Töihin MARS!

Sorvin äärelle kävi siis loman jäljiltä tänään tieni mun. Ja lomaltahan ei koskaan kuulu palata työmaalle tyhjin käsin... Minäpä se sitten kiikutin työtovereille kuppikakkuja. Eikö ollutkin todellinen jymy-ylläri??!! Työtoveritkin olivat varmaan ihan äärimmäisen, äärimmäisen, äärimmäisen yllättyneitä. No, ainakin ne vaikutti (jälleen kerran) ilahtuneilta. Arvosanaksi tuli "taivaallinen". Pakko toki itsekin todeta, että näistä mun kokeiluistani nämä oli parhaimman makusia. Makoisia, muttei liian ällömakeita. Ja se ikivanha mokkapala-taikina suklaarouheella (ja extravoipläjäyksellä) höystettynä kaikessa yksinkertaisuudessaan on vaan kaikkein paras. Mun on tullut tehtyä useamman kerran mansikanmakuista kuorrutetta, mutta tällä kertaa halusin valkoisen kuorrutteen ja muutenkin vaniljainen maku houkutti enemmän. Kyllä vaihtelu vaan virkistää.

Suklaiset muffinsit

1,5 dl sokeria

2 kananmunaa

2,5 dl vehnäjauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

2 rkl kaakaojauhetta (leivonta)

2 tl vaniljasokeria

1 dl maitoa

125g voita

100g maitosuklaata

Sulata voi, anna jäähtyä. Vaahdota munat ja sokeri. Sekoita kuivat aineet ja lisää munasokeri-vaahtoon vuorotellen maidon kanssa. Lisää voisula. Rouhi suklaa, lisää taikinaan. (Tällä taikinamäärällä tulee 12 isoa, n. 17-18 pienempää muffinsia.) Paista uunin keskitasolla 200 asteessa n. 10-15 min.

Kuorrute

2dl kuohukermaa

4 rkl tomusokeria

vaniljasokeria maun mukaan

Vatkaa kuohkeaksi.

Kannattaa tehdä vähintäänkin kaksinkertaisena. Jos haluaa runsaan kuorrutteen, kolminkertaisena. Mansikanmaun (ja vaaleanpunertavan kuorruteen) saa käyttämällä mansikanmakuista tomusokeria.

Myös noita koristeena käyttämiäni namusia tytöt kehaisivat. Niissä maistuikin ihanasti vadelma. (Mä muuten unohdin mainita, että karkit on kovia. Onneksi mun armas työkaverini selvisi hampaan irtoamisen sijaan pelkällä hämmennyksellä...) Kaiken lisäksi tuo karkkien pinkki reunus oli vaihteen vuoksi ottanut nokkiinsa kosteudesta ja alkanut valua. Oppia siis ikä kaikki. Montakohan kertaa mun pitää mokata noiden koristusteni kanssa, ennen kuin mä opin...

It´s over..

Nimittäin ihan huippuvauhdikas ja huippuKIVA hiihtoloma. Lapset oli lomaa edeltävän viikonlopun isällään ja mä olin töissä. Sunnuntaina mulla oli aamuvuoro ja koska lapset koitiutuivat maanantaina vasta puoli kahden aikaan, sain mä itsekin hiukan oikeen levähtää. Maanantaina nukuin pitkään ja toohotin arkiaskareita alta pois, jotta päästäisiin heti loman viettoon. Kun lapset tuli kotiin, me haettiin taas vaihteeksi läjä leffoja ja pötköteltiin iltasella ihan kaikessa rauhassa. Tai rauhassa ja rauhassa, you know, mutta oli meillä melkosen lepposat oltavat. Lapset halus raahata patjansa olkkarin lattialle ja siihen ne sitten jäikin loppulomaksi. Oikeen kunnon siskonpeti. Paitsi, että mä en kyllä lattialle suostunut. Kun onhan mulla se UUS SÄNKY. Joka olis muuten pitänyt hommata jo jokunen vuos sitten.... No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Kummasti vaan lakkas kroppaa kolottamasta, kun sänkyä vaihdoin. (Mä en siis olekaan tullut vanhaksi, vaan mulla olikin vaan paska sänky.)

