Suurin suru on sanaton

Ei mikään ole enää niinkuin oli ennen
Et sinä täällä enää ole
Lähdit tähdeksi taivaalle,
laineiden liplatukseksi,
kuiskaukseksi tuulessa

Niin äkkiä sinut vietiin meiltä
Jäi vain muistot
kultaakin kalliimmat
Nuku rauhassa, rakas
Uinu unta turvaisaa

Iskä, mulla on sua niin kova ikävä.

Yksin

Kyllä. Mä olen yksin. Se, mihin mä niin kaikkeni peliin pistin, jota parhaan taitoni mukaan vaalin, joka mua nämä vaikeat ajat auttoi jaksamaan, se kaikki on nyt ohi. Voi, siinä oli niin paljon hyvää ja kaunista, mutta mutkat tulivat lopulta kuitenkin liian koukeroisiksi. Vaikka näkemykset monen asian suhteen oli samat, huumori pelasi ja toisen lähellä oli hyvä olla, tiet vei silti eri suuntiin. Lopulta me kuitenkin kai haluttiin eri asioita. Onhan tässä toden totta ollut monta monessa, kuten jo todettu. Hyvässä ja vaikeassa. Molemmilla omat murheensa. Ehkä nämä saappaatkin oli lopulta toiselle kuitenkin liian suuret.

Sanomattakin varmasti on selvää, että mä olen äärettömän surullinen. Mulla on hurjan tyhjä olo. Tämä juttu kuitenkin päättyi kauniisti, ennen kuin molemmat oli kuluttaneet toisensa loppuun. Vuosi tässä vierähti. Ei mitään verrattuna vuosikymmeniin, mutta meidän vuoteen mahtui niin paljon kaikkea, että sitä vaan niin kiintyi, ja takertuikin, toiseen ihan hurjan lujaa. Puolin ja toisin. Paljon annoin. Paljon sain. Tunteet on mulla tässä parin päivän aikana vaihdelleet surusta surkeuteen ja siitä välillä luonnollisesti kiukkuunkin. Ketä kohtaan mä sitä kiukkua olen tuntenut, niin siitä mä nyt en ole ollenkaan varma.

Kun ajatukset alkoi aivan liiaksi päivällä kiertää kehää, mä päätin keksiä itselleni tekemistä. No, nyt on koti uudessa uskossa. Kaaos on kaukana ja se crossarikin löysi tiensä takaisin olohuoneeseen. Joku viisas joskus totesi, että sydänsuruihin auttaa parhaiten luutun viuhuaminen. Tuli sitäkin nyt sitten testattua ja sain ainakin hetkeksi ajatukset johdettua harhateille.

Niin, kuka postaa tällaista? Minä postaan. Koska tämä helpottaa. Ja tämä on ollut tärkeä osa meidän elämää. Ja meidän elämästähän tässä blogissa on kyse. Vaikka meitä surettaa, me kyllä pärjätään.

Piste

Hetkeksi lainasi aurinko säteitään

vain väistyäkseen aamun harmaan tieltä

Linnun kuulen laulavan

vaan suruinen on sointu senkin

 

Ei kuulu enää askeleesi portaikosta

En ääntäsi saa kuulla

En käsiäsi ihollani tuntea

En voi sua koskettaa

 

Surusilmin talletan sydämeeni

yhteiset muistomme

Painan mieleeni viimeiset sanamme

sopuisat ja kauniit

Kuitenkin niin lopulliset

 

Se minkä toivoimme kestävän

ei ollutkaan tarkoitettu

Vaan silti paljon antoi

ja mennessään paljon vie

9.5.2012

Mä olen hyvinvoiva omassa olossani. Hiljalleen alkoi voimatkin palautua, kun sain nukuttua edes hiukkasen univelkoja pois. Töissä mä viihdyn päivä päivältä paremmin. Olen oikeesti tutustunut moneen hyvään tyyppiin. Mä tykkään niistä ja ne (ainakin useimmiten) tuntuu tykkäävän musta. Ihan mukiinmenevä yhtälö. Päällisin puolin siis kaikki on jotenkuten mallillaan.

