"Usein ajatellaan, että rohkeus on sitä, ettei pelkää. Näin ei kuitenkaan ole,
vaan rohkeus on sitä, että toimii vaikka pelottaa."

torstai 20. kesäkuuta 2013

Tunnemyrskyjä

Hiljaiseloa on piisannut. Niin monesti mä olen tuntenut tarvetta naputella ajatuksia tänne, mutta niitä on ollut niin paljon, etten ole jälleen kerran tiennyt  miten aloittaa. Eilen tuli kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun sain kuulla isän kuolemasta. Paljon on mahtunut tunteita näihin viikkoihin ja kuukausiin. Arki on palannut hiljalleen tutuille uomilleen. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja kuitenkin on. Yksi tärkeä on poissa. Ihan se terävin kärki surusta on jollain tapaa hioutunut, enää tuska ei ole läsnä koko ajan. Paljon mä mietin isääni, milloin muistelen hymyssäsuin vanhoja, milloin taas kertaan mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia. Toisinaan ne itkettää vähemmän, toisinaan enemmän, välillä tuntuu yhä siltä, kuin henki salpautuisi niin suuren surun alla. Ikävä on tietysti kova. Ja onhan tässä tullut muutenkin käytyä läpi elettyä elämää. Isän kuolema nosti uudelleen pintaan kaikki nekin tunteet, joita tunsin äidin kuoleman jälkeen. Ja kaiken sen jälkeen ja sitä ennen tapahtunneen. Paljon on mun 32 ikävuoteeni mahtunut, iloa ja surua.

Pariksi viikoksi mä palasin töihin ennen loman alkua. Lomaa mulla on jäljellä vielä reilu viikko. Hyvin voisin jatkaa toiset neljä viikkoa perään, kukapa ei. En osannut odottaa tältä lomalta juuri kummoisia, mutta itseasiassa meillä on ollut oikeenkin kiva loma. Lapset niin pitää jalat maassa. Hetkittäin musta tuntuu, että oma surutyö jää tekemättä, kun on niin paljon kaikkea muuta ympärillä, mutta kyllähän se ikävä sieltä aina tasaisin väliajoin esiin tulla plumpsahtaa. Enkä mä usko, että kenellekään oikeastaan tekee hyvää rypeä surussa, on hyvä kun ajatukset välillä harhautuu muihinkin asioihin. Kunhan vaan sallii kaikkien tunteiden tulla. Lomasta ekat kaksi viikkoa juostiin ympäri kyliä ja nähtiin vanhoja kavereita. Ihanaa, kun lomalla on aikaa touhuta niin paljon kaikkea enemmän kuin normiarjen pyörteissä.

