Pysähdys

Miten pää voi olla aivan tyhjä, vaikka se kuitenkin aivan kertakaikkiaan kuhisee ajatuksia. Ja tunteita. Ja kysymyksiä.  Perjantaina 19.4 mä marssin aamulla töihin odottaen täydellä innolla tulevaa viikonloppua autuaan tietämättömänä siitä, että mun maailmani oli järkkynyt totaalisesti jo siinä kohtaa. Lapset oli poikkeuksellisesti menossa isälleen ja mulla oli tiedossa vapaa viikonloppu. Olin lähdössä istumaan iltaa mun siskoni kanssa. Töistä lähtöä tehdessä mun ystäväni soitti mulle ja sanoi tulevansa moikkaamaan mua työpaikan parkkipaikalle. Sanoi olevansa lähistöllä. Kun mun ystävä nousi autosta, mä näin heti hänen kasvoiltaan, että asiat on nyt ikävällä tolalla. En toki ymmärtänyt, että mun asiat. Luulin, että ystävälleni oli sattunut jotain. Sitten tuli kyyneleiden keskeltä ne kamalat, kamalat sanat: "Titta, teijän isä on kuollut." Tuska. Itku. Shokki. Paniikki. Mietin vaan, että mitä mun nyt kuuluu tehdä. Ja minne mun pitää mennä. Mun ystäväni lähti hakemaan poikia päiväkodista. Ja mä soitin Annille. Mikään ei sillä hetkellä ollut valmistanut mua siihenkään mitä sieltä luurin toisesta päästä kuului. Mä olin luullut, että reaktiot on sellaisia vain elokuvissa. No, nyt tiedän. Ei ne ole. Tuskaa, silkkaa tuskaa. Hain siskoni töistä ja yhdessä me lähdettiin kertomaan suruviestiä meidän 81-vuotiaalle isoäidille. Me lähdettiin kertomaan hänelle, että hänen ainokaisensa ei enää ole täällä. Siitä, mitä koin isoäitini eteisessä mä en pysty kirjoittamaan. Kaikki maailman sanat ei riitä kuvaamaan sitä surua, epätoivoa, tuskaa, epätietoisuutta, pelkoa, jota me kaikki sillä hetkellä tunnettiin ja yhä edelleenkin tunnetaan. Me tiedettiin vain, että isä on kuollut. Löydetty kuolleena kotoaan. Ei mitään muuta. Ei mitään muuta. Mä yritin puhelimitse tiedustella virallisia teitä jotain, mutta sain aina vain uuden numeron josta asioita tiedustella. Ilman minkäännöistä tiedon murusta. Sitä en vieläkään ymmärrä, että mikä ihmeen voima mut piti kasassa. Shokki mua taisi suojella. Lopulta poliisit soittivat mulle. Olivat käyneet meidän oven takana ja kuulleet, että mä tiedän jo mitä on tapahtunut. Siksi he soittivat, muuten tällaiset asiat kerrotaan kasvotusten. Etsitään ihmiset käsiin. Etsitään sitten niin kauan, että löydetään. Koska enää ei ole kiire. Mun ystävä oli siis kiireellä lähetetty kertomaan mulle ennen kuin poliisit ehtivät, ketju taustalla on pitkä. Mitään sen suurempaa tähän ei liity, mutta toki virkavalta saapuu paikalle, kun tällaista tapahtuu. Poliisit tulivat mun isoäitini luo ja lopulta me saatiin joitain vastauksia. Kaikki on ilmeisesti tapahtunut todella nopeasti, äkillisesti. Lattialta isä oli löytynyt. Löytynyt. Miten yksi pieni sana voi olla niin suuri? Miten se voi merkitä niin paljon?