Mutta. Edelleen mua koetellaan. Tavalla, joka syö ihan todella paljon niitä vaivalla hankittuja voimia. Musta tuntuu, että olen pattitilanteessa, josta mulla ei ole ulospääsyä. Tai jos on, niin se on todella kaukana. Ihan helvetin kaukana. Toisaalta mä kyllä ymmärrän. Ymmärrän tietysti kaikkia kyseiseen asiaan liittyviä osapuoli, koska mä olen mä ja totta vie mä ymmärrän... Tosin, monen vuoden harjoittelun jälkeen mä olen ottanut aimoharppauksen eteenpäin ja oikeesti tajunnut, että sääli on sairautta. Saastuttavaa sellasta. Ja useimmiten kaiken kurjan suurin mahdollistaja. Surullista tässä on se, että tämä kyseinen asia vaikuttaa meidän arkeen mun kireytenä. Joka luonnollisesti kasvattaa mun huonoa omatuntoa. Joka luonnollisesti syö lisää voimia. Äh.

Monta pientä asiaa mä olen tässä nyt saanut hoidettua, ja se tuntuu mukavalle. Mukava, kun saa jotain aikaseksi ja to do -lista kevenee. Ja on mulla tässä paljon hyvääkin meneillään. Ensinnäkin, mä olen taas saanut todeta miten upeita ystäviä mulla on... ne vaan on niin mun tukena. Iloitsee ja suree mun kanssani. Ja ovat ihan yhtä ylitsevuotavan onnellisia mun puolesta sillon, kun siihen on syytä. Ja paljon muutenkin hyvää. Niitä arjen pieniä asioita. Pieniä käsiä rutistamassa mun kaulaa. Pieniä ihmisiä, jotka kuiskaavat rakastavansa mua. Itkua, parkua ja hampaidenkiristystä... ja niiden jälkeiset sovinnot. Sitten rakastetaan taas niin pahuksesti. Ja ollaan hyvää pataa. Ja puhalletaan yhteen hiileen. Mä en ole väsymyksissäni viime aikoina ollut mikään iisein mutsi, mutta ihan kelpo kai kumminkin. Periaatteessa meillä on oikein kivaa, mitä nyt välillä itse kukin vetää herneitä nenään, ju nou. Mut se kuuluu kuvaan. Sen mä tiedän.

Sitten. Tiedättekö, mulle on tullut hurja vapauden kaipuu. Ei sellanen perusperusvapaudenkaipuu, vaan jokin syvempi. Mä pidin niin kauan ja niin kovin hienosti kulisseja yllä, että huomaamattani melkeen kasvoin niihin kiinni. Mä olen antanut puhua itseni uskomaan asioita, joita ja joista ei oikeesti tarttis niin uskoa. Tai ajatella. Tai tuntea. Mä vaiensin oman ääneni niin kauan, että melkein kadotin sen. Nyt se alkaa pikkuhiljaa löytyä. Kuten mä jo olen todennut useaankin otteeseen, on viime vuosi ollut mulle ihan hirveen opettavainen. Ja viimeisinä kuukausina mä todella olen löytänyt itseni aivan uudelleen. Hiljalleen musta on kuoriutunut se Titta, jollaseksi mä joskus olen syntynyt. Ja kasvanut. Onhan toki kaikki mennyt osa ihmistä, tokko sitä kukaan koskaan saa millään tavoin itsestään täysin pois pestyä, mutta jotenkin mä vaan olen alkanut hahmottaa omaa tietäni. Mitä MÄ haluan. Mitä MÄ toivon. Millanen mä OIKEESTI olen. Elämässä kai kuuluis olla mitä enemmälti kyse nimenomaan siitä, eikä niinkään siitä, että on sellanen kun sun ODOTETAAN olevan.  Ymmärrättekö taas yhtään?

No joo, tässä tämän hetken ajatuksia. Melko kaoottista, sori vaan. Mutta. Heti helpotti. Ja niin, mä edelleen uskon, että kaikki kuuluu kuvaan... eipä kai elämän helppoa kuulu ollakaan. Joskus sitä vaan toivoo, että pääsis edes vähän vähemmällä. Toisaalta, jokainen saapuva ilta saa mut jälleen uskomaan itseeni. Jokainen hyvin vedetty päivä on mulle ylpeydenaihe. Kaiken tämän keskellä mä olen oppinut nostamaan hattua sekä itselleni että selviytymiselleni. Mä olen alkanut arvostaa itseäni enemmän. Hitaasti, mutta varmasti. Ja samalla olen uskaltanut myös avata suuni. Olla rehdisti oma itseni. Olen oppinut haistattamaan pitkät tietyille odotuksille. Kaiken tämän paskan keskellä mä olen onnistunut seisomaan sanojeni takana vahvemmin kuin koskaan. Hassua, eikö totta? On mulla tässäkin vielä paljon matkaa jäljellä, mutta alku se on tämäkin. Ehkä tässä kaikessa sittenkin on jotain hyvää. Justiinsa nyt sitä on jollain tapaa vaikea hahmottaa, mutta sen mä tiiän, että on mulla ainakin mistä ammentaa. Mä olen heikompi, kuin koskaan ennen elämässäni. Haavoittuvaisempi kuin ikinä ennen. Ja kuitenkin mulla on vahva luottamus siihen, että mä olen vahva. Ja että mä selviän.