Tiistaina me lähdettiin Skanssiin. Telma halus ostaa vaatteita ja korviksia. Aatu halus ostaa kengät. Ja Eeli halus SHOPPAILEMAAN. Ja kyl me vaan sit shoppailtiinkin! Lapset sai ottaa joulupukin tuomista rahoista osan mukaansa. Mä vannotin, että pitää sitten ostaa myös jotain JÄRKEVÄÄ. Yllätyin saaliista todella. Siis todella. Ensin mentiin Tigeriin. Aatu halus kaulakorun. Osti (kullanvärisen...) korun, jossa luki kissankokoisin kirjaimin "rockstar". Halus sen heti kaulaansa. Tietty. Eeli osti tikun, jonka nokassa keikkuu discopallo. (Loppuillan se viettikin sitten pimeessä vessassa sen välkkyvän pallonsa kanssa.) Hennesiltä Telma löysi läjän kivoja vaatteita, oli paitaa ja treggingsiä. Aatu löysi kengät ja koska Aatu osti kengät, Eelikin halus ostaa kengät. Ja koska Aatu halus ostaa boxereita, Eelikin halus ostaa boxereita. Eeli osti tarjoushintaan myös kravaatin. Spiderman -kravaatin. Sekin halus sen heti kaulaansa. Me oltiin siis todella komeina liikenteessä. Glitteristä Telma osti läjän niitä korviksia. Oli viiksiä ja hymynaamoja ja värillisiä palloja. Ja yksissä luki OMG. Niin kovin nykyaikaista... Ruokailu sujui hämmentävän rauhallisesti niinikään. Palkinnoksi Eeli pääsi leikkipaikalle. Josta se paineli mitään puhumatta portista yks kaks käytävälle. Mä päätin, että on aika jatkaa matkaa. Kun Eeli laittoi kenkiä jalkaansa se kysy multa: "Ottaaks sua päähän?" Hetken hämmennyksen jälkeen mä tajusin, että se meinas tietty sitä kun oli ampaissut sieltä leikkipaikalta veks. No, ei mua ottanut päähän. Velä siinä kohtaa.. Lopuksi kipastiin vielä Citymarkettiin. Siellä alkoi yhtäkkiä kaikkia ottaa päähän. Itkuavalitustarutinaa. Ja marttyyri minussa heräsi eloon. Että kun oltiin lasten pillin mukaan tanssittu koko reissu, niin hittoako kehtaavat aloittaa sen vänkkäämisensä. No, loppu hyvin kaikki hyvin ja mäkin sain palkittua itseni elintarvikevärillä ja sokerimassalla. Ja koristehelmillä. Mulla oikeen sormet syyhys päästä kotiin näpräämään niitä kuppikakkujuttujani. Illalla me väkerrettiin niitä perhosia. Tai mä väkersin. Kirosin ja väkersin. Tyranni minussa heräsi eloon. No, lapset tajus livetä keittiöstä ja antoi mun viettää hetken laatuaikaa oman itseni kanssa.