Ajallani mä lähdin kotiin pakkaamaan lasten kasseja. Mä en yksinkertaisesti voinut kertoa heille. En olisi voinut kertoa heille ja sitten lähettää heidät isänsä luo viikonlopuksi. Niinpä mä kokosin itseni rappukäytävässä, henkäisin syvään ja avasin oven kotiini, jossa lapset iloisina juoksivat mua vastaan. Luulivat mun olleen ylitöissä. Poliisien käynnistä he eivät tienneet mitään, mun ystäväni oli mun suureksi helpotuksekseni saanut pidettyä lapset eteisen oven takana juuri sen pienen vaaditun hetken. Koskaan eläissäni en ole niin vaikeaa roolia joutunut esittämään, mutta lapsia suojellakseni mun oli pakko se tehdä. Pakkasin kassit aivot syväjäässä tuhansien kysymysten pyöriessä päässäni. Surun puristaessa rintaa niin, että tunsin pakahtuvani siihen paikkaan. Kun lapset lähtivät, mä annoin tunteiden tulla. Ikävä raastoi mua niin, ettei henki meinannut kulkea. Raastaa vieläkin. Tähän mennessä tiedettiin se, että kukaan ei ollut pariin päivään saanut isään yhteyttä ja että hän oli muutama päivä aiemmin valittanut rintakipua. Me soiteltiin isän kanssa usein, monta kertaa viikossa. Mutta en mä osannut muutamasta päivästä huolestua. Isoäidin kanssa torstai-iltana puhuttiin pitkään ja hän kertoi huolestaan kun isä ei ollut tapojensa vastaisesti soittanut edes takaisin, vaikka hän oli pariinkin kertaan koittanut saada isää kiinni. Huoli alkoi pilkistellä nurkan takaa, mutta se on niin helppo hetkellisesti vaientaa. Eihän kukaan tahdo, eikä uskalla, tällaista vaihtoehtoa miettiä. Me vielä puhuttiin siitä, että onneksi isällä on tutut kuvionsa arkisin, että kyllä hänen ystävänsä takuuvarmasti ottavat meihin yhteyttä, jos toden teolla on syytä huoleen. Meidän isälle sattui vuosia sitten vakava tapaturma, joka vei hänet työkyvyttömyyseläkkeelle. Yhtäkaikki hän eli melko pientä, mutta kuitenkin mun käsittääkseni rikasta arkea. Sillä oli ne omat juttunsa. Niin, ystävät ne sitten olivat huolestuneet. Olivat pistäneet puhelinringin pystyyn ja lopulta menneet oven taa. Eikä sieltä kukaan tullut avaamaan. Ei tule enää koskaan. Vaikka meidän isä oli yksineläjä, luojalle kiitos hänen ystävistään, jotka selvittivät asian loppuun asti. Miten pelottavaa sen on täytynyt olla heillekin. Heille kuitenkin kuuluu kiitos siitä, että he eivät antaneet meidän löytää isää.

Heti seuraavana päivänä me mentiin Annin kanssa isän luo. Voi, miten meitä pelotti. Meitä niin pelotti mitä me sieltä löydettäisiin. Löydettäisiinkö me kipua? Isän tuskaa? Isän pelkoa? Meitä vastassa oli hiljaisuus. Niin totaalinen. Niin surullinen. Meitä vastassa oli meidän menneisyys, meidän nykyisyys. Hyvässä ja pahassa. Vasten kasvoja iski myös meidän tulevaisuus. Meillä ei ole enää isää eikä äitiä. Meidän isä ehti juuri täyttää 56 vuotta. Epäuskoisina kaikesta tapahtuneesta me hiljaisina suljettiin lopulta ovi hiljaisuuteen. Sitten mulle iski paniikki. Miten ihmeessä mä pärjäisin, kun mun arjen suurin tuki ja turva oli yhtäkkiä poissa. Poissa ikuisiksi ajoiksi. Miten ihmeessä mä pärjäisin?

Lapset palasivat kotiin maanantaiaamuna ja mä kerroin heille, että pappaa ei enää ole. Kun itkuisella äänellä pyysin lapsia istumaan sohvalle ja sanoin, että mulla on kerrottavaa, katsoi Telma mua niin kysyvästi. Mitä nyt taas? Niin, mitä nyt taas? Ja taas mun sydämeni meinasi pakahtua surusta. Eikö me olla jo menetetty tarpeeksi? Taas lisää surua. Lisää menetystä. Puhuttiin pitkään kuolemasta. Mitä kuolema merkitsee. Mitä sen jälkeen on. Puhuttiin pitkään pappasta ja siitä, miten iso osa meidän elämästä on nyt poissa. Puhuttiin siitä mitä kaikkea kivaa kukin ehti pappan kanssa tehdä, nähdä ja kokea. Miten paljon meillä on ihania muistoja. Vasta nyt lapset ovat alkaneet puhua suoraan ikävästä, tähän asti tämä kaikki on ilmennyt enimmäkseen jonkinlaisena levottomuutena.