"Onnellisuuus on se, kun ajatuksesi,

sanasi ja tekosi ovat sopusoinnussa."

Mahatma Gandhi

...Matkalla sinne.

Voisitteko kuvitella...

....seuraavat kuvat katsottuanne, että (kiitos mun lapsenlikkana toimineen siskoni) mä sain eilen palata töistä SIISTIIN kotiin. Poikien huoneessa oli kaikki lelut lelulaatikoissa, sängyt oli pedattu, imuriakin lattialle vilautettu. Illalla viimeiseksi vielä kuskattiin olohuoneesta pois kaikki lasten krääsät ja mä elin toivossa, että saisin nousta uuteen aamuun olohuoneessa, jossa aivan kaikki ei olis hujan hajan. Toki, pahempaakin on nähty kuin tämä tämän aamuinen kaaos. Että repikää sitten siitä.

JOnna heitti mulle lupsakan haasteen, jonka mä jo JOnnallekin kommentoin olevan peace of cake. Kyllä, oi kyllä. Haasteessa tarkoituksena on esitellä kotia silloin, kun se nyt ihan välttämättä ei olis aivan julkaisukelpoinen, ei aivan tip top. Ei oikeestaan alkuunkaan tip top. Eikä ainakaan blogikuvia varten vimpan päälle stailattu ja siistitty. Niin peace of cake!

Kuten mä jo kerroin, me asutaan kerrostalokolmiossa. Mulla on sänky olkkarissa, Telmalla on oma huone ja pojilla yhteinen. Kun me muutettiin tänne, Eeli ei ollut vielä puoltatoista vuottakaan ja se nukkui pinnasängyssä. Pinnasänky löysi paikkansa olkkarista mun sängyn vierestä. Eelillä on pitkään ollut isojen poikien sänky niiden huoneessa, mutta iltojen (ja öiden) helpotukseksi Eeli on vielä koisinut olkkarissa. Mä en edes uskalla kuvitella millainen hulina täällä olisi iltasella, jos mun pitäisi pistää pojat vierekkäisiin peteihin. Yhtäaikaa. Juu, ei kiitos. Onhan se väkisinkin kohta edessä, mutta ei vielä. Ei vielä. Ei pysty. Ei kykene. Ei uskalla. Alkuun mä jaksoin sinnikkäästi roudata Eelin sängyn joka aamu Telman huoneen nurkkaan, mutta kun työt alkoi, se jämähti tohon olkkariin. Ja siinä se kököttää nykyään lähes 24/7. Eiks oo kiva?

Alla olevat kuvat on otettu tänä aamuna puoli ysin hujakoilla, meidän oltua hereillä aivan kaikki huimat KAKSI tuntia.

Olohuonemakuuhuoneaskarteluhuone... 

Rinsessan sviitti

(Uskonette myös varmasti, että tuo mutsin crossari on varsin 

tehokkaassa käytössä. Hah. Hah. Haa.)

Poikatten sotkunurkka

Le veski

(Erityisen ylpeä olen tuosta roikkuvasta suihkuverhosta,

joka on ihan kuuminta hottia nykyään!)

Eteinen(/kodinhoitohuone...)

Iiihhana somelainen vaatehuone. Uhh!

Siinä teille nyt sitten meidän arkea. Kultaakin kalliimpaa. Sotkuistakin sotkuisempaa. Huvittavinta tässä on se, että mä vihaan sekasotkua. Ihan oikeesti vihaan! Mä en yksinkertaisesti kykene toimimaan kaaoksen keskellä. Yritä tässä sitten olla ihmisiksi. Voi, voi. Voi!

Hui ja hai, mä heitän samaisen haasteen seuraaviin blogeihin

KaikkiElämäniKoirat

Lettuja & mäyräkoirankantoa

Auringonsäteitä (suljettu)

Taito tehdä elämästä vaikeaa (suljettu)

Olkaa hyvä, likat!

Ja nyt kun kerran lähdettiin tälle linjalle, niin nähkää nyt sitten sekin kuka täällä ruudun toisella puolen häärää.

 Kuvassa itse mutsi kotikutoisena

 (Älkää antako tuon pään varsin oudon asennon häiritä.)

(Eihän täällä tämän kaaoksen keskellä täysin normaalinnäköisenä voi selvitä.)

(Henkisestä puolesta puhumattakaan.)