Palasinpas linjoille. Nopeammin kuin itsekään uskoin. Kevät, juhlan aikaa... Kevät, kiireen aikaa. Kevät, syvän liikuttumisen aikaa. Ah. Tänään korkattiin siis tämän kevään kevätjuhla-rumba, kun päästiin juhlistamaan Aatun muskarin päättymistä. Ehdittiin piipahtaa pikaisesti kotosalla ennen kuin lähdettiin taas kiitämään. Anni, yhä mun siskoni, pelasti mun päiväni lupautumalla ottamaan Eelin hoiviinsa juhlien ajaksi. Mä sain siis tällä kertaa aivan rauhassa keskittyä itse asiaan. Luksusta. Ensin me meinattiin unohtaa kellopeli kotiin. Onneks vaan meinattiin. Matkalla parkkipaikalta juhlasaliin mä huomasin, että pussukassa köllötteli vain ja ainoastaan kellopeli. Ei mallettia. Ei niitä kahta, eikä edes sitä yhtä. Takas autolle. Malletti lojui auton lattialla, halleluuja. Kun me löydettiin juhlasali, mä huomasin, että me ei oikeastaan löydettykään juhlasalia. Me oltiin aivan väärässä paikassa. Mä jo ehdin soittaa Annille että se kattois mulle salin osoitteen (jota mulla ei TIETENKÄÄN ollut mukana, koska mä luulin olevani matkalla oikeaan osoitteeseen). Kohta jo nähtiinkin tuttuja naamoja ja mä huokaisin helpotuksesta, mulla heittikin vain yhden korttelin verran. Ennen karkeloiden alkua mun piti räpsäistä Aatusta kuva. (Ostin uuden (halvan) kameran. Koska mä luulin, että mun vanha (halpa) kamera on sökönä. Kun vika ei kerran ollutkaan johdossa, kuten mä alkujaan luulin. En saa kuvia siirretty koneelle siitä uudesta kamerastakaan. Kyllä kannatti.) Kamera ehti ilmoittaa, että lataa akku ja sitten TSIP. Great. Show alkoi ja kaikki meni (siitä eteenpäin) nappiin. Muskarin opettaja oli silminnähden ylpeä opetuslapsistaan ja taitaviahan nuo olivatkin. Ja ylisöpöjä. Mä hillittin itteni oikein hienosti. Kunnes. Mehuhetken jälkeen lapset sulkivat soittorasian. Mulle valkeni yhtäkkiä, että monen vuoden muskariura oli nyt viimeistä silausta vaille paketissa. Väpätivää. Jo aukes padot. Mä kattelin Aatua ja mietin, että siinä se nyt seisoo kasvaen hyvää vauhtia isoksi pojaksi. Padot muuttuivat valtameriksi. Luojan kiitos Aatu ei huomannut mitään, se olis raukka varmaan hävennyt silmät päästään. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kaunis kiitos ja kotiinpäin. Lähdettiin liikenteeseen aamulla vähän ennen seitsemää ja kotona oltiin illalla puoli kahdeksalta. Tai no, olihan meillä se pieni välilasku, mutta sitä ei lasketa.
Eilen mulla oli vapaapäivä. Käytiin Aatun kanssa tutustumassa koulussa. Aamulla oli lievää jännitystä (lue:vallattomuutta) havaittavissa... Aatua jännitti kouluun tutustuminen, Eeliä jännitti, kun se oli ekaa kertaa ikinä menossa tarhaan yksin, ilman Aatua ja Telmaa jännitti Aatun puolesta. Koulun ruokasalissa mä kattelin naama valkosena, silmät suurina mua vastapäätä istuvaa isoapientä tulevaa koululaistani, joka odotti henkeään pidätellen oman nimensä lausuttavan. Mä en tiedä jännittikö se enemmän luokkajakoa vai sitä, että kohta se oli tulevan opettajansa kanssa lähdössä kurkistamaan sitä tulevaa luokkaansa. Kun Aatun nimi sanottiin, se nousi ilmeenkään värähtämättä seisomaan, pisti pipon päähänsä, oikasi takinkauluksensa ja selkä suorana, hyvin määrätietoisin askelin marssi ruokalan etualalle. Ja mua itketti taas niin pirusti. Onneks se ei huomannut sitäkään. Opettaja oli kuulemma kiva, luokka oli kuulemma kiva. Tytöt oli kuulemma kivoja. Mä olin eniten yllättynyt siitä, että Aatua ei juuri kummemmin tuntunut haittaavaan, että yksikään tuttu ei ollut tulossa samalle luokalle. Hämmentävää. Mua tais ahdistaa kyseinen asia paljon enemmän. No, Aatu on. Tultiin kotiin keittämään kahvit ja syömään jätskit. Kohta jo istuttiin bussissa matkalla keskustaan hoitamaan asioita. Sieltä kiireellä päiväkotiin, jossa mua odotti joka keväinen keskustelu lastentarhaopettajan kanssa (tällä kertaa Eelin). Eelillä kaikki hyvin. Vauhdikas ja toimelias on. Yhä vaan. Äärimmäisen omatoiminen. Ja nokkela. Nopeatempoinen. Siitä taas kiireellä kotio. Pesukone päälle, pojille ruoat nassujen eteen. Justiinsa, kun oltiin lähdössä viemään Aatua treeneihin, ovikello soi. Oven takana seisoi Aatun kaveri kysyen, josko Aatu lähtis niiden kyydillä. Sehän passas mulle. (Mä niin en ole mikään arjen soccer mom, vaikka peliä seuratessani sen kuuluisan kuopan nurmikenttään poljenkin.) (Tai voisin mä ollakin, jos mulla olis kaks kättä enemmän. Tai vuorokaudessa viis tuntia enemmän.)
Huomenna. Peli. Ei lähistöllä. Lähdetään koko komppania. Siitä tulee lystiä!!!! Eeli mieluusti myös harrastais jalkapalloa, eikä se meinaa oikeen honata, että se ei voi suinpäin rynnätä kentälle ottamaan koppeja. Eikä asiaa helpota myöskään se, että Eeli ihannoi Aatun valmentajaa yli kaiken. Milloin se heittää kuperkeikkoja, milloin takkiaan, milloin mitäkin. "Valmentajaaaaa, kaaaaaaaaatoooo! Petliiiiiiiii, kato!!" Mä jo odottelin autuaana perjantaita muistellen, että se pitäis olla jotakuinkin iisimpi ilta. No kappas, Telmalla on kaverisynttärit. Ei lähistöllä. *huokaus* Vaikka toisaalta, totesin tänäänKIN, että tällä tahdilla ei edes ehdi väsähtää. Toista se on niinä päivinä kun ei olekaan mitään ihmeempää tekemistä, sitä onkin yhtäkkiä aivan veto pois. Te tiiätte.
Ei mulla muuta tähän hätään. Palataan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti