Mä olen hyvinvoiva omassa olossani. Hiljalleen alkoi voimatkin palautua,
kun sain nukuttua edes hiukkasen univelkoja pois. Töissä mä viihdyn
päivä päivältä paremmin. Olen oikeesti tutustunut moneen hyvään
tyyppiin. Mä tykkään niistä ja ne (ainakin useimmiten) tuntuu tykkäävän
musta. Ihan mukiinmenevä yhtälö. Päällisin puolin siis kaikki on
jotenkuten mallillaan.
Mutta. Edelleen mua koetellaan. Tavalla, joka syö ihan todella paljon niitä vaivalla hankittuja voimia. Musta tuntuu, että olen pattitilanteessa, josta mulla ei ole ulospääsyä. Tai jos on, niin se on todella kaukana. Ihan helvetin kaukana. Toisaalta mä kyllä ymmärrän. Ymmärrän tietysti kaikkia kyseiseen asiaan liittyviä osapuoli, koska mä olen mä ja totta vie mä ymmärrän... Tosin, monen vuoden harjoittelun jälkeen mä olen ottanut aimoharppauksen eteenpäin ja oikeesti tajunnut, että sääli on sairautta. Saastuttavaa sellasta. Ja useimmiten kaiken kurjan suurin mahdollistaja. Surullista tässä on se, että tämä kyseinen asia vaikuttaa meidän arkeen mun kireytenä. Joka luonnollisesti kasvattaa mun huonoa omatuntoa. Joka luonnollisesti syö lisää voimia. Äh.
Monta pientä asiaa mä olen tässä nyt saanut hoidettua, ja se tuntuu mukavalle. Mukava, kun saa jotain aikaseksi ja to do -lista kevenee. Ja on mulla tässä paljon hyvääkin meneillään. Ensinnäkin, mä olen taas saanut todeta miten upeita ystäviä mulla on... ne vaan on niin mun tukena. Iloitsee ja suree mun kanssani. Ja ovat ihan yhtä ylitsevuotavan onnellisia mun puolesta sillon, kun siihen on syytä. Ja paljon muutenkin hyvää. Niitä arjen pieniä asioita. Pieniä käsiä rutistamassa mun kaulaa. Pieniä ihmisiä, jotka kuiskaavat rakastavansa mua. Itkua, parkua ja hampaidenkiristystä... ja niiden jälkeiset sovinnot. Sitten rakastetaan taas niin pahuksesti. Ja ollaan hyvää pataa. Ja puhalletaan yhteen hiileen. Mä en ole väsymyksissäni viime aikoina ollut mikään iisein mutsi, mutta ihan kelpo kai kumminkin. Periaatteessa meillä on oikein kivaa, mitä nyt välillä itse kukin vetää herneitä nenään, ju nou. Mut se kuuluu kuvaan. Sen mä tiedän.
Sitten. Tiedättekö, mulle on tullut hurja vapauden kaipuu. Ei sellanen perusperusvapaudenkaipuu, vaan jokin syvempi. Mä pidin niin kauan ja niin kovin hienosti kulisseja yllä, että huomaamattani melkeen kasvoin niihin kiinni. Mä olen antanut puhua itseni uskomaan asioita, joita ja joista ei oikeesti tarttis niin uskoa. Tai ajatella. Tai tuntea. Mä vaiensin oman ääneni niin kauan, että melkein kadotin sen. Nyt se alkaa pikkuhiljaa löytyä. Kuten mä jo olen todennut useaankin otteeseen, on viime vuosi ollut mulle ihan hirveen opettavainen. Ja viimeisinä kuukausina mä todella olen löytänyt itseni aivan uudelleen. Hiljalleen musta on kuoriutunut se Titta, jollaseksi mä joskus olen syntynyt. Ja kasvanut. Onhan toki kaikki mennyt osa ihmistä, tokko sitä kukaan koskaan saa millään tavoin itsestään täysin pois pestyä, mutta jotenkin mä vaan olen alkanut hahmottaa omaa tietäni. Mitä MÄ haluan. Mitä MÄ toivon. Millanen mä OIKEESTI olen. Elämässä kai kuuluis olla mitä enemmälti kyse nimenomaan siitä, eikä niinkään siitä, että on sellanen kun sun ODOTETAAN olevan. Ymmärrättekö taas yhtään?
No joo, tässä tämän hetken ajatuksia. Melko kaoottista, sori vaan. Mutta. Heti helpotti. Ja niin, mä edelleen uskon, että kaikki kuuluu kuvaan... eipä kai elämän helppoa kuulu ollakaan. Joskus sitä vaan toivoo, että pääsis edes vähän vähemmällä. Toisaalta, jokainen saapuva ilta saa mut jälleen uskomaan itseeni. Jokainen hyvin vedetty päivä on mulle ylpeydenaihe. Kaiken tämän keskellä mä olen oppinut nostamaan hattua sekä itselleni että selviytymiselleni. Mä olen alkanut arvostaa itseäni enemmän. Hitaasti, mutta varmasti. Ja samalla olen uskaltanut myös avata suuni. Olla rehdisti oma itseni. Olen oppinut haistattamaan pitkät tietyille odotuksille. Kaiken tämän paskan keskellä mä olen onnistunut seisomaan sanojeni takana vahvemmin kuin koskaan. Hassua, eikö totta? On mulla tässäkin vielä paljon matkaa jäljellä, mutta alku se on tämäkin. Ehkä tässä kaikessa sittenkin on jotain hyvää. Justiinsa nyt sitä on jollain tapaa vaikea hahmottaa, mutta sen mä tiiän, että on mulla ainakin mistä ammentaa. Mä olen heikompi, kuin koskaan ennen elämässäni. Haavoittuvaisempi kuin ikinä ennen. Ja kuitenkin mulla on vahva luottamus siihen, että mä olen vahva. Ja että mä selviän.
"Onnellisuuus on se, kun ajatuksesi,
sanasi ja tekosi ovat sopusoinnussa."
Mahatma Gandhi
...Matkalla sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti