Mä muistan yhä vieläkin lapsuuteni joulut, miten me kaikki kokoonnuttiin jouluksi mummin ja pappan luo, meidän perhe ja äidin kolme siskoa perheineen. Muistan miten mummin kanssa hakattiin rosollia joulun alla, muistan miten usko joulupukkiin vesittyi, kun tunnistin punaisten poskien ja valkoisen parran takaa mummin ja pappan talonmiehen. Muistan miten mä mamin luona söin jälkiruoaksi kermavaahtoa luumukiisselillä. (Juu, juurikin niin päin.) Joulupäivisinkin saatiin vielä kasapäin lahjoja, kun joulupukki oli tehnyt retken myös mamin luo. Iltasella koukattiin useana joulupäivänä ystäväperheemme luo, jossa me tytöt esiteltiin toisillemme saamiamme lahjoja. Ajallaan, kun meitä serkuksia alkoi olla jo melkoinen liuta, vetäytyi jokainen viettämään jouluaattoa omiin koloihinsa ja jotenkin mä jäin kaipaamaan sitä joulun hälinää, kun väkeä oli paljon saman katon alla. Muistan äidin ja isän eron jälkeisen ensimmäisen joulun, kun isä tuli meille kuitenkin vielä joulua viettämään. Mä myös muistan äidin viimeisen joulun. Tuolloin mä en tietystikään vielä tiennyt, että se todella olisi viimeinen yhteinen joulu, mutta jokin aavistus mulla siitä oli. Mä jäin joulupöytään viimeiseksi äidin kanssa ja siinä sitten väkipakolla tungin suuhuni ruokaa ähkyn partaalla, kun tiesin, että äiti sanoisi mun voivan toki poistua pöydästä, jos huomaisi mun lautasen tyhjentyvän. Enkä mä halunnut jättää sitä yksin. Niinpä mä jatkoin mussuttamista, kunnes äitin lautanen oli tyhjä.
Joksikin vuodeksi äidin kuoleman jälkeen joulu menetti jollain lailla merkityksensä. Siitä tuli vain juhlapyhä-rykelmä muiden juhlapyhien joukossa. Juhla, jolloin yhden tärkeän poissaolo korostui entisestään. Kun Telma syntyi, joulu toi joulumielen taas takaisin. Muistan miten masu pystyssä, jalat hoosiannaa huutaen, valmistelin joulua. Laskettuaika oli 26.12 ja mulla oli kova tohina päällä, että saisin joulun valmiiksi. Vaikka enhän mä edes tiennyt, josko joulu menisi sairaalassa. Mulla oli verenpaineet olleet koholla jo puolestavälistä raskautta ja kun viimeisetkin merkit raskausmyrkytyksestä ilmestyivät, alettiin synnytystä käynnistellä. Vuoden 2004 joulunalus oli koko meidän perheelle melkoisen jännää aikaa. Lopulta Telma syntyi sektiolla 18.12. Pikkuruinen alkoi kellastua kolmantena päivänään ja valohoitoonhan tuo lopulta joutui. Mulla pitkittyi sairaalassaolo sekä oman tilani seurannan, että Telman keltaisuuden vuoksi melkolailla, mutta kuin joululahjaksi konsanaan, me saatiin jouluaattoaamuna lupa lähteä kotiin. Ja meillähän oli jouluvalmistelut, etenkin ruokien suhteen, aivan jäissä. Mun naapurissa asuva ystäväni kiikutti meille äitinsä luota heidän jouluruokiaan, toinen ystävä tuli tuomaan yhtä sun toista tarpeellista vauvalle joulunpyhien varalle. Aattoiltana Anni ja meidän isä tuli vielä meitä tervehtimään. Siitä joulusta lähtien mä olen jälleen rakastanut joulua. Jouluvalmisteluita, joulun tuoksuja, joulun hälinää. Joulun taika palasi.
Viime vuodet me vietettiin jouluaatto mun isäni luona. Ennen eroa käytiin appivanhemmilla jouluaterialla ja siitä mentiin kahville meidän isän luo. Pari viimeistä joulua lapset ovat isänsä kanssa olleet ensin ruokailemassa isän vanhempien luona ja sitten mä olen hakenut heidät joulunviettoon mun perheeni kanssa. Meidän isä kun asusti kätevästi toisia isovanhempia vastapäätä, ihan tien toisella puolen. Oli siellä viime joulunakin melkoinen hulina... Hyvät hyssykät! Meidän isällä oli pieni kaksio ja ruokapyötä täytti lähes koko olohuoneen. Sinne sekaan oli sitten mahdutettava vielä neljä aikuista ja neljä lasta (ikähaarukalla 2-8). Ja lahjat. Tietty.
Tuleva joulu mua hetkittäin kauhistuttaa. Mä en edes vielä tiedä, että missä me joulua vietetään. Mun isoäidilläni on hyvin pieni yksiö palvelutalossa, mun siskoni perheineen asustavat hekin edelleen hetkellisesti yksiössä. Meidän luona olisi tilaa, mutta suuri kysymys on aina miten mun isoäitini pääsee pyörätuolilla tänne kolmanteen kerrokseen. Täällä kun ei edelleenkään hissiä ole. Kaikkina näinä vuosina mulla on ollut erityisesti joulun aikaan aivan hirveä ikävä meidän äitiä. Ja nyt on poissa vielä se toinen tärkeä. Joulu on jo aiemmin saanut mut herkistymään hurjasti ja kovasti mä olen miettinyt, kuinka suuri se ikävä tulevana jouluna on. Toisaalta, lapsethan sen joulun taian aiemminkin takaisin toivat, lapsistahan se suurin riemu syntyy. Eiköhän me tulevaankin jouluun sitä taikaa saada. Nautitaan niistä, jotka täällä meidän kanssa joulua viettää ja rakkaudella ja lämmöllä muistellaan niitä, jotka meidän lähellä eivät enää ole. Tai ehkä ne sittenkin ovat, ainakin jouluna. Ja jos ei muualla, niin meidän sydämissämme ainakin.
Ps. JOnna oli muutama päivä sitten postannut samaisesta aiheesta. Käykää kurkkaamassa! (Paitsi, että valtaosa mun muutamasta lukijasta jo on varmasti kyseisen postauksen lukaissut... heh.) Nomutta. Mä tähtään samaan. Ei ahdistusta, ei stressiä. Ehkä kyyneleitä, muttei hötkyilyä.
Pappa ja sen pienet kullanmurut
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti