Ei-ihan-niin-tiukka viikko

Viime viikko oli jäätävä. Tämä viikko meni melkolailla enemmän nappiin. Kalenteri toki oli ihan yhtä täynnä, kuin viime viikolla (ja sitä edeltävällä viikolla), mutta kaikki sujui silti lunkimmin. Muskarireissukin meni huomattavasti edeltäjäänsä sujuvammin. (Vaikkei me kyllä Sannan kanssa taaskaan juuri ehditty juoruta.) Tänään, vapaapäivän kunniaksi, meillä oli Eelin 3-vuotis neuvolakäynti. Poika oli vuodessa hujahtanut pituutta liki kymmenen senttiä!! Vauhtia totes neuvolantädinkin mukaan piisaavaan. Hienosti Eeli teki kaikki tarvittavat temput ja sai paljon kehuja osakseen. "Valoisa, luottavainen, sosiaalinen poika. Ketterä liikunnallinen poika. Kasvu hyvää. Kieli rikasta." Vähän vielä puheessa on epäselvyyttä, mutta tämä menee melkolailla puheen NOPEATEMPOISUUDEN piikkiin. Äitinsä poika.

Myös mun jaksamista neuvolantäti kyseli ja puhuttiin siinä niitä näitä kuluneesta vuodesta. Puhuttiin meidän arjen hulinasta. Loppuun meidän ylikiva neuvolantäti totesi, että mä pärjään hienosti ja hänen mielestään mä olen ihanan positiivinen ihminen, jolla nyt vaan on melkoisen voimiakysyvä elämäntilanne käsillä. Ja me ollaan kuulemma ihanan tunteikasta ja värikästä sakkia. Kaikki oli taas niin luvattoman ihanaa. Kaiken kaikkiaan hänen mielestään jonkun pitäisi antaa mulle diplomi. (Lupasin palkita itseni äitienpäivänä suklaalevyllä.) Ensin mua alkoi, tietty, vähän liikuttaa ja sitten me taas jo naurettiin, kun kerroin miten mulla välillä kiehahtaa ja miten kohta ollaan taas jo niin julmetun hyvää pataa. Joo, diplomi... no ehkä ei ihan, mutta ai, kun mulle tuli taas hyvä mieli! Tollaset sanat aina palauttaa mukavasti uskoa itseen, te tiiätte. Ei sitä olekaan sitten ehkä ihan toivoton tapaus.

Telmalla on ollut vaikeuksia matematiikan kanssa ja viime vuonna se pääsikin tukiopetukseen. Edellisviikolla koulussa oli matikankoe ja aika lailla Telmaa jänskätti etukäteen. 7 1/2 kokeesta lopulta tuli ja mä olin luonnollisesti todella iloinen. Mulla on aivan surkea matikkapää ja mä todella tiedän mitä on tuskailla laskujen kanssa. Kun ei vaan tajua. Kun menee ihan yli hilseen. Telmalla onneksi riittää intoa opetella ja toivottavasti riittää jatkossakin. Mua aikoinaan lakkas kiinnostamasta koko matikka, kun se ei millään luonnistunut ja lopultahan mä putosin aivan tyystin kärryiltä. Ei kiva. Eikä hyvä. Tänään Telma toi kotio näytille ensimmäisen enkun sanakokeen ja täydet kymmenen pistettä oli neitokainen siitä saanut. Taas me tuuletettiin. Sinnikkäästi me värejä täällä englanniksi reenattiin ja niin se työ sitten palkittiin. Hieno homma!

Tänään iltasella lapset lähtevät iskän luo, ikävä onkin ollut jo melkoinen. Iskän reissun takia viime näkemästä on jo melkosen pitkä aika. Ja mä saan taas itselleni pienoisen hengähdystauon. Olen mä toki viikonlopun töissä, mutta menen huomenna vasta yhdeksi, joten mulla on ihanasti tämä ilta ja huominen aamupäivä aikaa nauttia hiljaisuudesta. Lapset tulevat kotiin maanantaina, joten sunnuntaina mä saan aamuvuoron jälkeen tulla kotiin ilman normihössötystä. Ihan kiva juttu sekin.

Lepposaa viikonloppua itse kullekin!!

Kosketus

Mä tykkään koskettaa ja pidän siitä, että mua kosketetaan. Mulle kosketus on luonnollinen asia. Tärkeä asia. Koskettamalla voi kertoa niin paljon. Voi antaa lohtua, tuoda turvaa, luoda luottamusta. Kosketuksella voi osoittaa rakkautta, hyväksyntää. Myös koskettamatta jättämisellä voi kertoa paljon, pelottavan paljon. Lapsen saa rauhoittumaan kosketuksella, pipin voi poistaa silittämällä. Musta oli lapsena ihanaa, kun mun ollessa mummilassa yökylässä, mummi kertoi mulle iltaisin tarinoita äidin ja sen siskojen touhuista lapsina ja rapsutteli samalla mun selkääni. Siihen mä useimmiten nukahdin. Vieläkin mut saa rentoutumaan rapsuttamalla mun selkää. Ja siihen mä herkästi vieläkin nukahdan, silloinkin kun uni ei syystä tai toisesta muuten millään meinaa tulla. Usein, jos en oikein tiedä mitä sanoa, tai sanoilla ei vain voi kertoa riittävästi, mä huomaan koskettavani. Halaan ystävää tai kosketan häntä pienesti. Kerron siten, että olen lähellä. Tukena. Ja turvana. Mulla on monen ystävän kanssa tapana halata sekä kohdatessa että erotessa.

Äitinä sitä luonnollisesti koskettaa lapsiaan paljon. Tai ei kai sekään mikään itsestäänselvyys ole, mutta meillä kosketetaan paljon. Myös lapset usein tulevat silittelemään mua. Eelikin silittää mun poskea ja sanoo: "Piäni pujjapokki." Ja sitten mun pitää silittää Eeliä ja sanoa: "Pieni pullaposki." Me halataan paljon ja edelleen, vaikka päivä olisi ollut miten kiireinen (ja erityisesti silloin), mä pyrin siihen, että ennen nukkumaanmenoa ollaan kaikki hetken lähekkäin. Vaikka tuo jälkikasvu useimmiten tuntuvat olevan sotajalalla, mä silloin tällöin silmäkulmastani huomaan miten ne kapsahtelevat toistensa kaulaan, suukottelevat ja silittelevät toisiaan. Musta se on liikuttavaa.

Mä kaipaan hurjasti läheisyyttä. Olen toki elänyt myös aikaa, jolloin mulla ei ollut halua koskettaa, enkä mä halunnut tulla kosketetuksi. Ehkä juuri siksi olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota kyseiseen asiaan. Ja onko koskettamisen loppu ihan ylipäätäänkin jonkinmoinen lopun alku? Kun ei enää kaipaa läheisyyttä, on jotenkin onnistunut vierottamaan itsensä niin totaalisesti. On niin lukossa. Ja miltä tuntuu siitä toisesta, joka ehkä vielä kaipaisi kosketusta, muttei sitä saa. Kuinka paljon koskettamatta jättäminen loukkaa? Voiko siitä joskus päätellä paljonkin?

Mä siis olen kova tyttö koskettamaan. Mun on joskus vaikea mieltää, että kaikki siitä eivät pidä. Ajallaan olen oppinut olemaan koskettamatta, jollen tiedä pitääkö toinen siitä. Tiedän ihmisiä, jotka kertakaikkiaan jäykistyvät halauksesta. Mä niin herkästi kapsahdan kaulaan, että mulla on oikein ollut työ opetella olemaan koskematta tiettyjä ihmisiä. Työssäni mä usein huomaan rauhoittavani kosketuksella, mutta sitten on niitäkin asukkaita, jotka hermostuvat entisestään kosketuksesta. Jokaisella on oma mukavuusalueensa ja sitä pitää ymmärtää.  Jokaisella on oma reviirinsä ja omat rajansa ja niitä pitää kunnioittaa.

Läheisyys konkreettisesti on sitä, että ollaan lähekkäin, liki toista. Kuten tiiätte, läheisyyshän voi olla myös henkistä. Lähekkäin voi olla vaikka ei fyysisesti vieretysten oltaisikaan. Miten ihanaa on huomata ystävyydessä läheisyys. Miten läheisiä sitä voidaan olla, vaikka välimatkaa olisi paljonkin. Miten ihanaa huomata, että on itse päässyt niin lähelle jotakuta ja miten toinen ajattelee samalla tavoin. Puhumattakaan sisarussuhteesta... Mekin ollaan Annin kanssa koettu niin hurjasti yhdessä. On lohdullista, kun joku toinen on kokenut niin paljon samoja asioita. Kun toinen tajuaa ilman, että tarvitsee kertoa ja selittää. Vaikka me ollaan melko erilaisia (tai siis monella tapaa TODELLA erilaisia), on ollut hauskaa huomata, miten meissä kuitenkin on niin paljon samaa ja sitä samaa tuntuu olevan aina vain enemmän, mitä enemmän meille ikää tulee. Ollaan paljon puhuttu siitä, miten elämä on meitä muokannut.

Touhuiluni lomassa Tonin touhutessa vaikka koneella omiaan, mä joskus oikein pysähdyn siihen ajatukseen miten ihanaa on, kun toinen on siinä. Lähellä. Vaikka se ei välttämättä juuri sillä hetkellä mua edes huomaa. Arki niin usein vie mennessään, että lähekkäin ololle jää joskus huisin vähän aikaa. Silloin kosketuskin riittää. Hipaisu ohimennen. Suukko poskelle kesken ruoanlaiton. Pieni hetki sylittelyä lapsen kanssa, osoitus lapselle siitä, että olen tässä ja rakastan vaikka juuri nyt touhua riittääkin.

Ikävä

Mä jo edellisessä postauksessa vähän sivusinkin ikävää, joten jatketaanpa siitä. Useinhan sanotaan, että läheisen menetyksen jälkeen suru ja ikävä ajallaan muuttavat muotoaan. On siinä perää. On mulla useinkin viime vuosien aikana ollut ikävä äitiä, mutta se on ollut etäisempää. Lasten myötä mä olen tietysti miettinyt äidin poismenoa aivan erilailla kuin ennen, lienenkö siitä jo joskus kirjoittanutkin. Monasti olen miettinyt, miltä äidistä on tuntunut, kun on tiennyt ajan pikkuhiljaa loppuvan. Miltä on tuntunut ajatus siitä, ettei hän näe meidän aikuistuvan. Ja miten monta kertaa mä olisin toivonut, että äiti olisi ehtinyt nähdä mun lapset. Ja Miron, mun siskonpoikani. Monet kerrat mä olen myös ajatellut kuinka suureksi avuksi äiti näinä elämän ruuhkavuosina olisi, meidän äitihän olisi vasta 53-vuotias. Ja miten mielellään äiti varmasti olisi auttanut. Millainen mummi äiti olisi? Yhtäkaikki, ädin kuolemasta tulee ensi kesänä kuluneeksi jo 15 vuotta ja toki siinä ajassa ikävä väkisinkin ehtii muuttaa muotoaan, monella tapaa ja monta monituista kertaa.

Välillä palaan ajassa taaksepäin niihin viimeisiin hetkiin äidin kanssa. Miltä kaikki silloin tuntui. Vaikka äidin lähtö oli tiedossa, ei siihen silti osannut varautua, ei sitä osannut odottaa. Kun äänet huoneessa viimein hiljeni, oli se jotenkin huojentavaakin. Me oltiin niin monta päivää jo istuttu äidin vierellä, katsottu kun äiti pikkuhiljaa matkasi kauemmas. Ja koska meidän äidillä oli havaittavissa koviakin kipuja, oli päällimäisenä ajatus siitä, että nyt äitiin ei enää satu. Ja silti. Silti se hetki oli täynnä tuskaa. Surua ja luopumista. Tähänkö se kaikki nyt todella loppui? Ja kun me oltiin niin tavattoman nuoria. Miten 18-vuotias, saatika 15-vuotias, niin isoa asiaa käsittelee. Siinä oli niin monta monessa. Monta kertaa me Annin kanssa mietittiin, että kumpikohan on pahempi, katsoa vierestä, kun ihminen hiljalleen kuihtuu silmien edessä, kun ihmiseltä pikkuhiljaa viedään kaikki vai se, että kaikki käy yhtäkkiä, varoittamatta. No, nyt me ollaan koettu molemmat. Enkä mä kyllä osaa vieläkään vetää rajaa siihen, että kumpiko sitten on pienempi paha. Äidin kohdalla oli aikaa jättää jäähyväiset, oli aikaa edes jollain tapaa yrittää ymmärtää mitä on tapahtumassa, mutta kun ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Ei tahdo ymmärtää. Ei tahdo hyväksyä, vaikka pakko onkin. Niin monet kerrat viimeisten kuukausien aikana mä itkin silkasta epätoivosta, kun tiesin, että toivoa paremmasta ei olisi. Tiesin, että odotus ja pelkääminen loppuisi vasta siihen, kun kaikki loppuisi. Enää mä en muista, kuinka kauan siinä meni ennenkuin elämä edes jollain tapaa normalisoitui. Kai sitä yritti jotenkin vain potkia itseään eteenpäin.

Kun äiti lähti, mähän kirjaimellisesti pidin äidistä kiinni. Kun äiti veti viimeisen henkäyksen, mä nojasin päätäni äidin vatsaa vasten. Meitä oli äitiä saattamassa niin monta, niin monta rakasta. Meidän isä sen sijaan lähti yksin. Yksin ja yllättäen. Ilman varoituksen häivääkään. Mä muistan viimeisen kerran, kun näin isän. Se oli pääsiäisen pyhien jälkeinen tiistai, kun lähdettiin virpomiskierrokselle toivuttuamme vatsataudista, jonka kourissa pyhät oltiin kärvistelty. Mun oli määrä soittaa kun ollaan lähdössä meiltä. Isän piti puhelun jälkeen mennä kotiin meitä odottamaan. No, enhän mä mitään muistanut. Muistin vasta iskän parkkiksella. Ja soitin sitten. Isä lähti tallustelemaan kotia kohti ja mä käskin lasten mennä visusti piiloon auton lattialle, ettei pappa vaan näkisi niitä. Voi, että meillä oli jännää siellä autossa, kun odotettiin, että pappa pääsis kotiin asti. Kun me oltiin virvottu, me lähdettiin jatkamaan kierrosta ja pappa lähti samaa matkaa kauppaan. Kauhea härdelli siinä tietysti taas oli ja pikaisesti me huikattiin heipat. Jos mä oisin tiennyt, että se on viimeinen kerta... mutta enhän mä voinut tietää. Ja parin viikon päästä isä oli poissa. Eikä me siinä välissä enää nähty. Sekin oli outoa, kun me yleensä nähtiin useamman kerran viikossa. Jotenkin sekin sotki ajatuksia, kun aikaa oli vierähtäyt viime näkemästä niinkin paljon. Suurimmasta shokista toivuttuani mulle iski niin hirveä ikävä, ettei mitään määrää. Sitä mä ääneenkin hoin kaikille ensimmäisen päivän. Että mulla on niin kamala ikävä. Jatkuvasti kuvittelin mielessäni isän tekemässä meiltä lähtöä ja  laittamassa eteisessä kenkiä jalkaan, kuvittelin sen istumassa mun sohvalla ja valittamassa huonoa asentoa ja liian syvää istuinosaa, sillä kun oli samanlaiset kääpiökintut kuin allekirjoittaneella. Välillä mä näin isän makaamassa kotinsa lattialla, yksin... tuskaisin mielikuva ikinä. Ajatukset oli pitkän aikaa aivan sikinsokin.

Kun äiti kuoli, meillä oli hautajaiset viikon päästä, montaa asiaa oli jo mietitty etukäteen, eikä ollut mitään epäselvää. Kahden viikon kuluttua kaikki oli jo selvää, tarkoitan siis virallisia asioita. Isän kohdalla kaikki on kestänyt ikuisuuden, hautajaisiinkin meni reilu kaksi kuukautta. Ja vasta kesäkuun lopulla saatiin saatettua isä ihan sille viimeiselle matkalleen, vaikka isä kuoli keväällä. Hautajaisissa mä tajusin, miten luontokin oli muuttunut tuona raskaana ajanjaksona. Kun mä näin isäni viimeisen kerran, maassa oli vielä lunta. Kun kuulin isän kuolemasta, kevät oli juuri puhjennut kukkaan ja ilmassa tuoksui jo kesä. Hautajaisissa muistan katselleeni Ylösnousemuskappelin ikkunoista näkyvää omenapuumerta ja tajusin, että nythän todella on jo kesä. Kesä kukkeimmillaan. Ehkä siksikin kaikki tuntui kestäneen ikuisuuden. Ja siksi suruprosessikin on tuntunut kestäneen ikuisuuden. Aina, kun tunteet ehtivät hieman tasaantua, taas edessä oli jokin tärkeä hetki isään liittyen. Ja taas ikävä tuntui repivänä tuskana. Niin, niin usein ikävä on mulla ilmennyt haluna soittaa isälle. Monet kerrat mä kilautin sille ihan pikaisesti kertoakseni, miten Aatu tai Eeli oli tehnyt tai sanonut jotain pöhköä. Ja sitten me hohotettiin yhdessä. Mä kuulen vieläkin isän naurun korvissani. Se tuli jostain niin syvältä. Ja miten monta kertaa mä olisin tarvinnut isää. Meidän isähän oli todella paljon arjessa mun apuna. Sille mä soitin, kun auto hajos tai viemäri tukkeutui tai tv-tason ovi irtosi. Sille mä soitin, kun olin itse saanut jotain mielestäni mahtavaa aikaan. Kun mä tässä taannoin maalasin sitä Telman yöpöytää, mä mietin koko ajan isääni. Miten se oli mua opettanut maalaamaan ja surin sitä, etten voisi häntä kutsua yöpöytää ihastelemaan. Se tykkäs ihan hirveesti aina, kun me Annin kanssa oltiin tehty jotain itse. Se arvosti itsetekemistä. Ja se tuli aina HETI katsomaan, kun pyysi. Jos vaan oli mahdollista. Meidän isä vei Telman oikojalle, kun mä olin töissä, se vahti pienempiä mun ollessa koulun kevätjuhlissa. Iskä tuli tänne, kun mun piti päästä jonkun kanssa lääkäriin ja se tuli lapsenvahdiksi, että mä pääsin kauppaan, kun oltiin neljä päivää neljän seinän sisällä oksennustaudin takia. Oksennustaudin. Ja tuli silti vielä toisenkin kerran, vaikka se kerran sen onnistui täältä itselleenkin nappaamaan. Nyt mun on ollut pakko opetella ihan erilailla pyytämään apua läheisiltä. Mutta miten se on niin paljon helpompi pyytää omalta isältä? Toki, kaikki eivät näin etuoikeutettuja ole, vaikka se oma isä elossa olisikin. Olenhan mä siitä todella kiitollinen, että meillä oli niin läheiset ja mutkattomat välit. Ja niin oli äidinkin kanssa.

Kuten jo kertaalleen todettu, isän kuolema on nostanut aivan uudelleen pintaan myös ikävän äitiä kohtaan. Tässä samalla on tullut käytyä läpi myös äidin kuolemaa. Kai sitä todella silloin oli vielä liian nuori kestämään sen kaiken, että se on jollain tapaa jäänyt käsittelemättä. Hullua, miten eksyksissä välillä voi olla iso ihminen. Mä olen melko itsenäinen ja aikaansaava naisenalku, mutta kyllä sitä aikuinenkin vaan näköjään välillä äitiä ja isää tarttis. Anni on ollut mulle ihan korvaamaton apu viime aikoina ja mä toivon, että mä voisin auttaa myös häntä. Ihan miten vain pystyn. Niin paljon kuin vain pystyn. Ja myös Toni auttaa parhaansa mukaan. Onhan mulla liuta ihania ystäviä, jotka ovat käskeneet mua reilusti pyytämään apua. On ihana tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka todella ovat valmiita auttamaan. Ikävää kukaan vaan ei valitettavasti voi pois ottaa.

Joulu

Kun lehdet puissa vaihtavat väriä ja alkavat hiljalleen leijailla kohti maata, on se varma merkki syksyn saapumisesta. Se on myös merkki siitä, että kohta alkaa kauppojen ikkunoihin ilmestyä lahjapaketteja, tonttuja, pukkeja...  Syksyn saapuminen on myös merkki hiljalleen lähestyvästä joulusta.

Mä muistan yhä vieläkin lapsuuteni joulut, miten me kaikki kokoonnuttiin jouluksi mummin ja pappan luo, meidän perhe ja äidin kolme siskoa perheineen. Muistan miten mummin kanssa hakattiin rosollia joulun alla, muistan miten usko joulupukkiin vesittyi, kun tunnistin punaisten poskien ja valkoisen parran takaa mummin ja pappan talonmiehen. Muistan miten mä mamin luona söin jälkiruoaksi kermavaahtoa luumukiisselillä. (Juu, juurikin niin päin.) Joulupäivisinkin saatiin vielä kasapäin lahjoja, kun joulupukki oli tehnyt retken myös mamin luo. Iltasella koukattiin useana joulupäivänä ystäväperheemme luo, jossa me tytöt esiteltiin toisillemme saamiamme lahjoja. Ajallaan, kun meitä serkuksia alkoi olla jo melkoinen liuta, vetäytyi jokainen viettämään jouluaattoa omiin koloihinsa ja jotenkin mä jäin kaipaamaan sitä joulun hälinää, kun väkeä oli paljon saman katon alla. Muistan äidin ja isän eron jälkeisen ensimmäisen joulun, kun isä tuli meille kuitenkin vielä joulua viettämään. Mä myös muistan äidin viimeisen joulun. Tuolloin mä en tietystikään vielä tiennyt, että se todella olisi viimeinen yhteinen joulu, mutta jokin aavistus mulla siitä oli. Mä jäin joulupöytään viimeiseksi äidin kanssa ja siinä sitten väkipakolla tungin suuhuni ruokaa ähkyn partaalla, kun tiesin, että äiti sanoisi mun voivan toki poistua pöydästä, jos huomaisi mun lautasen tyhjentyvän. Enkä mä halunnut jättää sitä yksin. Niinpä mä jatkoin mussuttamista, kunnes äitin lautanen oli tyhjä.

Joksikin vuodeksi äidin kuoleman jälkeen joulu menetti jollain lailla merkityksensä. Siitä tuli vain juhlapyhä-rykelmä muiden juhlapyhien joukossa. Juhla, jolloin yhden tärkeän poissaolo korostui entisestään. Kun Telma syntyi, joulu toi joulumielen taas takaisin. Muistan miten masu pystyssä, jalat hoosiannaa huutaen, valmistelin joulua. Laskettuaika oli 26.12 ja mulla oli kova tohina päällä, että saisin joulun valmiiksi. Vaikka enhän mä edes tiennyt, josko joulu menisi sairaalassa. Mulla oli verenpaineet olleet koholla jo puolestavälistä raskautta ja kun viimeisetkin merkit raskausmyrkytyksestä ilmestyivät, alettiin synnytystä käynnistellä. Vuoden 2004 joulunalus oli koko meidän perheelle melkoisen jännää aikaa. Lopulta Telma syntyi sektiolla 18.12. Pikkuruinen alkoi kellastua kolmantena päivänään ja valohoitoonhan tuo lopulta joutui. Mulla pitkittyi sairaalassaolo sekä oman tilani seurannan, että Telman keltaisuuden vuoksi melkolailla, mutta kuin joululahjaksi konsanaan, me saatiin jouluaattoaamuna lupa lähteä kotiin. Ja meillähän oli jouluvalmistelut, etenkin ruokien suhteen, aivan jäissä. Mun naapurissa asuva ystäväni kiikutti meille äitinsä luota heidän jouluruokiaan, toinen ystävä tuli tuomaan yhtä sun toista tarpeellista vauvalle joulunpyhien varalle. Aattoiltana Anni ja meidän isä tuli vielä meitä tervehtimään. Siitä joulusta lähtien mä olen jälleen rakastanut joulua. Jouluvalmisteluita, joulun tuoksuja, joulun hälinää. Joulun taika palasi.

Viime vuodet me vietettiin jouluaatto mun isäni luona. Ennen eroa käytiin appivanhemmilla jouluaterialla ja siitä mentiin kahville meidän isän luo. Pari viimeistä joulua lapset ovat isänsä kanssa olleet ensin ruokailemassa isän vanhempien luona ja sitten mä olen hakenut heidät joulunviettoon mun perheeni kanssa. Meidän isä kun asusti kätevästi toisia isovanhempia vastapäätä, ihan tien toisella puolen. Oli siellä viime joulunakin melkoinen hulina... Hyvät hyssykät! Meidän isällä oli pieni kaksio ja ruokapyötä täytti lähes koko olohuoneen. Sinne sekaan oli sitten mahdutettava vielä neljä aikuista ja neljä lasta (ikähaarukalla 2-8). Ja lahjat. Tietty.

Tuleva joulu mua hetkittäin kauhistuttaa. Mä en edes vielä tiedä, että missä me joulua vietetään. Mun isoäidilläni on hyvin pieni yksiö palvelutalossa, mun siskoni perheineen asustavat hekin edelleen hetkellisesti yksiössä. Meidän luona olisi tilaa, mutta suuri kysymys on aina miten mun isoäitini pääsee pyörätuolilla tänne kolmanteen kerrokseen. Täällä kun ei edelleenkään hissiä ole. Kaikkina näinä vuosina mulla on ollut erityisesti joulun aikaan aivan hirveä ikävä meidän äitiä. Ja nyt on poissa vielä se toinen tärkeä. Joulu on jo aiemmin saanut mut herkistymään hurjasti ja kovasti mä olen miettinyt, kuinka suuri se ikävä tulevana jouluna on. Toisaalta, lapsethan sen joulun taian aiemminkin takaisin toivat, lapsistahan se suurin riemu syntyy. Eiköhän me tulevaankin jouluun sitä taikaa saada. Nautitaan niistä, jotka täällä meidän kanssa joulua viettää ja rakkaudella ja lämmöllä muistellaan niitä, jotka meidän lähellä eivät enää ole. Tai ehkä ne sittenkin ovat, ainakin jouluna. Ja jos ei muualla, niin meidän sydämissämme ainakin.

Ps. JOnna oli muutama päivä sitten postannut samaisesta aiheesta. Käykää kurkkaamassa! (Paitsi, että valtaosa mun muutamasta lukijasta jo on varmasti kyseisen postauksen lukaissut... heh.) Nomutta. Mä tähtään samaan. Ei ahdistusta, ei stressiä. Ehkä kyyneleitä, muttei hötkyilyä.

 Pappa ja sen pienet kullanmurut

<3

 

Pupu Rösseli

Iltasella Eeli ei olekaan nykyisin enää Eeli, vaan meillä asustaa pieni Pupu Rösseli (ent. Strösseli). Eelihän tunnetusti omaa melko vahvan oman tahdon, joka ei ihan aina ole yhtäläinen äidin tahdon kanssa. Pikkuinen Pupu Rösseli sen sijaan pukee yökkärin päälle hyvin suopeasti ja sitten Rösselille pitää sanoa, että nyt Pupu Rösseli menee omaan pikku-pesään nukkumaan. Silloin se painaa päänsä tyynyyn ja moiskauttaa Äiti Pupulle maailman pehmeimmän pikku-pusun. Kun Pupu Rösseli on tiukasti kääritty peiton uumeniin silittelyn ja supattelun siivittämänä, se huikkaa vielä pesästään: "Hyvää yötä, Äiti Pupu Rösseli! Nählään aamujja."

Pupu Rösseli ja sen paras ystävä Tassu-nalle

 <3 

 

Tiukka viikko (pitkähkö vuodatus)

Mistäs taas aloittaa... Huh huh. Aatu kävi tässä taannoin potkimassa palloa naapurin pojan ja tämän isän kanssa ja takaisin tullessaan isä kävi kysäisemässä, josko Aatu voisi aloittaa pallon potkimisen oikein harrastuksena. Ja Aatuhan tietty oli vallan halukas. Mä olen viimeiseen asti koittanut välttää harrastuksia, jotka vie enemmän kuin yhden päivän viikosta. Tällä kokoonpanolla kaikki ylimääräinen härdelli normiarjen lisäksi vaatii melkoista säätöä. Telma on jo muutaman vuoden käynyt partiossa ja aloitti nyt toissaviikolla jumpan. Molemmat kerran viikossa, plus partsaleirit silloin tällöin. Ja ne muut häppeningit. Telma kulkee harrastuksiinsa jo itse, joten mun puolestani saa rauhassa harrastaa, kunhan ei liiaksi väsy. Siihen mä vedän ehdottoman rajan.  Aatu on käynyt kerran viikossa muskarissa. Eeli ei ole vielä (onneksi) älynnyt kinua itselleen harrastusta, sille on toistaiseksi riittänyt Sokoksen kahvilan pallomeressä poukkoaminen kerran viikossa Aatun muskarin ajan. Aatun kaverin isä lupasi kyyditä Aatua kun omaa poikaansa joka tapauksessa kuskaa ja niin mä sitten lupasin Aatulle, että katsotaan ainakin jonkun aikaa, miten homma lähtee käyntiin. Sain sähköpostilla treeniaikataulun. Pääasiallisesti treenit alkavat klo 16.15, mutta melko useana kertana jo klo 16. Mitääääääääääää? Vaikka mä pääsisin kolmelta, me ollaan yleensä kotona vasta neljän jälkeen. A-PU-A. Ja kaiken lisäksi mulla on silloin tällöin puoli neljän vuoroja. Kuten jo kerroin, mulla on tapana käydä kaupassa pikaisesti yksikseni aina töiden jälkeen (syystä, jonka voitte päätellä tuonnempana...). Ja siitä tavasta mä en hevillä luovu (syystä, jonka voitte päätellä tuonnempana yhä...). Mulla löi sydän pari kertaa tyhjää ja mä näin mielessäni jo kaikki kauhuskenaariot hermoromahduksen partaalla keikkuvasta viittä vaille yh-äidistä. (Meillähän on siis yhteishuoltajuus, mutta mä pyöritän tätä arkea kyllä ihan itekseni.) Totesin (puolihuolimattomasti ääneen), ettei tää tuu toimimaan ja Aatuhan se alkoi vuodattaa krokotiilinkyyneleitä, että mä en voi tehdä tätä sille. (Dramaattista.) Ja että kun me hommattiin ne nappiksetkin jo. Mä olin alkuun siis siinä uskossa, että treenit alkaa viideltä. Just.

Niin. Jatketaan niistä nappiksista. Viime viikon torstaina lähdettiin kiirellä Myllyyn metsästämään niitä nappiksia. Ja säärisuojia. Kiireellä, koska Telman piti ehtiä partsaan viideksi. Ja Aatulla oli ekat treenit perjantaina, eli ne oli ikäänkuin must have. Lupasin napata Subwaylta patongit, jotta saatais kaikki haukata jotain heti kotiinpäästyä. No, Eeli bongas tietty ekana sen (saamarin) leikkipaikan (joka on maailman ensteks raivostuttavimmin pykätty pystyyn keskelle kaikkea, niin ettei sitä oikein voi mitenkään kiertää). Meinasin antaa sen laskea kerran tai pari. Eeli ei ollut aivan samaa mieltä. Seuraavaksi se juoksi VIERESSÄ NÖKÖTTÄÄVÄÄN BR-TOYSIIN, ja alkoi siellä tutkia silmät kiiluen jotain Buzz Lightyear-läppäriä. Mulla ei ollut lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin napata Eeli kainaloon ja marssia ulos kaupasta. Mä tiesin, että reissu ei olis enää jatkunut rauhallisesti sen jälkeen, kun olisin pojan pakottanut veke leikkipaikalta. Telma parkui patonkien perään ja Aatu hyppi mun kintuissa, kun sitä taas nyppi ne saamatta jääneet nappikset. Mä tunsin taas katseet selässäni, kun painelin itkua nieleskellen, Eeli edelleen sylissäni sätkien, autolle. Tässä kohtaa Eelin uhma ilmeni jo korviahyydyttävällä volyymitasolla. Autossa kiukutteluräpätysparkuminentappeleminen (myös Telma ja Aatu olivat ajautuneet jossain kohtaa kriisiin keskenään) jatkui. Ja jatkui. Ja ne nappikset oli kyllä toden totta PAKKO saada. Mä muistin, että mun siskolla on (luojan kiitos) aamuvuoro-viikko, ja soitin hälle (tässä kohtaa jo itsekin parkua vääntäen), josko hän voisi hetken katsoa Eelin perään, että päästäis Aatun kanssa hoitamaan asiat. Hän (luojan kiitos) lupautui. Oli justiinsa tullut itse töistä kotio. Vietiin Eeli Annin luo, ajettiin Skanssiin, valkattiin vermeet, haettiin Eeli ja kiidätettiin Telma partioon. Siitä kotiin laittamaan valmiiksi seuraavan päivän tarhavaatteet sun muut.

Kuten olen kertonut, lapset ovat yleensä joka toinen viikonloppu isällään. Ja mä olen töissä. Lasten isä lähti jälleen lomareissulle ja alle jäi (tällä kertaa onneksi vain yksi) iskä-viikonloppu. Jälleen Anni pelasti tilanteen lupautumalla lapsenvahdiksi. Lauantaina lapset nukkuivat puoli kahdeksaan. Asia, joka sai sydämeni läikähtelemään riemusta. Yhdentoista maissa Aatu lähti mun ystävän perheen kera heidän mökilleen ja puolen päivän aikaan saapuivat Anni ja Miro meille yökylästelemään. Mä lähdin töihin. Kotona olin puoli kympin aikaan. Jäätiin Annin kanssa hetkeksi suustamme kiinni, kun kerrankin saatiin rauhassa jutustella ja pohtia kuluneita kuukausia. Aamulla mulla soi herätyskello kuudelta ja mä lähdin painelemaan seitsemäksi töihin. Kolmelta kaupan kautta takas kotio, ruoat jääkaappiin ja siitä sitten lähdettiin kuskaamaan Annia ja Miroa kotiin. Kotiin tullessa Eeli taas halus jäädä pihalle leikkimään, mun vastakkaisesta halusta huolimatta. Lopputuloksen saattanette arvata. Puolen tunnin päästä mentiin noukkimaan Aatu parkkikselta. Ystäväni siinä pikaiseen kertoi viikonlopun kuulumiset ja tällä välin mun jälkikasvuni oli saanut jo täyden shown pystyyn parkkipaikalla. Ja taas Eeli halus jäädä pihalle leikkimään. Mä en. Kello oli tässä kohtaa jo nimittäin lähestymässä puolta kuutta ja mun piti laittaa vielä kylppäri valmiiksi seuraavaa päivää varten. Ai, miten niin valmiiksi, vai? No siten, että pojat pääsis tuomaan kotiin mun uuden pesukoneen. KOSKA se mun vanha (ei oikeesti vanha) pesukone oli jo viikkoa aiemmin sanonut sopimuksensa irti. (Kuvitelkaa vaan huviksenne, millaista on, kun tämä porukka on sen lähes viikon ilman pyykinpesukonetta...) Loppuillan mä olen onnistunut pyyhkimään mielestäni.

Maanantaina aamusäätöjen jälkeen töihin. Tuli pyllyn alla. Työpäivä kunnialla viimeistäkin minuuttia myöten haltuun. Kiireellä päiväkotiin. Houkuttelua. Lahjontaa. (Yllättävää kyllä, kiristystä ei tarvittu.) Kiireellä kotiin. Klo 16 ovikello soi ja Kiitolinjan pojat kiikuttivat tänne ylös mun armaani. Nyt mulla on laulava pesukone. Ihana, loistava pesukone. On iso rumpu, aikanäyttö, pikaohjelma, kunnon linkoustehot. Ja ennenkaikkea, on LAPSILUKKO!!! Loppuilta menikin pyykätessä. Tiistaina taas hiivatinmoisella kiireellä töihin. Ja klo 15  taas kiireellä kohti uusia haasteita. Mä laskin, että ehdin just ja just käydä yksin kaupassa ennen kuin haen pojat ja vien Aatun treeneihin neljäksi. Olin tarhalla 15.40. Kentälle ajaa päiväkodilta 5 minuttia. MUTTA KYLLÄHÄN SE NYT ON AIVAN LIIKAA ODOTETTU, ETTÄ MINÄ PORUKOINENI PÄÄSISIN VARTISSA PÄIVÄKODIN PIHALTA AUTOON. Myöhästyttiin sitten reeneistä viitisen minuuttia. (Toki, meidän piti vielä tallustella hieman kauempana sijaitsevalta parkkipaikalta kentän laidalle. Ja siinäkin meni oma aikansa.) Aatu sai taas kyydin kotiin ja me lähdettiin Eelin kanssa kotiin pesemään pyykkiä hetken treenejä katsottuamme. Itkupotkuraivarien saattelemina jälleen. Of course. Tiistai-iltana mä olin jo niin väsynyt, että simahdin telkkarin ääreen yhdeksältä ja heräsin viideltä aamuyöllä piilolinssit silmissä. Keskiviikkoaamuna olikin sitten jotain pienimuotoista turvotusta havaittavissa mun sielun peilieni tienoilla...

Keskiviikkona olikin sitten muskaripäivä. (Ehdittiin jo aloittaa muskari, enkä viitsi sitä enää tässä kohtaa lopettaa. Alkuvuodesta kyllä aivan saletisti.) Töistä päiväkodille. Jäätävää säätöä jälleen kerran. Kertakaikkiaan pöhköä käytöstä, myös Telmalta, joka oli tullut mun mukaan hakemaan poikia. Sieltä keskustaan. Treffit Sannan ja tyttöjen kanssa. Sanna vei Pipsan ja Aatun muskariin, minä jäin odottelemaan Telman ja Eelin kanssa. Telma itki, kun ei päässyt mukaan viemään Pipua ja Aatua. Eeli itki, kun ei päässyt mukaan viemään Pipua ja Aatua. Mua otti aivoon. Kun muskarilaiset oli kiikutettu lurittelemaan, me lähdettiin kaffelle. Hetken Eeli ja Pulmu, Telman avustaessa pikkuruisia, viihtyivätkin pallomeressä. Sitten Pulmulle tuli pissihätä. Kun Sanna ja Pulmu tulivat takaisin pöytään, oli Eelille ehtinyt tulla pissihätä. Taas istuttiin Sannan kanssa hetkeksi juoruamaan. Sitten Eeli otti jalat alleen. Minä perässä. Eeli pallomereen. Kunnes Eelille tuli kakkahätä. Vessaan. Kohta kello olikin jo sen verran, että piti poistua. Sanna lähti vielä Pulmun kanssa pissalle. Mun yrittäessä pukea takkia ylle, Eeli otti jalat alleen kolmasti ja pyrki Sokoksen puolelle. Mä olin jo aivan kypsä. Kun Sanna ja Pulmu tuli hakemaan kamat, Pulmu otti jalat alleen ja pyrki Sokoksen puolelle. Sanna perässä. Telma nappas rattaat, joihin Eeli ei enää ollut halukas menemään ja mä otin Eeliä pikku-kätösestä. Minä hain vuorostani Pipsan ja Aatun muskarista ja Sanna jäi tärisemään pienten ja Telman kanssa. Eelillä oli vauhti päällä ja koitin hoitaa autoon pääsyn mahdollisimman nopeasti. Haaste. Todellinen. Kun piti keskittyä maksamaan se parkkilipuke ja kaikki. Eeli pinkas taas juoksuun, koska halusi edetä "ITTE" ja minä taas perässä. Telma ja Aatu loikki ympäri autoa, kunnes mä käskin ne autoon. Keskuslukitus jumittui. Eelin ovi ei auennut. Mä räknäsin ja räpelsin ja säksätin ja nieleskelin taas jo itkua. Sanna piti kiinni Eelistä, joka oli taas jo aivan uhman lumoissa. Ja kyttäs samalla Pulmua, jonka perään Pipsakin kyttäs. Telma ja Aatu kinasteli autossa. Lopulta mun oli pakko laittaa Eeli autoon kuskin penkin kautta ja selkä paukahtamaisillaan koittaa saada ne (julmetun hankalat) valjaat kiinni myöskin sieltä puolelta. Kun kaikki lapset oli autossa, Sanna antoi mulle halin. No, te tiiätte. Näissä kohdissa sympatia on se pahin vihollinen. Mulla alkoi leuka väpättää ja johan mä taas sain pienen parun aikaiseksi. Hyvä luoja. Kotona tilanne jotenkin rauhoittui. Kaikki söivät reippaasti iltapalan ja iltapesutkin sujui ilman kommervenkkejä. Vihdoin ja viimein me pötkötettiin kaikki mun sängyssä telkkaria töllöttäen ja puhuttiin samalla päivän kulusta. Sanoin, että vaikka äiti joskus suuttuukin, niin silti en ketään muuta niin paljon maailmassa rakasta, kuin noita kolmea pikku-apinaa. Eikä se tule koskaan muuttumaan. Ja että mun elämä olis kovin tyhjää ilman heitä. Puhuttiin myös siitä, miten tää homma toimii paljon paremmin silloin, kun mun sanaani kuunnellaan ja uskotaan. Kun pakka on ihan sekaisin, on mahdotonta tehdä mitää kivaa yhdessä. Siitäkin juteltiin, että kun Eeli tuosta vähän vielä kasvaa, niin pystytään tekemään vielä paljon kaikkea enemmän. Ja miten paljon enemmän me nyt jo pystytään touhuamaan, kuin vaikka vuosi sitten. Eelikin siinä nyökytteli, kun silitin sen tukkaa ja kysyin onko tuo äidin pikku-rakas. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja me tultiin siihen tulokseen, että kyllä tää tästä. Joskus vaan meitä kaikkia väsyttää ja harmittaa, mutta saapuva päivä kuitenkin on aina uusi päivä. Ja ihmehän se olis jos ei tämän kaiken keskellä, kaikki nämä parin vuoden sisällä tapahtuneet elämänmuutokset huomioonottaen, kolisis. Iltamyöhällä Eelille nousi kuume. Siitähän se ylenpalttinen levottomuuskin varmasti oli osittain johtuen, ketäpä ei pännis, kun on kipeäksi tulossa.

Eilinen päivä sujuikin sitten rauhallisemman puoleisesti. Pötköteltiin ja lueskeltiin kirjoja. Oltiin vaan ja lepäiltiin. Iltapäivällä Toni jäi hetkeksi Eelin kanssa meille ja mä sain varastettua pienen luksushetken itselleni kentän laidalla Aatun treenejä seuraten. Voi, miten tosissaan ne pienet sen touhun ottaa. Useampaan otteeseen oli naurussa pitelemistä, kun se oli niin totista touhua. Ja miten niillä nappuloilla silmät loisti aina, kun saivat coachilta kehuja! Ehdin vaihtaa muutaman sanan muiden kentällä tönöttävien vanhempien kanssa ja kaikki vaikutti oikein mukavilta. Hitsi vie, kun mulla oli hyvä fiilis kotiin tultua. Yöllä Eeli kapus kainaloon ja siinä mä sitten makasin 120 senttisessä vuoteessani kahden miehen, yhden vähän isomman ja yhden vähän pienemmän, välissä. Eväänikään en pystynyt liikuttamaan ja niskakin alkoi mennä jumiin, mutta hymyssäsuin mä hiljalleen lähdin matkalle kohti Nukkumatin maita, onnellisena ja kiitollisena siitä mitä mulla on.

Suurkiitos sulle,

joka jaksoit lukea tämän loppuun!

Avoimuudesta

Mä olen ihmisenä hyvin avoin. Todella. Uskon selvinneeni elämän tyrskyistä puhumalla. Puhumalla, puhumalla ja puhumalla. Ja kirjoittamalla. Mä myös uskon, että avoimuus luo ympärille sellaista henkeä, että muutkin läsnäolijat oppivat avoimemmiksi. Koska puhun asioistani, olen huomannut että myös mulle puhutaan. Usein olen ollut se ihminen, jolle kerrotaan ne asiat, joita ei muille puhuta. Mulle se ei ole tärkeää siksi, että tiedän jotain mitä muut eivät tiedä, vaan siksi, että olen tehnyt jotain oikein ansaitakseni sellaisen luottamuksen. Se tuntuu hyvälle. Kuin myös se, että voin edes jotenkin omalta osaltani helpottaa toisen oloa. Pohtimalla asiaa toisen kanssa, kertomalla mitä itse olen oppinut tai vastaavassa tilanteessa tuntenut. Tai tehnyt. Usein pelkkä toisen kuunteleminen auttaa, taitoa on olla myös vaiti silloin, kun toisella on tarve enemmänkin vain pohdiskella ääneen. Osittain se, että mulle puhutaan johtunee varmasti myös siitä, että pienen elämäni varrella olen kokenut sen verran paljon, että mun on usein helppoa samaistua edes jollain tapaa toisen sydämen syrjällä oleviin asioihin. Olen myös oppinut sen, että vannomatta paras. Mä en kovin herkästi lähde arvostelemaan tai tuomitsemaan. Ei mulla ole siihen oikeutta, eikä tarvettakaan. Ei ehkä varaakaan. Toki tarpeen vaatiessa osaan myös avata suuni. Joskus ystävän tärkeä tehtävä on herätellä toista, vaikka sanoma ei välttämättä aina sitten olisi se mieluisin. Itse arvostan niitä ystäviä, jotka uskaltavat sanoa ääneen myös sen, mitä mä en välttämättä haluaisi kuulla. Joskus tilanne vaan vaatii sen. Joskus se vaan on toisen parhaaksi.

Avoimuudessa luonnollisesti on kuitenkin myös kääntöpuoli. Mä usein mietin, että olenko mä vain pöhkö ja sinisilmäinen, kun niin helposti lähden avautumaan henkilökohtaisistakin asioista. Ja olenhan mä joskus nokillenikin saanut. Mitä enemmän ihmisillä on arkoja asioita tiedossa, sitä helpompi on satuttaa. Ja jotkut kyllä sitten häikäilemättä käyttävät aseena niitä toisen heikkoja kohtia, toisen kipupisteitä. Toisaalta mä olen miettiyt, että se on sitten sen ihmisen ongelma, joka moiseen sortuu. En mäkään kaikkea kaikille kerro. Vaikka en sitten itseni puolesta niin osaisi olla aina varuillani, on mulla kuitenkin halu suojella läheisiä. Vaikka joskus miten tekisi mieli purkaa sydäntä jonkin asian suhteen, on se vain pidettävä sisällä, jos se liittyy liiaksi sivullisiin. Onneksi mun ympärilläni on kuitenkin sellaisia ihmisiä, joihin voin luottaa kuin kallioon. Heillä ei ole tarve puhua muiden asioita eteenpäin, eivätkä he käytä sanojani mua vastaan missään tilanteissa. Niitä, jotka pistävät miettimään asioita joskus uudemman kerran, mutta kuitenkin tukevat ja rakastavat, vaikka lopputulos olisi mikä.

Olen satoja tuhansia miljoonia kertoja miettinyt jälkeenpäin, että kannattiko jossain kohtaa taas avata kielenkannattimensa. Olisko ollut parempi olla vain vaiti ja antaa asioiden hautua. Tai olisiko ollut järkevämpää miettiä asia läpi ihan vain itsekseen. Toisaalta, mä olen mikä olen. Olen aina ollut. Mua jotenkin lievästi ärsyttää ajatus siitä, että mun pitäisi muuttaa itseäni siitä syystä, että maailma joskus vaan on paha. Ja jotkut ihmiset tahallisesti tahtovat satuttaa. Kun en mä haluaisi tulla kyyniseksi. Tahdon uskoa ihmisistä hyvää. Viime aikoina mun on tullut taas mietittyä näitä asioita paljon, kun mun elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana niin hurjasti. Ja olen mä alkanut ajatella asiaa myös ihan uudelta kantilta. Että kun lataan tiskiin melko herkästi juuri niitä henkilökohtaisiakin asioita. Kuinka helposti ihminen leimaantuu? Pienissä hetkissä on joskus mahdotonta kertoa koko tarinaa ja joskus on pakko antaa vain palasia. Tekeekö ihmiset helposti johtopäätöksiä ja muokkaavat mielipiteensä minusta vain sen perusteella mitä mulle on tapahtunut. Kun puhun avoimesti tunteistani, pistänkö itseni alttiiksi vahingolle. Olenko silloin naiivi? Ja olen mä miettinyt sitäkin, että mitä mieltä ihmiset ylipäätään ovat avoimuudesta. Jos mä lyhyenkin tuttavuuden jälkeen kerron henkilökohtaisista tuntemuksista, mulle tärkeistä asioista, elämäni iloista ja suruista, saanko itseni vaikuttamaan naurettavalta, kun niin helposti heittäydyn avoimeksi. Annanko itsestäni ihan hölmön kuvan? Tai vaikka täällä blogin puolella... Tekeekö kirjoittajan avoimuus kirjoittajasta kiinnostavan ja helpommin lähestyttävän, vai antaako sitä itsestään täälläkin höynän kuvan. Itse pidän niistäkin blogeista, joissa käydään joskus pintaa syvemmällä. Niistä olen usein saanut uutta ajattelemisen aihetta. Usein olen liikuttunut kyyneliin asti ja joskus sitä tuntee hurjan voimakasta empatiaa tai jopa sielujen sympatiaa, vaikka ei olisi toista koskaan fyysisesti edes kohdannut. Ihan vain samankaltaisten kokemusten tai ajatusten vuoksi. Joskus avoimuus saattaa vaikuttaa toisesta todella oudolta, ehkä jopa pelottavalta. Voiko avoimuudella jopa loitontaa ihmisiä?

Pääasiallisesti mä kuitenkin olen sitä mieltä, että avoimuus on hyväksi. Kaikkien ei toki tarvitse olla samaa sorttia kuin meikäläinen. On niitä kultaisen keskitien kulkijoita ja sitten on toki niitäkin, jotka eivät hiisku mitään omista asioistaan. Varmasti myös vaikeneminen on joskus kultaa. Enkä mä voi väittää, ettenkö joskus kadehtisi salaa niitä, jotka paremmin osaavat hillitä ulosantiaan. Olen mä toden totta joskus saanut köniini (henkisesti, en fyysisesti) tämän luonteenpiirteeni vuoksi. Olemalla avoin mä kuitenkin ole saanut enemmän hyvää kuin huonoa osakseni. Mun on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja mä olen elämäni varrella luonut liudan lämpimiä suhteita, osan lyhyessäkin ajassa. Avoimuus myös auttaa ymmärtämään. On helpompi ymmärtää toista, toisen tapoja toimia, toisen tapaa reagoida, toisen tarpeita, toiveita ja ajatuksia, kun tietää edes vähän taustoja.

Kun kaaos katosi...

Jokunen aika sitten mä vastasin haasteeseen, jossa tarkoituksena oli esitellä kotosta sellaisena, jolloin sitä ei ole siistitty blogikuvia varten. Muistanette meillä vallinneen kaaoksen. Jos ette, voitte virkistää muistianne täällä. Joo, eikö oo karseeta??? Mulla meinas ihan totaalisesti palaa käpy. Ja palohan se lopulta. Mun oli pakko ryhtyä tuumasta toimeen ja kuten viime postissa mainitsin, tuntui todella hyvältä pistää kunnolla tuulemaan. Mä olen ainakin jollain tapaa järjestyksen ihminen ja mulla menee aivot ihan solmuun sotkun keskellä. Ensin kyytiä todella sai rojut mukulitten kammareissa ja sitten mä innostuin muutenkin hääräämään yhtä sun toista. Kun poikien huone sai niistä pappan verhoista ja solmutaulusta uutta väriä, innostuin mä entraamaan muitakin kohteita. Telma sai pappan vanhan yöpöydän, jonka mä maalasin valkoiseksi ja siitä maalipurkista riitti, luojalle kiitos, väriä myös vessan pyyhenaulakkoon, joka oli aivan hirveä puunvärinen laudankappale metallivänkyröineen. Nyt kelpaa istua pytyllä ja ihailla uutta naulakkoa ;) Vaatehuoneestakin löytää nykyään jotain ja eteisessä ei naulakon kohdalla tartte enää käskeä vieraiden sulkea silmiä...

Vähän mun tuli mojuttua pientä uuttakin. Viime viikonloppuna lähdin hakemaan maalia sitä Telman yöpöytää varten ja lopulta mä lähdin maalikaupasta mukanani saippuapumppupullo tiskiaineelle, uusi kuramatto pikku-eteiseen ja poikien huoneeseen löysin maailman suloisimman lelusäkin ja pienen puisen purjeveneen. Hupsistarallaa. Meidän koti ei ole vimpan päälle eikä täällä kaikki ole viimeisintä huutoa, mutta täällä meidän on hyvä olla. Matkan varrella mulle on kertynyt hurja määrä pientä esineistöä ja huonekaluja, jotka merkitsevät mulle äärimmäisen paljon. Oikeastaan, lähestulkoon kaikella täällä on jonkunlainen tarina. Täällä on niin paljon mun äidin vanhaa ja isän tekemää, on muistoja oman elämän varrelta. Oi, niistä vois tehdä oman postauksen.

Tässä nyt sitä todistusaineistoa siitä, että kyllä me oikeesti ollaan ihan sisäsiistiä lössiä...

Kamala keittiö. Jota mä olen naamioinut suloisemmaksi isäni kahvimmyllyllä

 sekä mun äidin ja mummini sattumoisin samanlaisilla piparipurkeilla.

Kuulkaa, ton lipaston luukun päällä on vaihdettu mun ja siskoni vaipat.

Se on aika vanha.

Ja sitten siinä tietty vaihdettiin myös mun lasten vaipat.

Tottakai.

 Tämä kirjahylly oli joskus musta, oikein oikein kasaria. Äiti ja isä sen on tainnut ostaa,

kun mä olin pieni. Siin oli oikeen vitriinikin. Isukki sitä mulle sitten vähän tuunas.

Äitin vanha lipasto
Family <3

Rinsessan valtakunta
Kysyin aikanaa isältäni, josko tuo vois tehdä Telmalle kirjoituspöydän, kun
en raskinut ostaa sellaista, jonka MÄ halusin. Tällainen kompleksi siitä sitten syntyi.
Ikeasta ois ehkä kuitenkin saanut halvemmalla. Ehkä.

 (Ja ei, meillä ei vietä lattiat...

Kuvaajalla tais olla enemmän intoa kuin sihtauskykyä.)

No, se mun isän vanha yöpöytä ja äitin vanha pöytälamppu.

Nyt ne on Telmalla.

Poikien huoneen vallan uusi ilme inspired by pappan tekemä solmutaulu

<3

Ei roiku enää suihkuverho. JIHAA!

Vink.

Semmonen siitä tuli.

Suunnatkaa katseenne hattuhyllyyn ;)

 Ja partsikin on vielä hetkeksi puhkeemassa kukkaan.

(At least I hope so. Jos mä muistan kastella näitä...)

Nyt me lähdetään markkinoille!

Mä pyydän voimaa. Ja kärsivällisyyttä.