Kaikki ok

No niin, rauha ja hiljaisuus. Olipas ihan tosi kiva päivä. Kylästeltiin vanhoilla kotikonnuilla ystävien luona ja siellä vierähti ihan oikeen useampi tunti. Mutta siitä enemmän, jahka palaillaan lomatouhujen pariin. Nyt ensin ihan yleisesti kuulumisia. Kuten todettu, syksy tuli ja meni. Aatu täytti 7 vuotta ja Telma 10 vuotta. Todella. Käsittämätöntä! Ja se vuosikin vaihtui. Joulu meillä oli tänä vuonna melko erilainen. Lapset on tähän asti viettäneet eron jälkeen joulut mun kanssa, mutta nyt lähtivät pyhiksi isänsä luokse. Tämä oli siis joulu, jota mä olen ehkä aivan kaikkein eniten pelännyt. Hengissä selvittiin siitäkin. Mulla oli aattoa edeltävät arkipäivät vapaata ja niiden aikana me koitettiin lasten kanssa kyhätä jonkinmoista joulua tänne kotosalle. Paistettiin kinkkua, leivottiin pipareita. Koristeltiin. Kuunneltiin joululauluja. Kinasteltiin. Sen sellasta. Kauheeta härdelliä. Aattoaamuna meidän mami (mun isoäiti) sekä mun sisko perheineen tulivat meille aamupuurolle. Mä olin jo yhdeksän aikaan keittiössä hämmentämässä käsi krampin partaalla riisipuuroa. Lapsia jännitti tietty ihan julmetusti koko aattotohina kaikkinensa ja meno oli sen mukaista. Ah. Ihan järjetöntä häsäämistä. Tärkeintä kuitenkin oli, että me saatiin juhlistaa kaikki edes pieni hetki yhdessä joulua. Kun vieraat lähti, me ehdittiin vielä vartin verran tutkiskella lasten kanssa keskenämme jo saatuja joululahjoja ennen kuin lähdin viemään niitä mummilaan, jossa iskä jo heitä odotti. Siitä mä sitten lähdin parku kurkussa töihin. Parku unohtui nopeesti, kun vedin ylle joulupukinreleet. Sillä hetkellä mä lähinnä pohdiskelin, että mihin ihmeeseen mä olen taas mennyt lupautumaan. Mummot ja pappat oli niin vilpittömän iloisia pukin vierailusta, että kyllähän siinä itelläkin väkisin mieliala kohosi. Näin mä siis vietin aattoni iltavuorossa. Ja niinpä vietin töissä loputkin joulun pyhät. Pyhien jälkeen lapset palautui kotio ja me ryhdyttiin loman viettoon. Oi, sitä autuutta. Ei me mitään erityistä tehty, häärättiin taas kaikkea pientä mukavaa. Käytiin leffassa ("Madakas-garin pinkviinit")  ja samalla reissulla Telma sai korviinsa reijät. (SIIS IHAN MAAILMAN ENSTEKS SIISTEIN JUTTU!) (Wuhuu!) Me ollaan sairasteltu vuoden vaihteen ympärillä ihan järjettömästi. (korvatulehdus-angiina-korvatulehdus-angiina-angiina-angiina-yrjötauti-yrjötauti-yrjötauti-silmätulehdus. Ja -tadaa- silmätulehdus) Kaikki lävet siis läpikäyty ja melkein kaikki kopannut melkeen kaikki taudit. Korvat vaivas vain Eelillä, mä vältin yrjötaudin, Eeli vältti angiinan ja Telma sekä Aatu välttivät silmätulehduksen. Niinikään osa joululomasta meni sairastellessa. No, niin tai näin, oli meillä kuitenkin kiva loma. Töihin palasin rentoutuneena ja ehkä ekan kerran mulla oli ihan oikeesti sellanen olo, että olin ollut lomalla. Tattis ja aamen. Jaa niin, ja joulun alla kumpainenkin koululainen toi kotiin todistuksen, jota oli ilo katella. Sitäkin me tietty vähän juhlistettiin.

Joulun alla mä myös menetin mummini. Mummi oli jo pitkään ollut vuoteenoma ja sitäkin pidempään laitoshoidossa. Mummin todella oli parempi päästä pois. Mä toivon, että mummi on nyt siellä jossain käsitysten kuljeskelemassa pappan kanssa. Surullistahan se tietysti oli ja koskettavaa ennenkaikkea. Mun tuli paljon mietittyä lapsuutta, mä vietin pienenä ja vanhempanakin toki todella paljon aikaa mummin ja pappan kanssa. Mulla on heistä ihanat ja kauniit muistot. Tammikuun puolella pidetyt hautajaiset oli kauniit. Siunaustilaisuudessa mä itkin taas silmät päästäni. Miten se urkumusiikki voikin olla niin sydämeenkäypää... Mulle tuli ihan hirveä ikävä niitä kaikkia rakkaita, jotka ei täällä enää meidän kanssa tallustele. Mulle tuli niin kova ikävä.

Eeli. (Eeli ansaitsee ihan oman kappaleensa...) Eeli on taas kasvanut ja reipastunut ihan älyttömästi. Kuten todettu jo sekin, kaikki tekeminen sujuu jotenkin jouhevammin ja paljon tällä luonnollisesti on tekemistä Eelin kanssa. Pitkä matka ollaan kuljettu jo tämänkin blogin alkuajoista. Huh huh, siis ihan kertakaikkiaan! (Jossain kohtaa pelkkä pyykkien kuivumaanripustaminen tuotti tuskaa.) No, tässä taannoin toki tapahtui eräs välikohtaus, jonka jälkeen mä päätin, että on PAKKO keksiä JOTAIN. Ihan mitä vaan. Eeli veti kaupassa aivan karseet itkupotkuraivarit, kun en suostunut ostamaan sille pyssyä. Ensin kaupan kassa "takavarikoi" yhden pyssyn (mun pyynnöstäni, toki). Eeli haki toisen. (Ai, miten niin jäärä?) Eräs kiltti kanssaostostelija palautti hyllyyn pyssyn vol. 2. Siitä se sitten lähti. Ja lähtikin kovaa. Ja korkealta. Siinä myös sätkitiin kaupan lattialla. Onneks siinä jonossa mun takana oli se kiltti täti, joka piteli Eeliä aloillaan, että mä sain pakattua ostokset kasseihin. Taivasteli mun pitkää (?) pinnaa ja tsemppas, kun olin pitänyt pääni, enkä ostanut sitä pyssyä. Telma ja Aatu auttoi kantamaan osan kasseista autoon ja kun mä siinä yritin raahata Eeliä toisessa kainalossa, painavinta kauppakassia toisessa kädessä, otti eräs iäkäs rouva sen kauppakassin mun kädestä ja lupas kantaa sen autolle. Mua itketti niin pahuksesti. Koko se tilanne. Ja etenkin noiden parin ihmisen ihanuus ja hyväntahtoisuus. Seuraavana päivänä Eeli tuli kipeeks, joten mä soin aavistuksen verran ymmärrystä tolle aivan käsittämättömälle puuskalle. Hiukan siinä kuitenkin tökki ihan yleisestiottaen taas pitkästä aikaa kaikki siirtymiset paikasta toiseen ja aamutkin vaikutti vähän hankalille. Kun Eeli parani ja pääsi taas päiväkotiin, me marssittiin yks kaunis päivä kauppaan ja mä esittelin Eelille tämän mahtavan ideani. Sen PAKOLLISEN JONKIN.