Keskiviikkona  me nukuttiin kaikki liki kahdeksaan asti, mikä on ihan todella harvinaista. Mä pistin satsin muffineja uuniin heti aamusta ajatuksenani kuorruttaa ne iltasella seuraavan päivän kylästelyä silmälläpitäen. Niin, että kymmeneltä me oltiin jo nautittu (lasten kinuama) munakas-pekoni-tuoresämpylä-aikatäyteläinen ähkyaamupala. Aatu lähti ystävänsä perheen kera kiekkoa lätkimään ja me suunnattiin Leaf Areenalle mellastamaan. Matkalla napattiin Telman ystävä kyytiin. Eeli mennä viipotti tyttöjen kanssa ja mä pyörittelin peukaloita (lue: näpräsin puhelinta) parisen tuntia. Annille rimpautin juorupuhelun, kun meinas aika vallan käydä pitkäksi. Kyllä, PITKÄKSI. Olemme päässeet siihen vaiheeseen, jossa jopa MULLA on ajoittain tylsää. (Tuuletuksen paikka!!!) Telma sai ystävänsä kylään koko päiväksi ja ne touhuskeli omiaan Telman huoneessa. Eeli halus pihalle. Mä olin saanut tökittyä perhoset kuppikakkuihini ja niin me painuttiin pihalle harrastamaan talvilajeja. Ah. hah. Hah.

Pojat otti pihavarastosta sählymailat ja alkoi syötellä. Aatusta oli kuitenkin, aika yllättäen, kivempi lämiä palloa seinään kuin Eelille ja Eeliä alkoi jurppia. Eeli halus lähteä luistelemaan. Luistelemaan siis seuraavaksi. Tytöt tuli kauppareissulta ja Aatu halus jäädä niiden kanssa pihalle. Päivä tuli ja päivä meni. Kivaa oli.

Torstaina me lähdettiin moikkaamaan ystäviä vanhoille kotikonnuille. Ikävä olikin jo kaikilla hurja, viimenäkemästä kun oli ihan liian pitkä aika!! Meillä oli taas ihan tosi kiva päivä ja lasten leikkiessä keskenään mäkin sain vähän parantaa maailmaa ystäväni kanssa. Oi, että. Mä raahasin viemisiksi niitä perhoskuppikakkuja, jotka sillon edeltävänä iltana oli mun mielestäni ihan superhienoja. (Kyllä, mun pitäs hankkia elämä...) No. Seuraavana päivänä ne perhoset oli totaalisen nuupahtaneet, siivet lerpatti miten sattuu. Ei ne perhoset viihtyneet jääkaapissa kakkukuvun alla. Aika jännä. Ja kyllä mä sen nyt periaatteessa tiesin, että sokerimassakoristeet ei kestä kosteutta, mutta kun on enemmän innokas kuin älykäs, niin sit sitä vaan on enemmän innokas kuin älykäs. Testiyleisö oli liikuttuneen ihastuneita mun perhoskakuistani. Semmosta se tosiystävyys on. Se kestää ja kantaa yli kuolleiden perhosten. Kotona me oltiin vasta iltasella.

Perjantai oli kotipäivä. Mä pesin vähän pyykkiä. Ja tein kuppikaukkuja. Isommat kävi isänsä kanssa hiihtolenkillä. Sillä välin me Eelin kanssa valmisteltiin illan (jälleen lasten kinuamaa) pihvi-illallista. Eeli pesi perunat. Pesi ne ainakin kuuteen kertaan. Lopuksi se tiskas tiskiharjalla perunaharjan. Mulla on tunnollista työvoimaa, ettenkö sanois. Hiihtolenkin jälkeen mä käskin Aatun ottaa vähän aikaa iisisti, kun sillä oli illalla vielä futistreenit. Se alkoi tehdä vatsalihaksia ja punnerruksia. Hmmm.... Illalla me syötiin piffiä ja lohkoperunoita. Ja fetasaalaattia. Ja katkarapukimaraa. Ähky.com.

Lauantaina me vietiin Aatu puolilta päivin kaverisynttäreille ja niiden päätyttyä me suunnistettiin taas treffaamaan ystäviä. Pieniä ja isoja ystäviä. Aatun kummitäti oli kutsunut osan meidän vanhasta porukasta koolleen luoksensa. Telma oli täysin hoomoilasena, että kun nämä muutkin mun ystävät tuntee toisensa. Jep. Mekin siis nähdään, ainakin porukalla, ihan tositositosi liian harvoin. Vierailu alkoi mukavasti. Lapset leikki taas keskenään ja me ehdittiin vaihtaa kuulumiset. Vierailu päättyi surullisissa merkeissä, elämä näytti kesken vierailun nurjan puolensa. Meillä on kaikki hyvin, mutta mulla on suru ystävän puolesta. Suruviestistä huolimatta oli kuitenkin ihanaa, että me päästiin kaikki saman pöydän ääreen, me ollaan siitä niin kauan puhuttu. Aina se vaan on jäänyt. Josko seuraavaksi pienemmällä aikavälillä ja iloisemmissa tunnelmissa.

Eilen me herättiin jo kukonpierun aikaan, hallilla kun piti olla heti kahdeksan jäljistä. Aatulla oli peli. taikka tarkemminkin kaks peliä. Heti ekassa se teki maalin. Se oli hieno juttu. Mä taputin niin, että käsiä vähän oikeen kihelmöi. Toinen peli oli huomattavasti kovempi. Aatu ei niissä peleissä ole ihan hetkeen pelannutkaan. Vastustaja oli kuulemma yks kovimpia. Vähän mua jännitti, että miten siinä käy... että meneekö koko peli taas nenänkaiveluksi kentän keskellä. (Näinkin siis on kerran käynyt...) Mut hitto vie! En tiedä mitä oli tässä välissä tapahtunut, mutta kyllähän tuo oikeinkin kivasti pelissä mukana pysyi. Ja kaiken lisäksi se teki siinäkin pelissä maalin, vaikkei mikään varsinainen maalitykki olekaan. Mä elin taas niin tunteella mukana, että tänä aamuna mulla tuntui pitkästä aikaa vatsalihakset olevan olemassa, olin taas heilunut istuallani siihen malliin. Ja kun se sen maalin teki... Mua hävetti taas kerran jälkeenpäin autossa oma spontaaniuteni, Mä siis huusin niin, että halli raikas. Mä olin vaan niin kamalan innoissani Aatun puolesta. Huh huh. Oli se vaan taas jännää! Kotona ehdittiin käydä kääntymässä kakkosaamupalan verran ja sitten me jo lähdettiinkin leffaan. Käytiin katsastamassa uusin Risto Räppääjä. Ei jättänyt sekään kylmäksi. Lapset käyttäytyi varsin mallikkaasti, tällä kertaa ne tais pienesti hävetä mua. Mut minkäs teet, kun naurattaa. Siis niinku naurattaanaurattaa. Jälleen kerran pisimmän korren vetivät Elvi ja Lennart. Emmääkestä. Leffan jälkeen käytiin vielä Hesellä ja isompien "vahtiessa" Eeliä leikkipaikalla mä sain isomman leffaseuralaisen kanssa vielä hetken parantaa maailmaa. Lomaviikon jäljiltä se ihan väkisinkin on paljon parempi.

Tänään mulla on vapaapäivä. Olin toivonut sen vapaaksi Telman hammaslääkärikäynnin vuoksi. Eeli halus mennä päiväkotiin ja mulla oli hammaslääkärireissun jälkeen aikaa ihan rauhassa laittaa paikat taas kuntoon. Sen oli näköset, että äitikin on ollut LOMALLA. Tässä mä nyt istun koneella hiljaisuudessa. Kohta hakemaan Eeliä ja illalla Aatulla onkin taas treenit. Kyl nyt jaksaa taas painaa. Ah, ihan huippuloma!

Ystäville

Huomenna,  huomenna! Huomenna me mennään lasten kanssa kyläilemään mun ystävän luo ja sinne on tulossa myös kaksi ystävää, joista kumpaakin tulee nähtyä ihan tosi harvoin nykyään. Me ollaan niin kauan puhuttu kimppatreffeistä, mutta aina se vaan on jäänyt. No, huomenna me vihdoin nähdään. Vanha porukka edes osittain koossa taas. Ja nää on siis ystäviä jo liki kolmenkymmenen vuoden (apua) takaa.

