäis Aatun kanssa hoitamaan asiat. Hän (luojan kiitos) lupautui. Oli justiinsa tullut itse töistä kotio. Vietiin Eeli Annin luo, ajettiin Skanssiin, valkattiin vermeet, haettiin Eeli ja kiidätettiin Telma partioon. Siitä kotiin laittamaan valmiiksi seuraavan päivän tarhavaatteet sun muut.

Kuten olen kertonut, lapset ovat yleensä joka toinen viikonloppu isällään. Ja mä olen töissä. Lasten isä lähti jälleen lomareissulle ja alle jäi (tällä kertaa onneksi vain yksi) iskä-viikonloppu. Jälleen Anni pelasti tilanteen lupautumalla lapsenvahdiksi. Lauantaina lapset nukkuivat puoli kahdeksaan. Asia, joka sai sydämeni läikähtelemään riemusta. Yhdentoista maissa Aatu lähti mun ystävän perheen kera heidän mökilleen ja puolen päivän aikaan saapuivat Anni ja Miro meille yökylästelemään. Mä lähdin töihin. Kotona olin puoli kympin aikaan. Jäätiin Annin kanssa hetkeksi suustamme kiinni, kun kerrankin saatiin rauhassa jutustella ja pohtia kuluneita kuukausia. Aamulla mulla soi herätyskello kuudelta ja mä lähdin painelemaan seitsemäksi töihin. Kolmelta kaupan kautta takas kotio, ruoat jääkaappiin ja siitä sitten lähdettiin kuskaamaan Annia ja Miroa kotiin. Kotiin tullessa Eeli taas halus jäädä pihalle leikkimään, mun vastakkaisesta halusta huolimatta. Lopputuloksen saattanette arvata. Puolen tunnin päästä mentiin noukkimaan Aatu parkkikselta. Ystäväni siinä pikaiseen kertoi viikonlopun kuulumiset ja tällä välin mun jälkikasvuni oli saanut jo täyden shown pystyyn parkkipaikalla. Ja taas Eeli halus jäädä pihalle leikkimään. Mä en. Kello oli tässä kohtaa jo nimittäin lähestymässä puolta kuutta ja mun piti laittaa vielä kylppäri valmiiksi seuraavaa päivää varten. Ai, miten niin valmiiksi, vai? No siten, että pojat pääsis tuomaan kotiin mun uuden pesukoneen. KOSKA se mun vanha (ei oikeesti vanha) pesukone oli jo viikkoa aiemmin sanonut sopimuksensa irti. (Kuvitelkaa vaan huviksenne, millaista on, kun tämä porukka on sen lähes viikon ilman pyykinpesukonetta...) Loppuillan mä olen onnistunut pyyhkimään mielestäni.

Maanantaina aamusäätöjen jälkeen töihin. Tuli pyllyn alla. Työpäivä kunnialla viimeistäkin minuuttia myöten haltuun. Kiireellä päiväkotiin. Houkuttelua. Lahjontaa. (Yllättävää kyllä, kiristystä ei tarvittu.) Kiireellä kotiin. Klo 16 ovikello soi ja Kiitolinjan pojat kiikuttivat tänne ylös mun armaani. Nyt mulla on laulava pesukone. Ihana, loistava pesukone. On iso rumpu, aikanäyttö, pikaohjelma, kunnon linkoustehot. Ja ennenkaikkea, on LAPSILUKKO!!! Loppuilta menikin pyykätessä. Tiistaina taas hiivatinmoisella kiireellä töihin. Ja klo 15  taas kiireellä kohti uusia haasteita. Mä laskin, että ehdin just ja just käydä yksin kaupassa ennen kuin haen pojat ja vien Aatun treeneihin neljäksi. Olin tarhalla 15.40. Kentälle ajaa päiväkodilta 5 minuttia. MUTTA KYLLÄHÄN SE NYT ON AIVAN LIIKAA ODOTETTU, ETTÄ MINÄ PORUKOINENI PÄÄSISIN VARTISSA PÄIVÄKODIN PIHALTA AUTOON. Myöhästyttiin sitten reeneistä viitisen minuuttia. (Toki, meidän piti vielä tallustella hieman kauempana sijaitsevalta parkkipaikalta kentän laidalle. Ja siinäkin meni oma aikansa.) Aatu sai taas kyydin kotiin ja me lähdettiin Eelin kanssa kotiin pesemään pyykkiä hetken treenejä katsottuamme. Itkupotkuraivarien saattelemina jälleen. Of course. Tiistai-iltana mä olin jo niin väsynyt, että simahdin telkkarin ääreen yhdeksältä ja heräsin viideltä aamuyöllä piilolinssit silmissä. Keskiviikkoaamuna olikin sitten jotain pienimuotoista turvotusta havaittavissa mun sielun peilieni tienoilla...

Keskiviikkona olikin sitten muskaripäivä. (Ehdittiin jo aloittaa muskari, enkä viitsi sitä enää tässä kohtaa lopettaa. Alkuvuodesta kyllä aivan saletisti.) Töistä päiväkodille. Jäätävää säätöä jälleen kerran. Kertakaikkiaan pöhköä käytöstä, myös Telmalta, joka oli tullut mun mukaan hakemaan poikia. Sieltä keskustaan. Treffit Sannan ja tyttöjen kanssa. Sanna vei Pipsan ja Aatun muskariin, minä jäin odottelemaan Telman ja Eelin kanssa. Telma itki, kun ei päässyt mukaan viemään Pipua ja Aatua. Eeli itki, kun ei päässyt mukaan viemään Pipua ja Aatua. Mua otti aivoon. Kun muskarilaiset oli kiikutettu lurittelemaan, me lähdettiin kaffelle. Hetken Eeli ja Pulmu, Telman avustaessa pikkuruisia, viihtyivätkin pallomeressä. Sitten Pulmulle tuli pissihätä. Kun Sanna ja Pulmu tulivat takaisin pöytään, oli Eelille ehtinyt tulla pissihätä. Taas istuttiin Sannan kanssa hetkeksi juoruamaan. Sitten Eeli otti jalat alleen. Minä perässä. Eeli pallomereen. Kunnes Eelille tuli kakkahätä. Vessaan. Kohta kello olikin jo sen verran, että piti poistua. Sanna lähti vielä Pulmun kanssa pissalle. Mun yrittäessä pukea takkia ylle, Eeli otti jalat alleen kolmasti ja pyrki Sokoksen puolelle. Mä olin jo aivan kypsä. Kun Sanna ja Pulmu tuli hakemaan kamat, Pulmu otti jalat alleen ja pyrki Sokoksen puolelle. Sanna perässä. Telma nappas rattaat, joihin Eeli ei enää ollut halukas menemään ja mä otin Eeliä pikku-kätösestä. Minä hain vuorostani Pipsan ja Aatun muskarista ja Sanna jäi tärisemään pienten ja Telman kanssa. Eelillä oli vauhti päällä ja koitin hoitaa autoon pääsyn mahdollisimman nopeasti. Haaste. Todellinen. Kun piti keskittyä maksamaan se parkkilipuke ja kaikki. Eeli pinkas taas juoksuun, koska halusi edetä "ITTE" ja minä taas perässä. Telma ja Aatu loikki ympäri autoa, kunnes mä käskin ne autoon. Keskuslukitus jumittui. Eelin ovi ei auennut. Mä räknäsin ja räpelsin ja säksätin ja nieleskelin taas jo itkua. Sanna piti kiinni Eelistä, joka oli taas jo aivan uhman lumoissa. Ja kyttäs samalla Pulmua, jonka perään Pipsakin kyttäs. Telma ja Aatu kinasteli autossa. Lopulta mun oli pakko laittaa Eeli autoon kuskin penkin kautta ja selkä paukahtamaisillaan koittaa saada ne (julmetun hankalat) valjaat kiinni myöskin sieltä puolelta. Kun kaikki lapset oli autossa, Sanna antoi mulle halin. No, te tiiätte. Näissä kohdissa sympatia on se pahin vihollinen. Mulla alkoi leuka väpättää ja johan mä taas sain pienen parun aikaiseksi. Hyvä luoja. Kotona tilanne jotenkin rauhoittui. Kaikki söivät reippaasti iltapalan ja iltapesutkin sujui ilman kommervenkkejä. Vihdoin ja viimein me pötkötettiin kaikki mun sängyssä telkkaria töllöttäen ja puhuttiin samalla päivän kulusta. Sanoin, että vaikka äiti joskus suuttuukin, niin silti en ketään muuta niin paljon maailmassa rakasta, kuin noita kolmea pikku-apinaa. Eikä se tule koskaan muuttumaan. Ja että mun elämä olis kovin tyhjää ilman heitä. Puhuttiin myös siitä, miten tää homma toimii paljon paremmin silloin, kun mun sanaani kuunnellaan ja uskotaan. Kun pakka on ihan sekaisin, on mahdotonta tehdä mitää kivaa yhdessä. Siitäkin juteltiin, että kun Eeli tuosta vähän vielä kasvaa, niin pystytään tekemään vielä paljon kaikkea enemmän. Ja miten paljon enemmän me nyt jo pystytään touhuamaan, kuin vaikka vuosi sitten. Eelikin siinä nyökytteli, kun silitin sen tukkaa ja kysyin onko tuo äidin pikku-rakas. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja me tultiin siihen tulokseen, että kyllä tää tästä. Joskus vaan meitä kaikkia väsyttää ja harmittaa, mutta saapuva päivä kuitenkin on aina uusi päivä. Ja ihmehän se olis jos ei tämän kaiken keskellä, kaikki nämä parin vuoden sisällä tapahtuneet elämänmuutokset huomioonottaen, kolisis. Iltamyöhällä Eelille nousi kuume. Siitähän se ylenpalttinen levottomuuskin varmasti oli osittain johtuen, ketäpä ei pännis, kun on kipeäksi tulossa.

Eilinen päivä sujuikin sitten rauhallisemman puoleisesti. Pötköteltiin ja lueskeltiin kirjoja. Oltiin vaan ja lepäiltiin. Iltapäivällä Toni jäi hetkeksi Eelin kanssa meille ja mä sain varastettua pienen luksushetken itselleni kentän laidalla Aatun treenejä seuraten. Voi, miten tosissaan ne pienet sen touhun ottaa. Useampaan otteeseen oli naurussa pitelemistä, kun se oli niin totista touhua. Ja miten niillä nappuloilla silmät loisti aina, kun saivat coachilta kehuja! Ehdin vaihtaa muutaman sanan muiden kentällä tönöttävien vanhempien kanssa ja kaikki vaikutti oikein mukavilta. Hitsi vie, kun mulla oli hyvä fiilis kotiin tultua. Yöllä Eeli kapus kainaloon ja siinä mä sitten makasin 120 senttisessä vuoteessani kahden miehen, yhden vähän isomman ja yhden vähän pienemmän, välissä. Eväänikään en pystynyt liikuttamaan ja niskakin alkoi mennä jumiin, mutta hymyssäsuin mä hiljalleen lähdin matkalle kohti Nukkumatin maita, onnellisena ja kiitollisena siitä mitä mulla on.

Suurkiitos sulle,

joka jaksoit lukea tämän loppuun!