Kosketus

Mä tykkään koskettaa ja pidän siitä, että mua kosketetaan. Mulle kosketus on luonnollinen asia. Tärkeä asia. Koskettamalla voi kertoa niin paljon. Voi antaa lohtua, tuoda turvaa, luoda luottamusta. Kosketuksella voi osoittaa rakkautta, hyväksyntää. Myös koskettamatta jättämisellä voi kertoa paljon, pelottavan paljon. Lapsen saa rauhoittumaan kosketuksella, pipin voi poistaa silittämällä. Musta oli lapsena ihanaa, kun mun ollessa mummilassa yökylässä, mummi kertoi mulle iltaisin tarinoita äidin ja sen siskojen touhuista lapsina ja rapsutteli samalla mun selkääni. Siihen mä useimmiten nukahdin. Vieläkin mut saa rentoutumaan rapsuttamalla mun selkää. Ja siihen mä herkästi vieläkin nukahdan, silloinkin kun uni ei syystä tai toisesta muuten millään meinaa tulla. Usein, jos en oikein tiedä mitä sanoa, tai sanoilla ei vain voi kertoa riittävästi, mä huomaan koskettavani. Halaan ystävää tai kosketan häntä pienesti. Kerron siten, että olen lähellä. Tukena. Ja turvana. Mulla on monen ystävän kanssa tapana halata sekä kohdatessa että erotessa.

Äitinä sitä luonnollisesti koskettaa lapsiaan paljon. Tai ei kai sekään mikään itsestäänselvyys ole, mutta meillä kosketetaan paljon. Myös lapset usein tulevat silittelemään mua. Eelikin silittää mun poskea ja sanoo: "Piäni pujjapokki." Ja sitten mun pitää silittää Eeliä ja sanoa: "Pieni pullaposki." Me halataan paljon ja edelleen, vaikka päivä olisi ollut miten kiireinen (ja erityisesti silloin), mä pyrin siihen, että ennen nukkumaanmenoa ollaan kaikki hetken lähekkäin. Vaikka tuo jälkikasvu useimmiten tuntuvat olevan sotajalalla, mä silloin tällöin silmäkulmastani huomaan miten ne kapsahtelevat toistensa kaulaan, suukottelevat ja silittelevät toisiaan. Musta se on liikuttavaa.

Mä kaipaan hurjasti läheisyyttä. Olen toki elänyt myös aikaa, jolloin mulla ei ollut halua koskettaa, enkä mä halunnut tulla kosketetuksi. Ehkä juuri siksi olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota kyseiseen asiaan. Ja onko koskettamisen loppu ihan ylipäätäänkin jonkinmoinen lopun alku? Kun ei enää kaipaa läheisyyttä, on jotenkin onnistunut vierottamaan itsensä niin totaalisesti. On niin lukossa. Ja miltä tuntuu siitä toisesta, joka ehkä vielä kaipaisi kosketusta, muttei sitä saa. Kuinka paljon koskettamatta jättäminen loukkaa? Voiko siitä joskus päätellä paljonkin?

Mä siis olen kova tyttö koskettamaan. Mun on joskus vaikea mieltää, että kaikki siitä eivät pidä. Ajallaan olen oppinut olemaan koskettamatta, jollen tiedä pitääkö toinen siitä. Tiedän ihmisiä, jotka kertakaikkiaan jäykistyvät halauksesta. Mä niin herkästi kapsahdan kaulaan, että mulla on oikein ollut työ opetella olemaan koskematta tiettyjä ihmisiä. Työssäni mä usein huomaan rauhoittavani kosketuksella, mutta sitten on niitäkin asukkaita, jotka hermostuvat entisestään kosketuksesta. Jokaisella on oma mukavuusalueensa ja sitä pitää ymmärtää.  Jokaisella on oma reviirinsä ja omat rajansa ja niitä pitää kunnioittaa.

Läheisyys konkreettisesti on sitä, että ollaan lähekkäin, liki toista. Kuten tiiätte, läheisyyshän voi olla myös henkistä. Lähekkäin voi olla vaikka ei fyysisesti vieretysten oltaisikaan. Miten ihanaa on huomata ystävyydessä läheisyys. Miten läheisiä sitä voidaan olla, vaikka välimatkaa olisi paljonkin. Miten ihanaa huomata, että on itse päässyt niin lähelle jotakuta ja miten toinen ajattelee samalla tavoin. Puhumattakaan sisarussuhteesta... Mekin ollaan Annin kanssa koettu niin hurjasti yhdessä. On lohdullista, kun joku toinen on kokenut niin paljon samoja asioita. Kun toinen tajuaa ilman, että tarvitsee kertoa ja selittää. Vaikka me ollaan melko erilaisia (tai siis monella tapaa TODELLA erilaisia), on ollut hauskaa huomata, miten meissä kuitenkin on niin paljon samaa ja sitä samaa tuntuu olevan aina vain enemmän, mitä enemmän meille ikää tulee. Ollaan paljon puhuttu siitä, miten elämä on meitä muokannut.

Touhuiluni lomassa Tonin touhutessa vaikka koneella omiaan, mä joskus oikein pysähdyn siihen ajatukseen miten ihanaa on, kun toinen on siinä. Lähellä. Vaikka se ei välttämättä juuri sillä hetkellä mua edes huomaa. Arki niin usein vie mennessään, että lähekkäin ololle jää joskus huisin vähän aikaa. Silloin kosketuskin riittää. Hipaisu ohimennen. Suukko poskelle kesken ruoanlaiton. Pieni hetki sylittelyä lapsen kanssa, osoitus lapselle siitä, että olen tässä ja rakastan vaikka juuri nyt touhua riittääkin.