Avoimuudesta

Mä olen ihmisenä hyvin avoin. Todella. Uskon selvinneeni elämän tyrskyistä puhumalla. Puhumalla, puhumalla ja puhumalla. Ja kirjoittamalla. Mä myös uskon, että avoimuus luo ympärille sellaista henkeä, että muutkin läsnäolijat oppivat avoimemmiksi. Koska puhun asioistani, olen huomannut että myös mulle puhutaan. Usein olen ollut se ihminen, jolle kerrotaan ne asiat, joita ei muille puhuta. Mulle se ei ole tärkeää siksi, että tiedän jotain mitä muut eivät tiedä, vaan siksi, että olen tehnyt jotain oikein ansaitakseni sellaisen luottamuksen. Se tuntuu hyvälle. Kuin myös se, että voin edes jotenkin omalta osaltani helpottaa toisen oloa. Pohtimalla asiaa toisen kanssa, kertomalla mitä itse olen oppinut tai vastaavassa tilanteessa tuntenut. Tai tehnyt. Usein pelkkä toisen kuunteleminen auttaa, taitoa on olla myös vaiti silloin, kun toisella on tarve enemmänkin vain pohdiskella ääneen. Osittain se, että mulle puhutaan johtunee varmasti myös siitä, että pienen elämäni varrella olen kokenut sen verran paljon, että mun on usein helppoa samaistua edes jollain tapaa toisen sydämen syrjällä oleviin asioihin. Olen myös oppinut sen, että vannomatta paras. Mä en kovin herkästi lähde arvostelemaan tai tuomitsemaan. Ei mulla ole siihen oikeutta, eikä tarvettakaan. Ei ehkä varaakaan. Toki tarpeen vaatiessa osaan myös avata suuni. Joskus ystävän tärkeä tehtävä on herätellä toista, vaikka sanoma ei välttämättä aina sitten olisi se mieluisin. Itse arvostan niitä ystäviä, jotka uskaltavat sanoa ääneen myös sen, mitä mä en välttämättä haluaisi kuulla. Joskus tilanne vaan vaatii sen. Joskus se vaan on toisen parhaaksi.

Avoimuudessa luonnollisesti on kuitenkin myös kääntöpuoli. Mä usein mietin, että olenko mä vain pöhkö ja sinisilmäinen, kun niin helposti lähden avautumaan henkilökohtaisistakin asioista. Ja olenhan mä joskus nokillenikin saanut. Mitä enemmän ihmisillä on arkoja asioita tiedossa, sitä helpompi on satuttaa. Ja jotkut kyllä sitten häikäilemättä käyttävät aseena niitä toisen heikkoja kohtia, toisen kipupisteitä. Toisaalta mä olen miettiyt, että se on sitten sen ihmisen ongelma, joka moiseen sortuu. En mäkään kaikkea kaikille kerro. Vaikka en sitten itseni puolesta niin osaisi olla aina varuillani, on mulla kuitenkin halu suojella läheisiä. Vaikka joskus miten tekisi mieli purkaa sydäntä jonkin asian suhteen, on se vain pidettävä sisällä, jos se liittyy liiaksi sivullisiin. Onneksi mun ympärilläni on kuitenkin sellaisia ihmisiä, joihin voin luottaa kuin kallioon. Heillä ei ole tarve puhua muiden asioita eteenpäin, eivätkä he käytä sanojani mua vastaan missään tilanteissa. Niitä, jotka pistävät miettimään asioita joskus uudemman kerran, mutta kuitenkin tukevat ja rakastavat, vaikka lopputulos olisi mikä.

Olen satoja tuhansia miljoonia kertoja miettinyt jälkeenpäin, että kannattiko jossain kohtaa taas avata kielenkannattimensa. Olisko ollut parempi olla vain vaiti ja antaa asioiden hautua. Tai olisiko ollut järkevämpää miettiä asia läpi ihan vain itsekseen. Toisaalta, mä olen mikä olen. Olen aina ollut. Mua jotenkin lievästi ärsyttää ajatus siitä, että mun pitäisi muuttaa itseäni siitä syystä, että maailma joskus vaan on paha. Ja jotkut ihmiset tahallisesti tahtovat satuttaa. Kun en mä haluaisi tulla kyyniseksi. Tahdon uskoa ihmisistä hyvää. Viime aikoina mun on tullut taas mietittyä näitä asioita paljon, kun mun elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana niin hurjasti. Ja olen mä alkanut ajatella asiaa myös ihan uudelta kantilta. Että kun lataan tiskiin melko herkästi juuri niitä henkilökohtaisiakin asioita. Kuinka helposti ihminen leimaantuu? Pienissä hetkissä on joskus mahdotonta kertoa koko tarinaa ja joskus on pakko antaa vain palasia. Tekeekö ihmiset helposti johtopäätöksiä ja muokkaavat mielipiteensä minusta vain sen perusteella mitä mulle on tapahtunut. Kun puhun avoimesti tunteistani, pistänkö itseni alttiiksi vahingolle. Olenko silloin naiivi? Ja olen mä miettinyt sitäkin, että mitä mieltä ihmiset ylipäätään ovat avoimuudesta. Jos mä lyhyenkin tuttavuuden jälkeen kerron henkilökohtaisista tuntemuksista, mulle tärkeistä asioista, elämäni iloista ja suruista, saanko itseni vaikuttamaan naurettavalta, kun niin helposti heittäydyn avoimeksi. Annanko itsestäni ihan hölmön kuvan? Tai vaikka täällä blogin puolella... Tekeekö kirjoittajan avoimuus kirjoittajasta kiinnostavan ja helpommin lähestyttävän, vai antaako sitä itsestään täälläkin höynän kuvan. Itse pidän niistäkin blogeista, joissa käydään joskus pintaa syvemmällä. Niistä olen usein saanut uutta ajattelemisen aihetta. Usein olen liikuttunut kyyneliin asti ja joskus sitä tuntee hurjan voimakasta empatiaa tai jopa sielujen sympatiaa, vaikka ei olisi toista koskaan fyysisesti edes kohdannut. Ihan vain samankaltaisten kokemusten tai ajatusten vuoksi. Joskus avoimuus saattaa vaikuttaa toisesta todella oudolta, ehkä jopa pelottavalta. Voiko avoimuudella jopa loitontaa ihmisiä?

Pääasiallisesti mä kuitenkin olen sitä mieltä, että avoimuus on hyväksi. Kaikkien ei toki tarvitse olla samaa sorttia kuin meikäläinen. On niitä kultaisen keskitien kulkijoita ja sitten on toki niitäkin, jotka eivät hiisku mitään omista asioistaan. Varmasti myös vaikeneminen on joskus kultaa. Enkä mä voi väittää, ettenkö joskus kadehtisi salaa niitä, jotka paremmin osaavat hillitä ulosantiaan. Olen mä toden totta joskus saanut köniini (henkisesti, en fyysisesti) tämän luonteenpiirteeni vuoksi. Olemalla avoin mä kuitenkin ole saanut enemmän hyvää kuin huonoa osakseni. Mun on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja mä olen elämäni varrella luonut liudan lämpimiä suhteita, osan lyhyessäkin ajassa. Avoimuus myös auttaa ymmärtämään. On helpompi ymmärtää toista, toisen tapoja toimia, toisen tapaa reagoida, toisen tarpeita, toiveita ja ajatuksia, kun tietää edes vähän taustoja.