Kuten jokainen tietää, tällaisen surun kohdatessa käytännön asioita ilmestyy kuin tyhjästä. Niin paljon hoidettavia asioita. Niin paljon mietittävää. Aivan kuin itse surutyössä ei olisi tarpeeksi tekemistä. Onneksi meitä on kaksi. Kun äiti kuoli, me oltiin niin nuoria, että äidin siskot hoitivat näitä asioita. Nyt me ollaan aikuisia ja meidän on tämä tehtävä. Viime viikot on olleet niin täynnä tunteita, jos jonkinnäköisiä, että mä en mitenkään pysty niitä kuvaamaan. Miten monta asiaa tässä on tullut käytyä läpi. Miten väärältä tämä kaikki tuntuu, miten raastavalta. Ja miten kauniita asioita me kuitenkin ollaan huomattu. Ei sitä pysty selittämään. Vaikka kaikki kävi näin yhtäkkiä, mulla ei ole silti sellainen olo, että mun ja isän välillä olis mitään keskeneräistä. Meistä tuli mun avioeron myötä niin hurjan läheisiä. Puhuttiin kaikki menneetkin halki, poikki ja pinoon. Ja isä tiesi miten tärkeä mulle, ja meille kaikille, oli. Meidän tie ei aina ole ollut aivan mutkaton, mutta miten kaikki kuitenkin lopulta järjestyi. Ja miten me kaikki kuitenkin saavutettiin elämässä tietynlainen rauha, jokainen omilla tahoillamme ja yhdessä. Puhumattakaan siitä miten tärkeä pappa oli lapsille ja lapset pappalle. Voi, siitä vois kirjoittaa kirjan.

Vasta viime viikon torstaina me päästiin näkemään meidän isä. Kasvoja ei tohdittu enää katsoa, mutta tärkeältä tuntui, että sai koskettaa toista vielä viimeisen kerran. Päivät ennen viimeistä näkemistä oli aivan hirvittäviä. Meitä, jälleen kerran, pelotti aivan hurjasti. Kun se hetki lopulta tuli, kaikki oli kuitenkin rauhallista. Hetki oli kaunis, hyvin kaunis. Äärimmäisen surullinen ja hirvittävä, mutta kaunis. Lopuksi saatettiin isän arkku kappeliin, jossa siunaus tullaan toimittamaan. Luoja, että mua hirvitti se ajomatkakin etukäteen. Ajaa nyt perässä, kun toinen auto kuljettaa edellä rakkaan arkkua. Oltiin kylläkin sovittu, että jos kumpikaan meistä ei pystyisi ajamaan, isoäidin invataksi ottaisi myös meidät kyytiin. Mulla oli kuitenkin ihmeellisen rauhallinen, joskin kyyneleinen olo. Matka oli ehdottomasti elämäni vaikein, mutta myös yksi tärkeimmistä.


Mä lopetan nyt tähän. Tämänkään kirjoittaminen ei ollut helppoa. Paljon olisi jaettavaa heränneistä ajatuksista, mutta eiköhän niillekin löydy oikea aikansa. Meidän isä aina ihmetteli, kun mulla oli niin kiire. Tai jos nyt niinkään ihmetteli, kyllähän tuo omat nuoruusvuotensa muisti. Isä kuitenkin muisti aina muistuttaa mua siitä, miten ihminen usein itse tekee itselleen kiireen. Ja miten siinä tärkeät asiat helposti unohtuu. Niin usein se käski hetkeksi pysähtyä. Vihdoin mäkin nyt pysähdyin. On tietysti arki, joka pitää hoitaa kuin myös paljon asioita, mutta silti. Vasta nyt mä ymmärrän, että joskus vaan on pakko pysähtyä. Että olis jatkossakin annettavaa sekä itselle että muille.

Pieni suuri ihminen

Koleassa tuulessa jalkani voimattomina
kuljettivat minua luoksesi
Siellä sinä olit
hiljaisuudessa
Ja minä tiesin
koskaan en enää sinua näe
koskaan en enää sinua kosketa
koskaan en enää saa korvaasi kuiskuttaa
En tämän jälkeen

En kasvojasi saanut nähdä
vain harson läpi poskeasi sivellä
Hartioitasi puvun takin läpi silitin
Niin tuttua viininpunaista kravattiasi
kyynelsilmin kosketin
Kuiskasin lasten terveiset korvaasi
Voi pappa, miten sua kaivataan

Miten pieniltä kätesi näytti
Miten suuret ne kuitenkin oli
kun painoin oman pienen käteni kätesi päälle

Siellä sinä olit
hiljaisuudessa
Ja minä tiesin
Koskaan en enää sinua näe
En koskaan