Niin kertakaikkisen ihana nähdä tytöt! 

♥

Kaikki ok

No niin, rauha ja hiljaisuus. Olipas ihan tosi kiva päivä. Kylästeltiin vanhoilla kotikonnuilla ystävien luona ja siellä vierähti ihan oikeen useampi tunti. Mutta siitä enemmän, jahka palaillaan lomatouhujen pariin. Nyt ensin ihan yleisesti kuulumisia. Kuten todettu, syksy tuli ja meni. Aatu täytti 7 vuotta ja Telma 10 vuotta. Todella. Käsittämätöntä! Ja se vuosikin vaihtui. Joulu meillä oli tänä vuonna melko erilainen. Lapset on tähän asti viettäneet eron jälkeen joulut mun kanssa, mutta nyt lähtivät pyhiksi isänsä luokse. Tämä oli siis joulu, jota mä olen ehkä aivan kaikkein eniten pelännyt. Hengissä selvittiin siitäkin. Mulla oli aattoa edeltävät arkipäivät vapaata ja niiden aikana me koitettiin lasten kanssa kyhätä jonkinmoista joulua tänne kotosalle. Paistettiin kinkkua, leivottiin pipareita. Koristeltiin. Kuunneltiin joululauluja. Kinasteltiin. Sen sellasta. Kauheeta härdelliä. Aattoaamuna meidän mami (mun isoäiti) sekä mun sisko perheineen tulivat meille aamupuurolle. Mä olin jo yhdeksän aikaan keittiössä hämmentämässä käsi krampin partaalla riisipuuroa. Lapsia jännitti tietty ihan julmetusti koko aattotohina kaikkinensa ja meno oli sen mukaista. Ah. Ihan järjetöntä häsäämistä. Tärkeintä kuitenkin oli, että me saatiin juhlistaa kaikki edes pieni hetki yhdessä joulua. Kun vieraat lähti, me ehdittiin vielä vartin verran tutkiskella lasten kanssa keskenämme jo saatuja joululahjoja ennen kuin lähdin viemään niitä mummilaan, jossa iskä jo heitä odotti. Siitä mä sitten lähdin parku kurkussa töihin. Parku unohtui nopeesti, kun vedin ylle joulupukinreleet. Sillä hetkellä mä lähinnä pohdiskelin, että mihin ihmeeseen mä olen taas mennyt lupautumaan. Mummot ja pappat oli niin vilpittömän iloisia pukin vierailusta, että kyllähän siinä itelläkin väkisin mieliala kohosi. Näin mä siis vietin aattoni iltavuorossa. Ja niinpä vietin töissä loputkin joulun pyhät. Pyhien jälkeen lapset palautui kotio ja me ryhdyttiin loman viettoon. Oi, sitä autuutta. Ei me mitään erityistä tehty, häärättiin taas kaikkea pientä mukavaa. Käytiin leffassa ("Madakas-garin pinkviinit")  ja samalla reissulla Telma sai korviinsa reijät. (SIIS IHAN MAAILMAN ENSTEKS SIISTEIN JUTTU!) (Wuhuu!) Me ollaan sairasteltu vuoden vaihteen ympärillä ihan järjettömästi. (korvatulehdus-angiina-korvatulehdus-angiina-angiina-angiina-yrjötauti-yrjötauti-yrjötauti-silmätulehdus. Ja -tadaa- silmätulehdus) Kaikki lävet siis läpikäyty ja melkein kaikki kopannut melkeen kaikki taudit. Korvat vaivas vain Eelillä, mä vältin yrjötaudin, Eeli vältti angiinan ja Telma sekä Aatu välttivät silmätulehduksen. Niinikään osa joululomasta meni sairastellessa. No, niin tai näin, oli meillä kuitenkin kiva loma. Töihin palasin rentoutuneena ja ehkä ekan kerran mulla oli ihan oikeesti sellanen olo, että olin ollut lomalla. Tattis ja aamen. Jaa niin, ja joulun alla kumpainenkin koululainen toi kotiin todistuksen, jota oli ilo katella. Sitäkin me tietty vähän juhlistettiin.

