Lapset on iskälässä ja mulla on ollut viikonloppu aikaa ladata akkuja. Maanantaina palaillaan taas pienen tauon jälkeen siihen tavallisempaan arkeen. Mä siis palaan töihin kolmen viikon sairasloman jäljiltä. Paljon ollaan Annin kanssa saatu hoidettua isän asioita ja kahden viikon kuluttua pidettäviä hautajaisia varten on asiat hoidossa. Virallisen kuvan lisäksi me haluttiin muistotilaisuuteen muutama kuva pappasta lasten kanssa, se kun nyt oli ihan pappoista parhain. Kun me oltiin selvittelemässä paperiasioita isän luona, sattui meidän käsiin pieni laatikko, johon meidän isä oli jostain kumman syystä joskus aikanaan kerännyt valokuvia itselleen tärkeistä asioista. Kuvia oli ajoilta, jolloin meidän isä harrasti painonnostoa ja oli siinä melko menestyksekäskin. Kuvia oli tietysti musta ja Annista ja lapsista. Meidän yllätykseksi isä oli näpsinyt aikamoisen läjän kuvia myös parilta pohjoisen reissultaan, jotka se ehti viime- ja edelliskesän aikana tehdä. Pakkohan niiden kuvien joukosta oli sitten muutama mukaan ottaa. Mä olen huomannut purkavani surua näiden hautajaisten järjestelemiseen, meille on niin hurjan tärkeää, että saadaan niistä isän näköiset. Kuvien kautta me tahdotaan näyttää isän elämää ja erityisesti niitä hänelle tärkeitä asioita. Tahdotaan näyttää ihmisille mitä kaikkea se oli. Millainen se oli. No, nyt niitä kuvia on sitten kehystettynä muutama enemmän kuin alkujaan meinattiin. Kai tämä järjesteleminenkin on jonkinmoinen osa suruprosessia, tuntuu helpommalta olla, kun voi konkreettisesti tehdä jotain. Ikäänkuin yrittäisi vielä viimeisen kerran tehdä jotain toisen hyväksi.
Lapset tulee huomenna kotiin jo heti aamupäivästä, sitten me vaan ollaan ja löhötään ja herkutellaan. Tänään mä kävin hautausmaalla viemässä muistolehtoon mun äidille ruusun. Toni tuli mun mukaan ja siinä me sitten auringon lämmittäessä selkää istuttiin penkillä hyvä tovi. Mä kertoilin Tonille juttuja isästä ja äidistä ja vaikka mulla tietysti lähestulkoon koko ajan kyyneleet olikin poskilla, niin mulla oli jotenkin ihan hurjan rauhallinen olo. Ihan kuin ne molemmat olis olleet siinä mun lähellä.
"Murhe on kuljeksimista sillan yli yhä uudestaan.
Yli, johonkin, mihin toinen on mennyt.
Ja takaisin, johonkin, missä hänen kanssaan
on yhdessä eletty elämän pitkät vuodet.
Tämä edestakaisin kuljeskelu on tärkeää.
Onhan jotain katkennut.
Muistot liittävät sen yhteen yhä uudestaan.
Jotain on joutunut hukkaan.
Muistelu etsii sitä ja löytää sen.
Jotain on lähtenyt pois oman itsensä luota.
Se jokin on tarpeen. Sitä on mentävä hakemaan.
On kuljeksittava menneisyyden maassa
edestakaisin, kunnes sillalla käveleminen
johtaa uudelle tielle."
Voi Titta, tää oli niin surullinen, mutta samalla tosi lämminhenkinen kirjoitus. Oon miettinyt sua ja sun perhettä usein viime päivinä. Ihanaa, että sulla on siellä Anni ja lapset tukenasi ja tietysti Toni myös. <3
VastaaPoistaMua oikein hirvittää ajatus siitä, mitä tapahtuu sitten, kun meidän isästä aika jättää. Äidin kohdalla sinne kotiin jäi kuitenkin isä, eikä meidän lasten tarvinnut esim. käydä äidin tavaroita läpi eikä siis luopua myöskään siitä lapsuuskodista.
Lähetän sulle paljon jaksuhaleja ja voimaa kestää tämäkin suuri suru ja menetys. <3
Mulla on kyllä ihan aikuisten oikeesti maailman parhaat tukijoukot. Yksi tärkeimmistä on jälleen lähtenyt, mutta onneks on vielä niin monta rakasta jäljellä. Kiitos myötäelämisestä sullekin <3
PoistaMe myös jäätiin Annin kanssa asumaan äidin ja meidän yhteiseen kotiin äidin poismenon jälkeen ja tavaroista luopuminen tuli eteen vasta myöhemmin. Paljon mulla on kylläkin myös mukana kulkenut. Meillä on vielä niin paljon edessä... pelottaa jo nyt se päivä, kun on pakko alkaa tyhjentää meidän isän kotia, vaikkei se lapsuuskoti ollutkaan. Meidän isä oli hurjan taitava käsistään ja teki paljon kaikkea itse. Se on siis tehnyt itse kirjahyllyt ja pöydät ja tuolit ja sängynpäädyt. Ikkunalaudat ja taulunkehyksetkin se on tehnyt itse. Kuin myös lamppujen taustat. Tietysti me säilytetään kaikki mikä suinkin voidaan, mutta onhan se taivaan tosi, ettei kaikkea voi säästää. Kyllä tää koville ottaa. Toki, niin surullista kun se nyt onkin, niin kyllähän mä sen tässä elämän varrella olen oppinut, että aika auttaa niin moneen suruun.
Kiitos vielä, sä olet ihana <3