Mä sain viime viikolla vihdoin ja viimein otettua itseäni niskasta kiinni ja sain järkättyä lastenhuoneet uuteen uskoon. Nyt niissä näkyy jo lattiapintaakin. Kiva. Leluja lähti sekä kiertoon että kaatopaikalle useampi säkillinen. Miten sitä krääsää voi kertyä niin tuhottomat määrät?? Poikien huone vaihtoi vähäsen väriä saamalla sinistä piristykseksi mustan ja harmaan kaveriksi. Hyllyn päälle aitiopaikalle pääsi pappan tekemä solmutaulu ja pappan merihenkiset verhot saivat myös Aatun toiveesta uuden elämän poikien huoneessa. Hassua, miten tekstiilitkin voi näyttää aivan erilaisilta eri ympäristössä. Ihan mun juttu ne verhot eivät välttämättä ole (eikä se sininen värikään...), mutta ei kai lapsilla niin väritöntä tartte huoneissaan ollakaan. Telma taas järjesti kirjoituspöydällään ja kirjahyllyllään kaikki tavarat siististi omille paikoilleen ja eilen se asetteli valtavalla hartaudella hyllyyn saamansa valtavan läjän Anni Polvan kirjoja. Ja mä taas vedet silmissä muistelin, miten mummi luki mulle pienenä Tiina-kirjoja iltasaduksi kun olin siellä yökylässä. Nostalgista, ettenkö sanois. Joo. Mulla koheni olo kertaheitolla kun huoneet oli kunnossa. Ensinnäkin, sain hoidettua yhden ison asian alta pois to do -listalta ja tosiasia on sekin, että mitä suurempi kaaos on mun ympäristössäni, sitä suurempi on kaaos mun kuupassani. Ja varmaan toki myös toisin päin. Nyt on taas muutenkin kiva hankkia jotain pientä uutta piristystä tänne, kun voi ihan vaikka pitää huoneiden ovia AUKI. Ja ovien ollessa auki, voi kulkea niiden ohi SULKEMATTA SILMIÄÄN.
Meil on tänään vapaata. Ihanaa. Jostain kumman syystä koko posse posotti puoli kahdeksaan saakka. Mitä luksusta!!! Normaalisti täällä herätään vapaapäivinäkin viimeistään puol seiskalta. Tänään mulla on tarkotus tsekata syys- ja talvivaatteet läpi ja saada vielä tuo myöskin kaoottinen hattuhylly silmiähivelevämmän näköiseksi. Montakohan yksittäistä sormikastatoppahanskaavanttua mä tänä vuonna löydän? Mun niin pitäis opetella järjestelmällisemmäksi, mutta kun. Mutta kun. Eihän kukaan jaksa aina olla tehokas, eihän?
Syksyä mä odotan saapuvaksi kuin kuuta nousevaa. Musta on ihanaa kun illat on jo alkaneet viiletä. Vielä, kun alkais hämärtää. Oi, että! Mä niin odotan sitä, että saadaan iltasella käpertyä sohvannurkkaan telkkarin tai kirjojen ääreen pöytälamppujen valossa. Myös sateenropina sopis tähän idylliin.
Loppukevennykseksi vielä pikaseen hulvattomuuksia kuluneilta kuukausilta...
Mikä
se on? ...Kieli keskellä suuta se näprää pieniä sormiaan ja kun pystyyn
jää vain keskimmäinen, kohoaa suupielet valloittavaan hymyyn ja koko
olemus huokuu ylpeyttä ja uuden oppimisen vilpitöntä riemua... Niin, se
on keskaria näyttävä Eeli. Tietty. Asenne kohillaan. Jepjep.
JONKUN
pitäis taas jo koisata. Sitähän tuo ei tee. Sen sijaan tuo lauleskelee
sängyssänsä... "Vieeee mut kotiin uujejjeen... TAI VIE MUT MIETTIMÄÄN."
Jesseä tuo JOKU joikas jo aamupäivän ratoksemme. Tällöin sanoitus oli,
jos mahdollista, vieläkin huvittavampi: "Miksei se usko? Miksei se
toivo? ...MÄÄ KÄRSIN."
Vietin juuri KOLME TUNTIA maauimalassa hunnilauman kanssa. Remmin
viidenneltä jäseneltä uupui uikkarit, joten se toimi pääasiallisesti
kassivahtina, joten sitä ei melkeen lasketa. Kivaa oli ja mullakin
putos uikkarit vaan YHDEN KERRAN (Eelillä vähän useamman kerran). Tästä
reissusta mä annan hunneille kymmenen pistettä ja ite mä otan tästä
kruunun päähän. Ja sulan hattuun myöskin, ettäs tiedätte.
Eeli
oli vetässyt tarhassa parin tunnin tirsat, eikä sille illan tullen uni
(taaskaan) maistunut. Puol yhteentoista mennessä mä olin tullut siihen
tulokseen, että on parempi olla kiinnittämättä sälliin mitään huomiota
ja olin jo ajat sitten lakannut kuuntelemasta sen lätinöitä. Kunnes.
Jonnin joutavien lomasta kuului yhtäkkiä: "Me leikittiin tawhas ja shit
Leena kysys, et kuka tääl haishee ja mää huutasin, et mää tääl haishen!"
Ole siinä sitten nauramatta...
Mentiin
Nauvoon. Nauvossa oli ulkohuussi. Aatu marssi huussiin huutaen: "Kato,
leikkimökki." Aatu avas oven, totes ettei se vissiin olekaan
leikkimökki. Seuraavaksi se nosti pöntön kannen. Ja mikä kannen alta
sitten (muka) löytyikään? No, KANINKOLO, tietty. Aatun jälkeen huussiin marssi Eeli, joka pohti mahtaako parahillaan pissata kanin päälle...
Voi mun pientä Telmaa, joka hymyili suupielet korvissa saatuaan hymytyttöpatsaan!! Mama is very proud <3
Jaaha, eteisen lattialla lepää kiva pieni sievä kasa toppa- ja villavaatteita. Mun pitää ryhtyä tehokkaaksi justiinsakin nyt ja lopettaa tää tyhjänpäiväinen lörpöttely. Mä vaan olen niin tyytyväinen oman aikaansaavamman itseni palaamisesta kehiin, että pakkohan siitä nyt yksi postaus oli naputella. Ja blaa blaa blaa.
Kuullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti