Loma tuli ja meni. Koulun alettua arki vei mennessään ja musta tuntuu, ettei me lopulta tehty mitään erikoista. Niin, erikoista. Viimeinen lomaviikko oli melkonen... Eeli oli selvästi turhautunut ja vauhdikas (ellei vauhdikkaampikin) kuin Vaahteramäen Eemeli. Olin suunnitellut rantareissuja ja Seikkailupuistoretkiä. No, mitäs kaatosateella ulkosalla puuhaat? Mä huomasin itse jo vähäsen kaipaavani niitä normaaleja arjen rutiineja. Ja kuitenkin mua yhtäaikaisesti häiritsi ajatus siitä, että kohta jo sinkoillaan tuhatta ja sataa taas sinnetännetonne. Että kumpi sitten parempi. (Löytääpä kultainen keskitie...) Mulla oli vähän oikeen paha mieli, kun musta tuntui, ettei lomasta jäänyt kellekään oikeen mitään käteen. Paitsi se Ikaalisten reissu, se oli ihan huippu! Kun mä aloin katsella kuvia loman ajalta, tajusin että kyllähän me touhuttiin lopulta vaikka mitä. Paljon me oltiin ilmojen vuoksi kotosalla, mutta touhuttiin täällä kuitenkin yhtä sun toista mitä sen normiarjen tiimellyksessä ei juurikaan ehdi touhuta. Leivottua tuli paljon. Telman pitkäaikainen toive toteutui, kun mä vihdoin suostuin väsäämään mokkapaloja. MOKKAPALOJA. Wuhuu. Kaikki, siis ihan kaikki muut on varmasti joskus tehneet/leiponeet mokkapaloja. No, mä en ollut. Nyt olen. Ja kylläpä tulikin hyviä, oltiin kaikki eri tyytyväisiä. Juu, ja tehtiin me nakkipiilojakin. Mua ei ole koskaan suuremmin houkuttanut ajatus voitaikinaan kääritystä nakista, mutta tulipahan nyt testattua NAKKIPIILOTKIN. Me kyllä leivottiin/piilotettiin ne nakit lehtitaikinaan. Ne oli itseasiassa ihan syötäviä, kun nakin lisäksi piilotettiin vähän juustoa ja ketsuppia. Ja taas oltiin intsinä. Mä sain aikaiseksi päivitettyä lasten huoneet. Poikien huoneesta lähinnä lähti kävelemään pikku-tilpehööriä ja ehkä noin miljoona suttupaperia. Eelin kanssa järkättiin taas lelut niihin laatikoihin, joihin ne kuuluu. Legot omaan, yleislelut (hahhaa) omaansa. Pikku-autot ja pikku-ukkelit, palapelit ja pelikortit laitettiin sievästi ja somasti omiin purnukoihinsa. Telman huone olikin sitten ihan oma projektinsa. Kun oltiin hyvin pikkutarkasti eritelty (lue: hävitetty noin 85 %) kaikki se sälä, käytiin me Ikeassa hamstraamassa pienempää ja isompaa laatikkoa ja purkkia. Nyt on sievää ja somaa Telmankin valtakunnassa. Pari sivuverhoakin hommattiin lisää, Telma kun on sinnitellyt yhden sivuverhon pimennyksellä rullaverhon tipahdettua hupsheijakkaa ykskaksyllättäen liimojen irrottua... Jep. Mä hävitin puolet vaatevarastostani, ne roitteet, joihin en enää hyvin tod.näk. tule kuuna kullan valkeana mahtumaan ja ne, joiden mä toden totta en enää ikinä toivo olevan mulle sopivia. Kun homma oli done, mä pidin yhden kokonaisen päivän vaatehuoneen ovea apposellaan, ihan vaan koska mun silmiä hiveli se näky aina kävellessäni vaatehuoneen ohi. Kaikki omissa (siisteissä) pinoissaan, omilla hyllyillään, kengät tankotelineessä sulassa sovussa. Lattiapinta niin tyhjä, että sekä imuri että taloustikkaat mahtuivat oikein mukavasti rintarinnan ja tilaa vielä jäikin. Sievää ja somaa nyt sielläkin. Semmosta pikku-puuhastelua, te tiiätte.
Alkukänkkäröinnin jälkeen tilanne on taas seestynyt ja Aatulla on koulu lähtenyt oikeen kivasti käyntiin, uusia kavereitakin on tullut liuta. Läksyt tehdään reippaasti heti koulun jälkeen, mikä on kauheen kiva. Tietty. Ensimmäiset päivät se oli intoa täynnä ja suu vaahdossa selitti mitä kaikkea päivän aikana oli kuullut ja nähnyt. Ja oppinut. Sitten iskikin väsymys. Aatu on aina ollut porukan viilipytyin, mutta jösses, kun sekin reilu viikon verran oli tulta ja tappuraa. Ovet paukku ja koko ajan poikanen tuntui olevan pois tolalta, milloin mistäkin käsittämättömimmästä syystä. Suurimmat raivarit aiheutti se, että Eeli oli yhtenä päivänä saanut isompien koulussa ollessa jäätelön. Ajatelkaa. JÄÄTELÖN! Sitä piti raivota hyvin pitkä tovi. Aatu toki oli itse saanut iltapäiväkerhossa JÄÄTELÖN, mut se ei kuulemma ollut ollenkaan sama juttu. Lopulta se niiskutti melkeen puol tuntia mun sylissä. Painoi pientä päätänsä mun rintaani vasten. Siinä mä sitten keinuttelin sitä sylissäni, kun se piti käsiä korvilla ja riekkui muille, että olkaa hiljaa. Väsymystähän se kaikki vaan oli. Äkkiä Aatu lopulta tottui uusiin kuvioihin ja nyt se on taas oma seesteinen itsensä. Mulle tämä, luojan kiitos lyhyt, känkkäjakso oli taas hyvä muistutus. Kyllähän tässä maailmassa joskus joku muukin väsähtää. En aina vaan minä. Maailma vaatii melko paljon myös pikkuisilta. Lapsistakin täytyy välillä riittää yllättävän moneksi, täytyy selvitä monesta. Eipä tuo ihme, että välillä ottaa kupoliin. Niitäkin. Telma on maailman hellyttävimmin pitänyt huolta pikkuveljestään, joka taas on nakellut siskolleen niskoja, niin jumalattoman isoa jäbää kun nyt kerran on. Mun sydämeni vavahtaa taas joka kerta, kun ulko-ovi sulkeutuu ja nyt siitä lähteekin maailmalle jo kaks. Telma on jo sen verran iso, että sen menemisiin on erilailla tottunut, mutta Aatu vasta aloittelee. Liikkumatila omasta pihasta on laajenut isosti, vaikkei lupa vielä koulua pidemmälle Aatulla olekaan. Hui, hui. Niin taas napanuora sanoo niks ja naks. Ja niinhän sen kuuluukin. Ajatuksia se kuitenkin on herättänyt, miljoonia. Niistä ehkä jopa oma postaus. Joskus.
Mun semiarki on alkanut surkeesti. Aatu halus tutustua iltapäiväkerhokavereihinsa ja oli muutamana päivänä ippessä koulun jälkeen, vaikka mä kotosalla olenkin ollut. Kun sitten tuli sellanen päivä, että se tulikin koulusta kotiin, mä en alkuunkaan muistanut ilmoittaa ippeen. Näitä päiviä on nyt ollut muutamakin. Noloa! Enkä mä ole muistanut käydä Wilmassakaan tarpeeksi tiuhaan. Sain Neiti Kesäheinältä melko tiukkaa palautetta, kun aamupäivä vietettiinkin koulun tilojen sijaan stadionilla ja mukana piti olla varusteet sen mukaan. Arvatkaa oliko Telmalla? No, ei ollu. Mun moka. Häpeällistä. Eeli pääsi maanantaina vihdoin Revontuliin. Siihen ISOJEN ryhmään! Ja niin oli rehvakkaana pihalla, kun mä menin sitä päiväkodista hakemaan. Oli ollut kuulemma kivaa. Lomalla Eeli sai nauttia laatuajasta äidin kanssa täysin rinnoin. Vissiin liikaakin, sen verran tomerasti ilmoitti menevänsä päiväkotiin, vaikka tiesi mun jäävän kotiin vielä pariksi päiväksi potemaan oloani. Oikein vähän kauhuissaan kysyi, että ei kai hän VAAN joudu jäämään kotiin.
Lapset lähti perjantaina iskälään ja mulla oli tarkoitus rentoutua ihan kympillä vapaaviikonlopun kunniaksi. Kohta alkaa normiarjen myötä taas ne viikonloput töissä lasten ollessa iskälässä ja herra ties koska mulla on seuraava noin totaalinen hengähdystauko. Niin. *aivastus* Todellakin. Mä onnistuin koppaamaan oikeen kunnon syysflunssan. Kuumella höystettynä, tietty. Toisaalta, sainpahan parannella rauhassa, täällä mä sitten olla möllöttelin kynttilänvalossa (yllättäen) villasukat jalassa, kaakaomuki nokan edessä. Ja yskin ja pärskin. Tämä päivä vanutaan kotosalla Eelin kanssa kotosalla, sekin kun oli eilen vähän flaati. Huomenna, jos luoja vaan mitä ystävällisimmin suo, mä meen kattomaan mitä töihin kuuluu. Ja siitä alkaakin sitten se norminorminormi arki. Saas nähdä kui ämmän käy.
Eilen illalla mä tajusin, että vaikkei me lomalla mitään niin ERIKOISTA tehtykään, oli meidän loma kuitenkin melko tapahtumarikas, pieniä ja isompia jänniä juttuja. Aatun koulutaipaleen alku ei ollenkaan vähäisimpänä. Mä sain olla aamuisin lähettämässä isommat kouluun ja päivän päätteeksi sain olla niitä kotosalla vastaanottamassa. Todella harvinaista herkkua ja miten ihanaa, että se nyt edes pienen hetken oli mahdollista. Kun Telma aikanaan aloitti koulun mä olin vielä hoitovapaalla. Ja kun mä sitten eron myötä palasin työelämään, oli siinä niin tuhat miettimistä, että kaikki väkisinkin soljui omalla painollaan. Ei edes ehtinyt miettiä, kun kaikki tapahtui niin vauhdilla. Lomalla tuli ruokaakin valmistettua enemmän ajatuksella kuin normiarjessa, sekin oli kivaa. Päivisin oli aikaa häärätä, joten iltasin oli aikaa olla vaan yhdessä ja tehdä just mitä huvittaa. Semmonen loma. Meijän näkönen. Totally. Raivoa ja rakkautta.
Jaa niin. Viime viikolla me käytiin Eelin kanssa hakemassa mun vanhempien ystävän luota aarteita. Tässä yksi niistä....
Mä ja mun äitini kesällä -84
