Paluu arkeen

Tääl ollaan. Yhä aina vaan porskutellaan etiäpäin. Koulu alkoi, tarha alkoi, eskari alkoi. Telma aloitti kolmannen luokan, Eeli siirtyi isompien ryhmään ja Aatu todellakin aloitti eskarin. Whaaaaaaat? Eilen Aatu ilmoitti mulle autossa, että sä oot äiti vanha mammutti. Yeah, right. Mutta tottahan tuo on, jotta aika lentää. Kesälomalla me touhuttiin yhtä sun toista pientä kivaa. Ei mitään perin juurin ihmeellistä, mutta ennenkaikkea nautittiin aikatauluttomuudesta. Tai ainakin mä nautin. Ei aamukiirettä, ei iltapäivähulinaa, ei harrastuksia, ei lippuja, ei lappuja. Eeli täytti heinäkuun alussa 3vee ja siitä tuli kertaheitolla iso poika. On se vieläkin hulivili, mutta jollain tapaa kaikki on tällä hetkellä helpomman oloista kuin vielä alkukesästä. Vauhdikas se tulee olemaan aina, ihan aikuisenakin. Mä jotenkin näkisin sen tohkaamassa siellä täällä, ehkä jopa ympäri maailmaa. Ja sen uteliaisuuden ja energian mä toivoisin siinä säilyvänkin. Mutta niin, paljon on mun pikku-muru rauhoittunut. Ja ne jutut... keskustelut 3-vuotiaan kanssa on ihan parhaita!! Telma on innoissaan, kun sillä alkoi enkku. (Ja niin on mutsikin. Vihdoinkin mä osaan neuvoa sitä. Matikka ei oo mun juttu. Ei ees eka-tokan matikka. Enkku on mun juttu.) Ja se eskarilainen... polleena kuin pieni poni! Ihania on, ihan yhtä lailla kuin ennenkin. (Ja yhtä silmille hyppiviä toki kans.)

Kevät meni jonkinlaisessa sumussa, kunnes arki tempaisi mukanaan. Ei siinä suuremmin ehtinyt surra. Osasin toki odottaa, että jossain kohtaa kaikki varmasti kolahtaa. Ja niinhän se teki. Lomasta mä todella nautin vaikken siltä juuri mitään alunperin osannut odottaa. Oli ihanaa vaan olla lasten kanssa. Kesäloman viimeisenä viikonloppuna lapset lähtivät isälleen ja minä lähdin siskoni ja isoäitini kanssa saattamaan isää sille aivan viimeiselle matkalle. Koska meillä elämä ei ihan aina nappiin ole mennyt, on meillä ollut tapana puhua suoraan asioista, melko vaikeistakin. Luojalle kiitos siitä. Meidän isä oli jo aikaan oman isänsä poismenon myötä kertonut meille toivovansa tulevan haudatuksi mereen. Ja Airistollehan me isän tuhkat sitten ripoteltiin. Aikataulut meinasivat pettää pahemman kerran, kun lupa-asioissa ilmenikin odottamaton mutka matkan varrella, mutta lopulta kaikki kuitenkin järjestyi. Mun ystäväpariskunta lähti veneellään viemään meitä kohti määränpäätä. Koko päivän oli pilvistä ja kun mä kurvasin hakemaan mun isoäitiäni alkoi jo hyvää vauhtia tihutella. Sade kuitenkin laantui melko nopeasti ja perille päästyämme oli lähes tyyntä. Kauempana taivaanranta oli kirkas ja kovin kaunis. Matka oli toki raskas, mutta päällimäisenä meillä kaikilla oli kuitenkin aivan todella hieno tunne siitä, että me pystyttiin isän viimeinen toive toteuttamaan. Ei siinä kyyneliltä vältytty, mutta kyllä meitä takaisin tullessa hymyilyttikin, kun muisteltiin menneitä. Musta oli myös hienoa saada jakaa tällainen hetki rakkaan ystävän kanssa. Etenkin kun sekä hän että hänen miehensä kumpainenkin olivat täysin mykistyneitä ja liikuttuneita siitä, että saivat olla meidän mukana. Sinä iltana mä kuuntelin Johanna Kurkelaa ja itkin, kuinkas muutenkaan.

 "Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.
 

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
 

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.
 

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
 

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.
 

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle. "

Kun loma oli lusittu, mä luonnollisesti palasin töihin, pojat palas tarhaan ja Telma vietti heinäkuun päivät mummilassa. Heinäkuun lopulla lapset lähti isän kanssa lomalle kahdeksi viikoksi. Kun olin lähettänyt lapset matkaan, marssin kauppaan, tulin kaupasta, istuin autoon ja aloin itkeä. Mulla oli niin maailman tyhjin ja lohduttomin olo. Aivan hullua. Ja varmaan ihan normaalia. Mulle tuli niin ikävä kaikkia ja kaikkea. Siinä autossa mä itkin kaikki menetykset elämäni varrella, kaikki surut. Itkin äitiä, isää, avioeroa ja vaikka sun mitä. Ja sitä surkeutta sitten riittikin. Annin kanssa me heitettiin keikka Tallinnaan ihan kaksistaan ja siellä meillä oli ihan älyttömän kivaa. Istuttiin terasseilla, shoppailtiin, naurettiin kaikkea älytöntä vedet silmissä. En mä täällä nyt aivan kohmeessa ole kahta viikkoa kärvistellyt, oli mulla ihan kivaakin, mutta jotenkin kaikki sivuun puskettu suru ja ikävä otti ihan uskomattoman vallan. Ja ihan hyvä kai niin. Lopputuloksena oli se, että eräänä iltana mä lähdin iltakävelylle ja kuin huomaamatta mun jalat veivät mua meidän isän luo. Siellä mä sitten itekseni ulvoin jonkun tovin ja pakko myöntää, että se helpotti. Kotiin kävellessä mulla oli paljon tyynempi olo. Kai mä olin vaan niin hukuttanut itseni arkeen, että oli surutyö jäänyt jollain tapaa kesken. Ja keskenhän se on vieläkin, mutta nyt mulla on taas sellainen olo, etten lyhisty taakan alle. Nyt mä taas jaksan.

Mulla on tapana usein kysyttäessä todetta, että hyvää kuuluu. Että kaikki on hyvin ja kyllä mä pärjään. Ja kyllä mä tiedänkin pärjääväni. Mutta. Teki hurjan hyvää myöntää, että mä en sittenkään ihan aina jaksa olla reipas. Kyllä mä toki läheisille jupisen milloin mistäkin, mutta pääasiallisesti mä olen se hymy korvissa vetävä sissi. Enkä mä mitään teeskentele, mä vaan olen sellainen. Uskon todella pärjääväni ja menen vaikka läpi harmaan kiven. Mutta teki kauheen hyvää hetkellisesti taas vaipua itsesääliin ja olla olematta mitään mitä ei ole. Olla surkea. Olla heikko. Välillä on oltava heikko, että jaksaa taas olla vahva. Eiks vaan?

Ps. Mulla on ollut teitä ihan hirvee ikävä.