Hautajaiset meillä meni vähän niin ja näin. Me oltiin kaikki jotenkin niin pihalla. Siunaustilaisuus oli kuitenkin kaunis ja lapset toivat surulliseen hetkeen eloa, kuten niiden kuuluukin. Ja kyllähän se niillekin kova paikka oli. En katsonut tarpeelliseksi puuttua ihan jokaiseen pikku-höpsöilyyn. Meidän penkkirivi vaikutti varmasti melko levottomalta, mutta toisaalta kaikki kertoi siitä kaaoksesta, jonka pappan lähtö jälkeensä jätti. Heti alkuun, Adagion alkaessa soida, mä tunsin vapinan lähtevän varpaista asti ja mun olis tehnyt mieli huutaa. Kovaa. Itku tuli niin lujaa, etten meinannut millään saada itseäni pidettyä kasassa. Aatu kiipesi mun syliin ja kyynelsilmin puristi mua kaulasta niin kovin lujaa. Kohta syliin kapusi Eeli. Siinä mä sitten silittelin poikia ja itkultani koitin kuiskuttaa niiden korvaan, että kaikki on hyvin, että äitillä on vaan ikävä pappaa. Muutoin mulla oli siunauksen aikana täys työ pitää Eeli rauhallisena, eihän sitä luonnollisestikaan kiinnostanut kovin pitkää paikalla istua. Jossain kohtaa huomasin Telman itkevän ja menin lohduttamaan häntä. Kun Telma rauhoittui, mä huomasin isoäitini hartioiden painuvan kasaan pyörätuolissa istuessaan. En mä voinut antaa hänen itkeä yksin. Värssyni mä sain luettua ja siitä mä olen ylpeä. Mua niin pelotti se etukäteen. Alkujaan mun piti laittaa kukkavihkoon runo, jonka täälläkin julkaisin, sen jonka kirjoitin melko pian isän kuoleman jälkeen. Kuitenkin mulle tuli tarve sanoa jotain enemmän, niinpä muokkasin runoa hieman. Ja lopulta siitä tuli melkoisen pitkä. Että mua siis jännitti todella paljon miten saisin sen luettua. Muistotilaisuus oli todella lämminhenkinen. Itkuinen, mutta kotoisa. Vieraat kävivät katsomassa meidän tuomia valokuvia, joita varten oli varattu erillinen pöytä. Kaikki kiittelivät kuvista kovasti, ei se sitten ollutkaan ihan pöhkö idea. Mä itse olin koko ajan jotenkin kuutamolla, olin paikalla mutten läsnä. Tiesin toki olevan isän hautajaissa, mutta illalla vasta tajusin, että en mä ollut ajatellut ollenkaan, että isä oli siinä kappelissa ihan oikeasti vielä vieressä. Fyysisesti, tarkoitan. Ja kuitenkin kaikki meni juuri niin kuin pitikin, meidän näköisesti. Ja ennen kaikkea meidän isän näköisesti. Illalla käytiin pikaisesti Annin kanssa vielä muistotilaisuudessa, jonka meidän isän ystävät oli järjestäneet. Meidän isällä oli tapana käydä läheisessä kuppilassa kahvilla joka ainoa aamu. Tiskillä, meidän isän vakipaikalla, paloi kynttilä ja kynttilän vieressä oli viime kesänä otettu valokuva, jossa meidän isä hymyili just jetsulleen sen näköisenä kuin me hänet muistetaan. Sänkyyn mennessä iltasella mulla  oli maailman tyhjin olo. Siihen en ollut osannut varautua yhtään. Mun olo oli siis niin kertakaikkisen tyhjä. Onneksi se tyhjiö on ihan mun huomaamattani kadonnut. Hoh hoh, oli se aikamoista. Melko pitkä matka on kuljettu jo noistakin päivistä. Matkaa on vielä runsaasti jäljellä, mutta kyllähän mä sen nyt olen saanut oppia, tai joutunut oppimaan, että ajallaan suru helpottaa. Pikkuhiljaa se muuttaa muotoaan ja lopulta se ei enää ole niin riipaisevaa. Toisaalta, tiedän mä senkin, että se ikävä ei kyllä koskaan katoa. Ei ikinä. Mulla on äidin kuoleman jälkeen aina ollut sellainen olo, että musta itsestäni on viety palanen. Jotain niin tärkeää on otettu pois. Ja nyt siitä vierestä on lohkaistu jälleen palanen. Onneksi ikävän kanssa voi oppia elämään. Tieto siitä helpottaa.

Niin. Ei nämä viikot mitään pelkkää itkua ole olleet. Kuten mä jo totesin, monella tapaa elämä on palautunut omiin uomiinsa. Kyllä mä olen nauranutkin. Ja joskin tuntenut suurta menetystä, niin olenpahan tuntenut myös suurtakin suurempaa kiitollisuutta monesta asiasta. Ja ihmisestä. Paljoa ei vaadi, että kuppi keikahtaa nurin, mutta jälleen kerran pienikin hyvä asia tuntuu ihan hurjan mukavalle. Että suuresti on taas tunnettu, surussa ja ilossa.




Tartun kynään
ja katson tyhjää paperia
Mietin mitä tahdon sulle sanoa
Mieleeni piirtyy kasvosi
niin tutut, niin turvalliset
Partasi
Silmälasisi
Niskahiuksesi
Minä kuulen äänesi
Muistan naurusi
kitarankieliä näppäilevät sormesi
Silitän pöydän pintaa
katsoen kättesi jälkeä
ja tunnen sut siinä

Sinä lähdit tähdeksi taivaalle
Lähdit laineen liplatukseksi
Lähdit kuiskaukseksi tuulessa
Lähdit linnunlauluksi kevätaamussa

Nuku rauhassa, rakas
Uinu unta turvaisaa

Iskä, pappa, meillä on sua ihan hirvee ikävä


4 kommenttia:

  1. Itku tuli. Mitään en oikein osaa sanoa, mutta lähetän sulle Titta lämpöisen halauksen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei enempää tarttekaan sanoa, tuntuu vaan mukavalle, että ihmiset välittää. Otan halin koko pienellä sydämelläni vastaan, kiitos <3

      Poista
  2. Mä luin tän töissä puhelimella ja pyyhin silmäkulmia, toivoin että kukaan ei törmää huoneeseen just silloin.

    Ihana kuulla, että sä selviät. Ja miksi et selviäisi. Vaikka onhan se suri varmasti suuri ja musertava.

    Hali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen töissä vuodattanut erinäisiäkin kyyneleitä, milloin istäkin syystä. Onneks ne siellä ovat siihen jo tottuneet. Siitä on jo alettu vääntää vitsiäkin, Titta ja Titan kyyneleet :)

      Kyllä mä selviän, siihen uskon aivan satavarmasti. Välillä vaan uuvuttaa tämä kaikki. Mutta niin, kuten jo todettu... aika auttaa. Mä yritän aina ajatella asioita siltä kantilta, että kun on vielä niin paljon jäljellä. Ja että kun on niin paljon ihania muistoja.

      Koppi! <3

      Poista