Ikävä

Mä jo edellisessä postauksessa vähän sivusinkin ikävää, joten jatketaanpa siitä. Useinhan sanotaan, että läheisen menetyksen jälkeen suru ja ikävä ajallaan muuttavat muotoaan. On siinä perää. On mulla useinkin viime vuosien aikana ollut ikävä äitiä, mutta se on ollut etäisempää. Lasten myötä mä olen tietysti miettinyt äidin poismenoa aivan erilailla kuin ennen, lienenkö siitä jo joskus kirjoittanutkin. Monasti olen miettinyt, miltä äidistä on tuntunut, kun on tiennyt ajan pikkuhiljaa loppuvan. Miltä on tuntunut ajatus siitä, ettei hän näe meidän aikuistuvan. Ja miten monta kertaa mä olisin toivonut, että äiti olisi ehtinyt nähdä mun lapset. Ja Miron, mun siskonpoikani. Monet kerrat mä olen myös ajatellut kuinka suureksi avuksi äiti näinä elämän ruuhkavuosina olisi, meidän äitihän olisi vasta 53-vuotias. Ja miten mielellään äiti varmasti olisi auttanut. Millainen mummi äiti olisi? Yhtäkaikki, ädin kuolemasta tulee ensi kesänä kuluneeksi jo 15 vuotta ja toki siinä ajassa ikävä väkisinkin ehtii muuttaa muotoaan, monella tapaa ja monta monituista kertaa.

Välillä palaan ajassa taaksepäin niihin viimeisiin hetkiin äidin kanssa. Miltä kaikki silloin tuntui. Vaikka äidin lähtö oli tiedossa, ei siihen silti osannut varautua, ei sitä osannut odottaa. Kun äänet huoneessa viimein hiljeni, oli se jotenkin huojentavaakin. Me oltiin niin monta päivää jo istuttu äidin vierellä, katsottu kun äiti pikkuhiljaa matkasi kauemmas. Ja koska meidän äidillä oli havaittavissa koviakin kipuja, oli päällimäisenä ajatus siitä, että nyt äitiin ei enää satu. Ja silti. Silti se hetki oli täynnä tuskaa. Surua ja luopumista. Tähänkö se kaikki nyt todella loppui? Ja kun me oltiin niin tavattoman nuoria. Miten 18-vuotias, saatika 15-vuotias, niin isoa asiaa käsittelee. Siinä oli niin monta monessa. Monta kertaa me Annin kanssa mietittiin, että kumpikohan on pahempi, katsoa vierestä, kun ihminen hiljalleen kuihtuu silmien edessä, kun ihmiseltä pikkuhiljaa viedään kaikki vai se, että kaikki käy yhtäkkiä, varoittamatta. No, nyt me ollaan koettu molemmat. Enkä mä kyllä osaa vieläkään vetää rajaa siihen, että kumpiko sitten on pienempi paha. Äidin kohdalla oli aikaa jättää jäähyväiset, oli aikaa edes jollain tapaa yrittää ymmärtää mitä on tapahtumassa, mutta kun ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Ei tahdo ymmärtää. Ei tahdo hyväksyä, vaikka pakko onkin. Niin monet kerrat viimeisten kuukausien aikana mä itkin silkasta epätoivosta, kun tiesin, että toivoa paremmasta ei olisi. Tiesin, että odotus ja pelkääminen loppuisi vasta siihen, kun kaikki loppuisi. Enää mä en muista, kuinka kauan siinä meni ennenkuin elämä edes jollain tapaa normalisoitui. Kai sitä yritti jotenkin vain potkia itseään eteenpäin.

Kun äiti lähti, mähän kirjaimellisesti pidin äidistä kiinni. Kun äiti veti viimeisen henkäyksen, mä nojasin päätäni äidin vatsaa vasten. Meitä oli äitiä saattamassa niin monta, niin monta rakasta. Meidän isä sen sijaan lähti yksin. Yksin ja yllättäen. Ilman varoituksen häivääkään. Mä muistan viimeisen kerran, kun näin isän. Se oli pääsiäisen pyhien jälkeinen tiistai, kun lähdettiin virpomiskierrokselle toivuttuamme vatsataudista, jonka kourissa pyhät oltiin kärvistelty. Mun oli määrä soittaa kun ollaan lähdössä meiltä. Isän piti puhelun jälkeen mennä kotiin meitä odottamaan. No, enhän mä mitään muistanut. Muistin vasta iskän parkkiksella. Ja soitin sitten. Isä lähti tallustelemaan kotia kohti ja mä käskin lasten mennä visusti piiloon auton lattialle, ettei pappa vaan näkisi niitä. Voi, että meillä oli jännää siellä autossa, kun odotettiin, että pappa pääsis kotiin asti. Kun me oltiin virvottu, me lähdettiin jatkamaan kierrosta ja pappa lähti samaa matkaa kauppaan. Kauhea härdelli siinä tietysti taas oli ja pikaisesti me huikattiin heipat. Jos mä oisin tiennyt, että se on viimeinen kerta... mutta enhän mä voinut tietää. Ja parin viikon päästä isä oli poissa. Eikä me siinä välissä enää nähty. Sekin oli outoa, kun me yleensä nähtiin useamman kerran viikossa. Jotenkin sekin sotki ajatuksia, kun aikaa oli vierähtäyt viime näkemästä niinkin paljon. Suurimmasta shokista toivuttuani mulle iski niin hirveä ikävä, ettei mitään määrää. Sitä mä ääneenkin hoin kaikille ensimmäisen päivän. Että mulla on niin kamala ikävä. Jatkuvasti kuvittelin mielessäni isän tekemässä meiltä lähtöä ja  laittamassa eteisessä kenkiä jalkaan, kuvittelin sen istumassa mun sohvalla ja valittamassa huonoa asentoa ja liian syvää istuinosaa, sillä kun oli samanlaiset kääpiökintut kuin allekirjoittaneella. Välillä mä näin isän makaamassa kotinsa lattialla, yksin... tuskaisin mielikuva ikinä. Ajatukset oli pitkän aikaa aivan sikinsokin.

Kun äiti kuoli, meillä oli hautajaiset viikon päästä, montaa asiaa oli jo mietitty etukäteen, eikä ollut mitään epäselvää. Kahden viikon kuluttua kaikki oli jo selvää, tarkoitan siis virallisia asioita. Isän kohdalla kaikki on kestänyt ikuisuuden, hautajaisiinkin meni reilu kaksi kuukautta. Ja vasta kesäkuun lopulla saatiin saatettua isä ihan sille viimeiselle matkalleen, vaikka isä kuoli keväällä. Hautajaisissa mä tajusin, miten luontokin oli muuttunut tuona raskaana ajanjaksona. Kun mä näin isäni viimeisen kerran, maassa oli vielä lunta. Kun kuulin isän kuolemasta, kevät oli juuri puhjennut kukkaan ja ilmassa tuoksui jo kesä. Hautajaisissa muistan katselleeni Ylösnousemuskappelin ikkunoista näkyvää omenapuumerta ja tajusin, että nythän todella on jo kesä. Kesä kukkeimmillaan. Ehkä siksikin kaikki tuntui kestäneen ikuisuuden. Ja siksi suruprosessikin on tuntunut kestäneen ikuisuuden. Aina, kun tunteet ehtivät hieman tasaantua, taas edessä oli jokin tärkeä hetki isään liittyen. Ja taas ikävä tuntui repivänä tuskana. Niin, niin usein ikävä on mulla ilmennyt haluna soittaa isälle. Monet kerrat mä kilautin sille ihan pikaisesti kertoakseni, miten Aatu tai Eeli oli tehnyt tai sanonut jotain pöhköä. Ja sitten me hohotettiin yhdessä. Mä kuulen vieläkin isän naurun korvissani. Se tuli jostain niin syvältä. Ja miten monta kertaa mä olisin tarvinnut isää. Meidän isähän oli todella paljon arjessa mun apuna. Sille mä soitin, kun auto hajos tai viemäri tukkeutui tai tv-tason ovi irtosi. Sille mä soitin, kun olin itse saanut jotain mielestäni mahtavaa aikaan. Kun mä tässä taannoin maalasin sitä Telman yöpöytää, mä mietin koko ajan isääni. Miten se oli mua opettanut maalaamaan ja surin sitä, etten voisi häntä kutsua yöpöytää ihastelemaan. Se tykkäs ihan hirveesti aina, kun me Annin kanssa oltiin tehty jotain itse. Se arvosti itsetekemistä. Ja se tuli aina HETI katsomaan, kun pyysi. Jos vaan oli mahdollista. Meidän isä vei Telman oikojalle, kun mä olin töissä, se vahti pienempiä mun ollessa koulun kevätjuhlissa. Iskä tuli tänne, kun mun piti päästä jonkun kanssa lääkäriin ja se tuli lapsenvahdiksi, että mä pääsin kauppaan, kun oltiin neljä päivää neljän seinän sisällä oksennustaudin takia. Oksennustaudin. Ja tuli silti vielä toisenkin kerran, vaikka se kerran sen onnistui täältä itselleenkin nappaamaan. Nyt mun on ollut pakko opetella ihan erilailla pyytämään apua läheisiltä. Mutta miten se on niin paljon helpompi pyytää omalta isältä? Toki, kaikki eivät näin etuoikeutettuja ole, vaikka se oma isä elossa olisikin. Olenhan mä siitä todella kiitollinen, että meillä oli niin läheiset ja mutkattomat välit. Ja niin oli äidinkin kanssa.

Kuten jo kertaalleen todettu, isän kuolema on nostanut aivan uudelleen pintaan myös ikävän äitiä kohtaan. Tässä samalla on tullut käytyä läpi myös äidin kuolemaa. Kai sitä todella silloin oli vielä liian nuori kestämään sen kaiken, että se on jollain tapaa jäänyt käsittelemättä. Hullua, miten eksyksissä välillä voi olla iso ihminen. Mä olen melko itsenäinen ja aikaansaava naisenalku, mutta kyllä sitä aikuinenkin vaan näköjään välillä äitiä ja isää tarttis. Anni on ollut mulle ihan korvaamaton apu viime aikoina ja mä toivon, että mä voisin auttaa myös häntä. Ihan miten vain pystyn. Niin paljon kuin vain pystyn. Ja myös Toni auttaa parhaansa mukaan. Onhan mulla liuta ihania ystäviä, jotka ovat käskeneet mua reilusti pyytämään apua. On ihana tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka todella ovat valmiita auttamaan. Ikävää kukaan vaan ei valitettavasti voi pois ottaa.