Kuppikakkukausi

Kukkuluuruu, onkohan siellä (taaskaan) enää kettään... Syksy tuli ja meni. Ja vuosikin vaihtui. Kevättä kohden ollaan jo vauhdilla menossa. Meillä mennyt syksy oli (taas) täyttä kaaosta. Huolta ja murhetta huolen ja murheen perään. Ne vei musta kaikki mehut. Heräsin vasta viime viikolla huomaamaan, miten väsynyt mä olin ollut. No, onneksi kaikki kuitenkin lopulta kääntyi parhain päin. Vihdoin mä uskaltauduin myöntämään, että tekee tiukkaa. Pyysin apua ja sain apua. Ehkä elämäni fiksuin veto. Nyt mä olen taas voimissani. Lasten kanssa ollaan puuhasteltu yhtä sun toista pientä mukavaa. Ollaan luisteltu ja pulkkailtu, leivottu ja pelattu.  Mä olen niin onnellinen, kun huomaan olevani taas enemmän oma touhukas itseni. Nyt mä taas jaksan. Jaksan pyörittää tätä palettia ja voimia riittää muuhunkin kuin vain perusarjen pyörittämiseen. Kun mä voin paremmin, koko pakka luonnollisesti pysyy paremmin kasassa. Arki on edelleen melko vauhdikasta, mutta jotenkin musta tuntuu, että me ollaan taas päästy joku pykälä eteenpäin. Kaikki tekeminen on jollain tapaa jouhevampaa. Just nyt meillä on kaikki aika kivanlaisesti. Se tuntuu hyvälle.

Joulun alla mä terapoin itseäni koristelemalla pipareita. En tiiä kuinkahan monta kiloa taikinaa mahtoi kulua... sokerikuorrutteesta ja sokerikoristeista puhumattakaan. Huvittavaa.

Ja siitä se sitten lähti. Niistä pipareista. Mun teki mieli kokeilla kuppikakkuja. Työkaverit on olleet liikuttavan innoissaan, kun mä olen kiikuttanut niille maistiaisia. Ihana makutuomaristo kerrassaan!

Sillälailla. Hurahtaa voi näemmä moneen ja monella tapaa. 

Mä olen joutunut kasvamaan vahvaksi. Tai saanut kasvaa vahvaksi. Miten sen nyt sitten ottaa. Ja mitä se vahvuus ikinä sitten onkaan. Mulle se kiteytettynä tarkoittaa kai jotakuinkin sitä, että vaikeidenkin vaiheiden jälkeen jaksaa taas uskoa huomiseen. Parempaan huomiseen. Jaksaa pitää kiinni hymystä ja uskoa siihen, että elämä kuitenkin kantaa. Myrskyn mylviessä on joskus vaikeaa nähdä eteenpäin. Ja kyllähän se hymy väkisinkin ajoittain hyytyy. Mutta kun myrsky laantuu, on ilo huomata, ettei siihen ole jäänyt. Että on taas onnistunut löytämään hymyn kyynelten keskeltä. Tärkeintä olisi kai oppia elämään niin, ettei jää pelkäämään tulevaa ja odottamaan seuraavaa myrskyä. Ja osata olla kuitenkaan pitämättä asioita itsestäänselvinä. (Ja blaah blaah..) Siinä sitä työnsarkaa itse kullakin. Just nyt on helppo hengittää. Ja se riittää.

Ps. Mitä äiti edellä, sitä Eeli perässä... Maailman nopein ja helpoin, vaikkei ehkä ihan se maukkain kuorrutevaihtoehto; talouspaperi.