Joulun alla mä myös menetin mummini. Mummi oli jo pitkään ollut vuoteenoma ja sitäkin pidempään laitoshoidossa. Mummin todella oli parempi päästä pois. Mä toivon, että mummi on nyt siellä jossain käsitysten kuljeskelemassa pappan kanssa. Surullistahan se tietysti oli ja koskettavaa ennenkaikkea. Mun tuli paljon mietittyä lapsuutta, mä vietin pienenä ja vanhempanakin toki todella paljon aikaa mummin ja pappan kanssa. Mulla on heistä ihanat ja kauniit muistot. Tammikuun puolella pidetyt hautajaiset oli kauniit. Siunaustilaisuudessa mä itkin taas silmät päästäni. Miten se urkumusiikki voikin olla niin sydämeenkäypää... Mulle tuli ihan hirveä ikävä niitä kaikkia rakkaita, jotka ei täällä enää meidän kanssa tallustele. Mulle tuli niin kova ikävä.

Eeli. (Eeli ansaitsee ihan oman kappaleensa...) Eeli on taas kasvanut ja reipastunut ihan älyttömästi. Kuten todettu jo sekin, kaikki tekeminen sujuu jotenkin jouhevammin ja paljon tällä luonnollisesti on tekemistä Eelin kanssa. Pitkä matka ollaan kuljettu jo tämänkin blogin alkuajoista. Huh huh, siis ihan kertakaikkiaan! (Jossain kohtaa pelkkä pyykkien kuivumaanripustaminen tuotti tuskaa.) No, tässä taannoin toki tapahtui eräs välikohtaus, jonka jälkeen mä päätin, että on PAKKO keksiä JOTAIN. Ihan mitä vaan. Eeli veti kaupassa aivan karseet itkupotkuraivarit, kun en suostunut ostamaan sille pyssyä. Ensin kaupan kassa "takavarikoi" yhden pyssyn (mun pyynnöstäni, toki). Eeli haki toisen. (Ai, miten niin jäärä?) Eräs kiltti kanssaostostelija palautti hyllyyn pyssyn vol. 2. Siitä se sitten lähti. Ja lähtikin kovaa. Ja korkealta. Siinä myös sätkitiin kaupan lattialla. Onneks siinä jonossa mun takana oli se kiltti täti, joka piteli Eeliä aloillaan, että mä sain pakattua ostokset kasseihin. Taivasteli mun pitkää (?) pinnaa ja tsemppas, kun olin pitänyt pääni, enkä ostanut sitä pyssyä. Telma ja Aatu auttoi kantamaan osan kasseista autoon ja kun mä siinä yritin raahata Eeliä toisessa kainalossa, painavinta kauppakassia toisessa kädessä, otti eräs iäkäs rouva sen kauppakassin mun kädestä ja lupas kantaa sen autolle. Mua itketti niin pahuksesti. Koko se tilanne. Ja etenkin noiden parin ihmisen ihanuus ja hyväntahtoisuus. Seuraavana päivänä Eeli tuli kipeeks, joten mä soin aavistuksen verran ymmärrystä tolle aivan käsittämättömälle puuskalle. Hiukan siinä kuitenkin tökki ihan yleisestiottaen taas pitkästä aikaa kaikki siirtymiset paikasta toiseen ja aamutkin vaikutti vähän hankalille. Kun Eeli parani ja pääsi taas päiväkotiin, me marssittiin yks kaunis päivä kauppaan ja mä esittelin Eelille tämän mahtavan ideani. Sen PAKOLLISEN JONKIN.