Me ostettiin vihko. Ja läjä tarroja. Wuhuu! Idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että kun homma toimii, tippuu tarra. Miten aamulla sujuu aamutoimet ja tarhaan lähtö, miten tarhasta lähtö, kauppareissu jne jne jne jne jne jne. Jos on oikeen reipas, niin saattaa saada kaks tarraa. Tai jopa useamman, riippuu keissistä. Jos käydään samalla reissulla useammassa kaupassa, joka reissulta omat tarrat. Jos osaa hillitä ittensä. Mun yllätyksekseni homma todella on toiminut. Alkuun kyse tais olla vain niistä tarroista. Nyt kyse on kehuista, joita tarranlaitannan yhteydessä satelee. Voi, se on niin polleena aina niitä tarroja liimatessaan. Ja ihan sama mulle mistä lopulta on kyse. Kunhan homma toimii. Ja ne tarrat on joka päivä todella vihkoon ajatuksen kanssa ja keskustelun myötä laitettu. Siitä on tullut oikeestaan meille molemmille sellanen päivän mukava yhteinen hetki. En valita.

Muutenkin meillä pyyhkii hyvin. Kyllä täällä nyt vieläkin välillä seinät raikaa, eikä kellään oo mikään hyvin ja kaikki ottaa pattiin, mutta muuten on melko tyyntä. Jos koetteli mua, niin kyllä tuo männä syksy koetteli lapsiakin. Eikä varmasti vähiten mun kautta. Musta tuntuu, että meillä kaikilla on nyt parempi olla. Meillä on kivaa. Ilmat ei nyt oo olleet ihan parhaat, mutta muutaman kerran ollaan käyty luistelemassa ja pulkkamäkikin on tullut tyypättyä. Saatiin tässä taannoin koko viikonlopuksi vieras, kun Miro (se mun maailman paras ja ainoa siskonpoikani) tuli meille yökylästelemään. Käytiin silloinkin luistelemassa ja pidettiin leffailtaa. Meillä oli silloinkin kivaa. 

Hupsistakeikkaa

Hei, se pysyy pystyssä!!!!!

Eikä siinä vielä kaikki. Mutta ehkä ne suurimmat ja tärkeimmät. Loppuun vielä kauden kootut (ne "raidallisest") (lue: Facebookista kopioidut...)

Kävimme ruokapöydässä henkevää keskustelua silmätulehdustoipilaan (kyl ne korvatulehdukset olikin jo nähty...) kanssa. Keskustelussa todettiin jälleen kerran, että pappa on taivaassa. Ja että meillä on nyt pappan lautaset. Ja sitten kun se pappan kodissa nyt asuva ihminen kuolee, niin me mennään hakemaan sieltä taas lautasia. Jep.

Eelin mielestä mun pitää ostaa omakotitalo, että voin ostaa sille trampoliinin.

Så där, nyt on ikivanha rutku runkopatjatrampoliini hyvästelty. Ei muuten tuu hiukkaakaan ikävä! Otettiin Telman kans testipötkötykset mun uudessa ihanuudessa... Telma: "Täs ku kääntyy, ni tää ei niinku pompi." Naulan kantaan osui hän.

Me lähdetään kohta Ukiin. Hiihtoputkeen. Hiihtokisoihin. Iskä on voidellut sukset ja ohjeistanut jälkikasvun. Äitin täytyy "vain" löytää perille, käyttäytyä kisakatsomossa ja saada Eeli käyttäytymään kisakatsomossa. Niin, ja muistaa ottaa ne voidellut sukset mukaan. Ja monot. Ja oikeet pipot ja huivit ja hanskat. Jos piti muistaa vielä jotain muuta, niin en kyl yhtään muista. Aika jännittävää. Wish us luck!

Hyvin piilotettu Cola-pullo oli niin hyvin piilotettu, että se löytyi heti. Eeli passitettiin kerjuureissulle... "Saadaanks me maistaa? Saadaanks me maistaa? Saadaanks me maistaa? " "Ei, viikonloppuna sit." Keittiöstä kuuluu, KAS KUMMAA, sihinää. Eeli palaa olkkariin. "Saadaanks me pienet, pienet maistiaiset?" "Ah. Ette. Mee keittiöön ja sano että mä olenkin älykkäin ja tottelen äitiä, enkä ota ilman lupaa." Eeli juoksee keittiöön. "Äiti on älykäs ja sitä kolaa EI OTETA."