Me ostettiin vihko. Ja läjä tarroja. Wuhuu! Idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että kun homma toimii, tippuu tarra. Miten aamulla sujuu aamutoimet ja tarhaan lähtö, miten tarhasta lähtö, kauppareissu jne jne jne jne jne jne. Jos on oikeen reipas, niin saattaa saada kaks tarraa. Tai jopa useamman, riippuu keissistä. Jos käydään samalla reissulla useammassa kaupassa, joka reissulta omat tarrat. Jos osaa hillitä ittensä. Mun yllätyksekseni homma todella on toiminut. Alkuun kyse tais olla vain niistä tarroista. Nyt kyse on kehuista, joita tarranlaitannan yhteydessä satelee. Voi, se on niin polleena aina niitä tarroja liimatessaan. Ja ihan sama mulle mistä lopulta on kyse. Kunhan homma toimii. Ja ne tarrat on joka päivä todella vihkoon ajatuksen kanssa ja keskustelun myötä laitettu. Siitä on tullut oikeestaan meille molemmille sellanen päivän mukava yhteinen hetki. En valita.

Muutenkin meillä pyyhkii hyvin. Kyllä täällä nyt vieläkin välillä seinät raikaa, eikä kellään oo mikään hyvin ja kaikki ottaa pattiin, mutta muuten on melko tyyntä. Jos koetteli mua, niin kyllä tuo männä syksy koetteli lapsiakin. Eikä varmasti vähiten mun kautta. Musta tuntuu, että meillä kaikilla on nyt parempi olla. Meillä on kivaa. Ilmat ei nyt oo olleet ihan parhaat, mutta muutaman kerran ollaan käyty luistelemassa ja pulkkamäkikin on tullut tyypättyä. Saatiin tässä taannoin koko viikonlopuksi vieras, kun Miro (se mun maailman paras ja ainoa siskonpoikani) tuli meille yökylästelemään. Käytiin silloinkin luistelemassa ja pidettiin leffailtaa. Meillä oli silloinkin kivaa. 

Hupsistakeikkaa

Hei, se pysyy pystyssä!!!!!

Eikä siinä vielä kaikki. Mutta ehkä ne suurimmat ja tärkeimmät. Loppuun vielä kauden kootut (ne "raidallisest") (lue: Facebookista kopioidut...)

Kävimme ruokapöydässä henkevää keskustelua silmätulehdustoipilaan (kyl ne korvatulehdukset olikin jo nähty...) kanssa. Keskustelussa todettiin jälleen kerran, että pappa on taivaassa. Ja että meillä on nyt pappan lautaset. Ja sitten kun se pappan kodissa nyt asuva ihminen kuolee, niin me mennään hakemaan sieltä taas lautasia. Jep.

Eelin mielestä mun pitää ostaa omakotitalo, että voin ostaa sille trampoliinin.

Så där, nyt on ikivanha rutku runkopatjatrampoliini hyvästelty. Ei muuten tuu hiukkaakaan ikävä! Otettiin Telman kans testipötkötykset mun uudessa ihanuudessa... Telma: "Täs ku kääntyy, ni tää ei niinku pompi." Naulan kantaan osui hän.

Me lähdetään kohta Ukiin. Hiihtoputkeen. Hiihtokisoihin. Iskä on voidellut sukset ja ohjeistanut jälkikasvun. Äitin täytyy "vain" löytää perille, käyttäytyä kisakatsomossa ja saada Eeli käyttäytymään kisakatsomossa. Niin, ja muistaa ottaa ne voidellut sukset mukaan. Ja monot. Ja oikeet pipot ja huivit ja hanskat. Jos piti muistaa vielä jotain muuta, niin en kyl yhtään muista. Aika jännittävää. Wish us luck!

Hyvin piilotettu Cola-pullo oli niin hyvin piilotettu, että se löytyi heti. Eeli passitettiin kerjuureissulle... "Saadaanks me maistaa? Saadaanks me maistaa? Saadaanks me maistaa? " "Ei, viikonloppuna sit." Keittiöstä kuuluu, KAS KUMMAA, sihinää. Eeli palaa olkkariin. "Saadaanks me pienet, pienet maistiaiset?" "Ah. Ette. Mee keittiöön ja sano että mä olenkin älykkäin ja tottelen äitiä, enkä ota ilman lupaa." Eeli juoksee keittiöön. "Äiti on älykäs ja sitä kolaa EI OTETA."

Perhostelua

Kuppikakkukausi

Kukkuluuruu, onkohan siellä (taaskaan) enää kettään... Syksy tuli ja meni. Ja vuosikin vaihtui. Kevättä kohden ollaan jo vauhdilla menossa. Meillä mennyt syksy oli (taas) täyttä kaaosta. Huolta ja murhetta huolen ja murheen perään. Ne vei musta kaikki mehut. Heräsin vasta viime viikolla huomaamaan, miten väsynyt mä olin ollut. No, onneksi kaikki kuitenkin lopulta kääntyi parhain päin. Vihdoin mä uskaltauduin myöntämään, että tekee tiukkaa. Pyysin apua ja sain apua. Ehkä elämäni fiksuin veto. Nyt mä olen taas voimissani. Lasten kanssa ollaan puuhasteltu yhtä sun toista pientä mukavaa. Ollaan luisteltu ja pulkkailtu, leivottu ja pelattu.  Mä olen niin onnellinen, kun huomaan olevani taas enemmän oma touhukas itseni. Nyt mä taas jaksan. Jaksan pyörittää tätä palettia ja voimia riittää muuhunkin kuin vain perusarjen pyörittämiseen. Kun mä voin paremmin, koko pakka luonnollisesti pysyy paremmin kasassa. Arki on edelleen melko vauhdikasta, mutta jotenkin musta tuntuu, että me ollaan taas päästy joku pykälä eteenpäin. Kaikki tekeminen on jollain tapaa jouhevampaa. Just nyt meillä on kaikki aika kivanlaisesti. Se tuntuu hyvälle.

Joulun alla mä terapoin itseäni koristelemalla pipareita. En tiiä kuinkahan monta kiloa taikinaa mahtoi kulua... sokerikuorrutteesta ja sokerikoristeista puhumattakaan. Huvittavaa.

Ja siitä se sitten lähti. Niistä pipareista. Mun teki mieli kokeilla kuppikakkuja. Työkaverit on olleet liikuttavan innoissaan, kun mä olen kiikuttanut niille maistiaisia. Ihana makutuomaristo kerrassaan!

Sillälailla. Hurahtaa voi näemmä moneen ja monella tapaa. 

Mä olen joutunut kasvamaan vahvaksi. Tai saanut kasvaa vahvaksi. Miten sen nyt sitten ottaa. Ja mitä se vahvuus ikinä sitten onkaan. Mulle se kiteytettynä tarkoittaa kai jotakuinkin sitä, että vaikeidenkin vaiheiden jälkeen jaksaa taas uskoa huomiseen. Parempaan huomiseen. Jaksaa pitää kiinni hymystä ja uskoa siihen, että elämä kuitenkin kantaa. Myrskyn mylviessä on joskus vaikeaa nähdä eteenpäin. Ja kyllähän se hymy väkisinkin ajoittain hyytyy. Mutta kun myrsky laantuu, on ilo huomata, ettei siihen ole jäänyt. Että on taas onnistunut löytämään hymyn kyynelten keskeltä. Tärkeintä olisi kai oppia elämään niin, ettei jää pelkäämään tulevaa ja odottamaan seuraavaa myrskyä. Ja osata olla kuitenkaan pitämättä asioita itsestäänselvinä. (Ja blaah blaah..) Siinä sitä työnsarkaa itse kullakin. Just nyt on helppo hengittää. Ja se riittää.

Ps. Mitä äiti edellä, sitä Eeli perässä... Maailman nopein ja helpoin, vaikkei ehkä ihan se maukkain kuorrutevaihtoehto; talouspaperi.